Pieni fiktionkirjoittajan joulukalenteri, luukku 18

Alkusanat:

Tämän joulukalenterin saa ottaa juuri niin kevyesti tai vakavissaan kuin tahtoo. Tehtäviä ja harjoituksia sopii vapaasti soveltaa ja hyödyntää niin inspiraationa, haasteena kuin lämmittelyharjoituksena. Niiden pohjalta voi kehittää tarinan tai maustaa sillä jotakin toista. Tai vaikka kokeilla editointivaiheessa: tyyli on vapaa!

Harjoitukset ovat oman kirjoittamisen ohessa itse keksimiäni ja painottuvat vahvasti spefistisiin lähtökohtiin, olenhan fantasiakirjailija. Koostan kalenterin tehtävät lopuksi vielä yhdeksi kokonaisuudeksi, josta ne on helppo myöhemmin poimia omaan käyttöön.


***

Luukku 18.

Vaihda maisemaa

Takkuaako alkuun pääseminen? Puuduttaako istua samassa paikassa? Kaipaavatko aistisi jotain virikettä?

Vaihda maisemaa!

Kirjoittamiselle voi tehdä ihmeitä jo pienikin muutos totuttuun rutiiniin. Onneksi on, mistä valita:

- monissa kirjastoissa on hiljaisia tiloja, jotka on tarkoitettu työskentelyyn (kaikkiin ei edes tarvita varausta)
- kahviloista löytyy ainakin yllättäviä virikkeitä ja monille puheensorina toimii miellyttävänä äänimaisemana
- sovi kaverin kanssa kirjoittajatreffit hänen luokseen
- lähde junamatkalle, "kahville Ouluun", ja kirjoita koko junamatka
- ota kirjoitusloma, jossa menet muutamaksi päiväksi Jonnekin Toisaalle

Ja ellei etenkään näin joulun alla moiset rahaa ja aikaa vaativat irtiotot onnistu, kotonaankin voi tehdä paljon: siirry hetkeksi sohvalle, nojatuoliin, lattialle, kyhää luovuusnurkkaus kuin turvalliseksi pesäksi, kirjoita seisten keittiötason ääressä tai hakeudu sellaisen ikkunan äärelle, jossa et yleensä ole. Joskus jopa pelkkä pöydän toiselle puolelle siirtyminen on auttanut minua eteenpäin.

***

Aiemmin julkaistu:

Luukku 1. Ideaverryttely
Luukku 2. Törmäyttäminen ja genre
Luukku 3. Ankkuri
Luukku 4. Sanavaraston tuuletus
Luukku 5. Sää tunnelman luojana
Luukku 6. Aistit esiin
Luukku 7. Valot pois!
Luukku 8. Tukeudu kuvaan
Luukku 9. Eläimellistä menoa
Luukku 10. Adverbien ohijuoksutus
Luukku 11. Värikimara
Luukku 12. Kropan virkistystauko
Luukku 13. Sanakirjaselaus
Luukku 14. Dialogin personointi
Luukku 15. Musiikista virtaa
Luukku 16. Polvenkorkuisesta pilvenpituisiin
Luukku 17. Kiehtovat kämpät

Hurlumhei

Vähän on sellainen "hurlumhei, tehosekoittimessa ollaan" -olo. Turun kirjamessuista on tuskin toivuttu, kun on tämä kämpän kääriminen ja kauppaaminen käpälissä, Helsingin kirjamessuihin valmistautuminen käynnissä, yhden antologian toimittamista ja toisen taittamista, kannen viimeistelyä, palautteenantoa ja sen sellaista kiireetöntä mukavaa. Kuumekin päätti vierailla, kai se oli sellainen "nyt on vähän liikaa lämpöjä, likka" -tyylin muistutus. Marraskuun alussa kutsuu Barcelona ja Eurocon, josta myöhemmin lisää.

Jollain taikakeinolla olen onnistunut kaiken tämän keskellä kirjoittamaan novellin, ja eilen minussa heräsi tunne, että olisipa tosiaan kiva kirjoittaa. Hipsunhei, no mutta sehän kuulostaa briljantilta! Joko on kulunut tarpeeksi aikaa editoiden vanhoja ja kurotellen kohti uusia, tai sitten olen vain niin puristuksissa mannerlaattojen välissä, että jo ajatus kirjoittamisesta kuulostaa syvään hengittämiseltä. (Mitä se toki on, mutta joskus ilma on parasta mahdollista ja joskus se on tunkkaista.)

On sellainen sanonta, että laiska töitään luettelee, mutta paskat siitä. Jos en luettelisi, unohtaisin puolet. Päänsisäinen prosessinhoitaja se siellä vain huutelee.

Ihan mahdottoman hienoja asioita on tapahtumassa. Mahdottoman isoja. Kai silloin on ihan OK, jos joutuu välillä vähän haukkomaan?

Muuttaa, unohtaa, aloittaa, hengittää

Ensimmäinen sumuaamu tänään!

Pumpulinpehmeässä harmaudessa tunsin selvästi, miten keho viestii rauhoittumisesta ja levon tarpeesta. (Tähän mennessä vuotta on matkaan saateltu kolme omaa teosta. Se on vähän liikaa, mutta näin nyt kävi sattumien summana.) Rauhoittuminen on kuitenkin mahdotonta, sillä edessä on asunnon myynti ja uuden etsintä. Että sellainen pikkuhomma.

Tässä pakatessa olen tehnyt kaksi havaintoa: 1) minulla on sittenkin aika mittava kirjasto vaikka se aina tuntuu puutteelliselta, 2) e-kirja ei paina mitään.

Muuttamisessa on outoa se, että kun päättää lähteä, muuttuu rakaskin asunto kodista ihan tavalliseksi asunnoksi ja kotia, jota kantaa itsessään ja läheisissään, hengittää hetken aikaa tiiviimmin. Kirkastuu, ettei koti ole seinissä tai tavarassa tai ikkunan maisemassa. Kaikki ne ovat jo jättäneet jäljen. Muisto on, ja se pysyy jos on pysyäkseen.

Ihmiselle tekee hyvää unohtaakin.

(c) J.S. Meresmaa

Luonnostaan tähän aikaan vuosirytmissäni olisi käpertymisen aika. Levon. Vaan nyt pitää kohdata, kuunnella, kertoa. Sillekään ei voi mitään, niin kuin ei voi muutolle. Ne pitää vain ottaa vastaan ja varmistaa itselleen mahdollisuus edes hetkittäiseen käpertymiseen. Ihmisten kohtaamisen nostattaman energian tällainen introvertti kuluttaa nopeasti miinukselle.

Muutos on hengittämistä. Sitä, että jokin loppuu ja toinen alkaa. Vähenee, enenee. Kasvaa, kutistuu.

Täytyy muistaa hengittää.

Tarinoiden oma

Kun aloitin Mifongin perinnön kirjoittamisen kymmenen vuotta sitten, olin juuri valmistumaisillani puutarhuriksi. Olin todella innoissani kasveista, erityisesti eksoottisista kasveista ja botaniikasta, jota ajattelin mennä lukemaan mahdollisesti jopa yliopistoon. Sitten eräästä sattumuksesta aloin kirjoittaa vallattomasti, ilman muuta päämäärää kuin itseni viihdyttäminen tarinalla. Tarinoita päässäni on ollut aina. En ajatellut, että kirjoittaisin kirjan. Mielessäni ei käynytkään, että minusta voisi tulla kirjailija.

Kissa ja hiiri -leikki kirjailijuuden ajatuksen kanssa jatkui siihen asti, kunnes olin käynyt Oriveden opiston vuoden kestäneen käsikirjoituksen viimeistelykurssin ja tuli aika laittaa käsikirjoitus kustantamokierrokselle. Silloin kohtasin ensimmäistä kertaa kunnianhimon, joka on ajanut minut tähän hetkeen. Oikeastaan haluan tätä ihan hirveästi, muistan sanoneeni itselleni, kun asettelin liuskanivaskaa postituspussiin. Ihan hirveästi.

Mutta vasta nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, alan todella tuntea olevani kirjailija. Ytimeltäni, tarkoitukseltani ja kokonaisvaltaisesti. Nyt, yhdeksän romaania ja 16 novellia myöhemmin. Taiteilija-nimitys tuntuu edelleen vieraalta, enkä tiedä tuleeko se koskaan juurtumaan. Ei sen ole pakko. Olen kasvanut duunariperheessä, taustani on sekoitus tehtaantyöläisiä ja kituuttavia yksityisyrittäjiä. Työttömyyskin on tuttua. Niinpä olen itsekin sekoitus duunaria ja yrittäjähenkisyyttä -- ja kirjailijaa.

Tunnen itseni ennen kaikkea kirjailijaksi.

(c) J.S. Meresmaa

***

Ei ole helppoa päästää duunarimentaliteetista irti.

Ei ole helppoa luopua turvasta ja vakaudesta, jonka työnantajasuhde takaa. On vuosilomat, työterveyshuolto, työyhteisö, arkirutiinit... Ei vaivalloista byrokratiaa, tulojen heittelemistä, jatkuvaa epävarmuutta siitä, mistä saa rahaa elämiseen ensi kuussa tai ensi vuonna. Kun on tottunut johonkin tapaan olla, ottaa aikaa murtautua siitä ulos.

Duunari on uuttera työmuurahainen. Jalat maassa, katse eteen, suurempia ajattelematta se suorittaa työnsä päivästä ja vuodesta toiseen. Vaan kun duunarimuurahaiselle kasvaakin siivet, ei lentoon lähteminen käy tuosta vain. Ei kai nyt maasta voi erkaantua? Mitä siitäkin seuraa? Osaanko minä? Entä jos putoan?

Tavallaanhan minä putoan. Otan loikan, astun tuntemattomaan vapauteen. Pilvien läpi ei maata näe, voin pudota vuoden tai kaksikymmentä ennen kuin maa tulee vastaan. Aineellinen turvaverkko löytyy onneksi läheisistä, mutta henkistä puolta ei parane unohtaa. Vaikka saisin ruokaa syödäkseni ja katon suojakseni, miten sieluni kävisi, jos epäonnistuisin?

Toisaalta jo pitkään kirjailijan työtä tehneenä olen oppinut sietämään epäonnistumisen pelkoa. Sen ei saa antaa lamauttaa. Sen ei saa antaa estää. On oltava rohkea, koska tarinat eivät vain tule ihmisestä, ne tekevät ihmisen. Tarinoiden kertominen on oikein hyvä syy olla olemassa.

Minun identiteettini on täydentynyt. Olen tarinankertoja.

***

Parin viikon päästä tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun aloitin tämän blogin. Ajatuksena oli kirjata ainutlaatuisen esikoisvuoden tapahtumia ja tuntoja ja olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa, mutta bloggaaminen osoittautui niin palkitsevaksi, että se on jatkunut ja jatkuu.

Hyvä niin.

Nyt on elokuu 2016 ja minä, joka luulin tulevani kirjailijaksi julkaisemalla esikoisteoksen, alan viimein hyväksyä ammattinimen mukanaan tuoman todellisuuden.

Muistattehan, että tarinat muokkaavat todellisuutta, mutta tarinoita kertoessanne te muokkaatte myös itseänne.

Tarinat tekevät teidät.

Te olette tarinoiden.

Nu hairdo ja tyylittömyyksiä

Uusi keesi on kypsynyt mielessä jokin aikaa, ja reilu viikko sitten sen toteutin. Irokeesejä ja muunlaista sänkikynintää on näkynyt katukuvassa vuoden tai pari, ysäriltä itselle tutut piilokaljutkin ovat tulleet takaisin. Hiuksilla on kiva leikkiä, koska ne kasvavat takaisin!

Ystävä kysyi mielenkiintoisen kysymyksen, jota en itse ole tullut lainkaan ajatelleeksi: tunnenko nyt näyttäväni eniten omalta itseltäni? Hän on nähnyt kaikenlaista tukkamallia meikätytöllä, joskin afro- ja kaljukokeiluni sijoittuvat aikaan ennen häntä.

Mutta tiedättekö mitä? Kaikenlaista olen tukassani kokeillut, ja ihan muutamaa mallia lukuun ottamatta tunnen näyttäväni omalta itseltäni. Oli tukka sitten pitkä, polkka tai lyhyt. Niin tunnen nytkin. Tärkeintä on helppohoitoisuus. Tuskastun nopeasti, jos malli vaatii jatkuvaa huoltoa.

Kysymys sai minut miettimään, että ehkä on ihmisiä, jotka kokevat vain tietyn tyylin kuvastavan itseään. Omalla kohdallani näin ei taida olla. Kokeilen, kyllästyn, vaihdan -- niin vaatetyylejä kuin tukkatyyliä. En koe etsiväni mitään "ominta omaa", vaikka tokihan esimerkiksi vaatekaappi olisi vähemmän katastrofi, jos pitäisin vain tietyntyylisistä vaatteista. Onko oma tyyli jotain, mikä pitää löytää? En ajattele etsiväni aktiivisesti mitään, vaan käytän sitä mikä silmää kulloinkin miellyttää.

(c) J.S. Meresmaa

Pysyvyys on asia, jota yleisesti pidetään arvossa. Mutta oikeastaanhan vain muutos on pysyvää -- joskus se vain on niin hidasta, että ihminen ei sitä tahdo tajuta (kuten evoluutio). Luovuus on jatkuvaa muutosta, ja silti se itsessään on pysyvä olotila.

Minulla on ollut hyvin luova olotila viime aikoina. Johtuisiko lähestyvästä keväästä vai lähestyvästä kirjoitusvapaasta? Vai tukkamuutoksesta?

Muutos

Havahduin ajatukseen, etten enää osaa olla olematta kirjailija.

Jossain vaiheessa, muutamien vuosien aikana, ajattelussani ja ydinnesteissäni on tapahtunut salakavala muutos. Sanoja, kirjaimia, lauseita, virkkeitä, rytmiä, puhetta, tarinoita, sanontoja, äidinkieltä, puhekieltä, ideoita, oivalluksia, intuitiota, sattumia, kunnianhimoa, kirjahumua, kysymyksiä, kysymyksiä, kysymyksiä...jotka eivät lakkaa laisinkaan.

Minä olen kirjailija. Olen, vaikka kolme vuotta sitten en ollut. Minun ruumiini on vallannut olento, jota yritetään kahlita vuoroin ammatiksi vuoroin kutsumukseksi ja joskus jopa kiroukseksi, mutta se on kaikkea ja ei mitään, suostumaton alistumaan ahtaisiin määritelmiin. Kaikkialla minne menen kerään tiedonmurusia datapankkiini, mieleni maistelee sanoja ja virkkeitä, tallentaa tunnelmia, maisemia ja tuoksuja. Olen alati metsällä, mikään kokemus ei mene hukkaan: kaikki on potentiaalista materiaalia.

Tietyllä tavalla olen aina töissä.

Muutos on jännittävä. Hieman pelottavakin. Onko se pysyvä?