Näytetään tekstit, joissa on tunniste muuttaminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muuttaminen. Näytä kaikki tekstit

6.1.2017

Uuden ja vanhan rajapinnassa, kaaos

Paukkupakkanen hyytää ulkona, mutta vietän loppiaisaamua uudessa kodissa, jossa ei takkatuli räisky eikä nurkissa vedä. 1920-luvun puutaloidylli on vaihtunut 1960-luvun avaruuteen ja valoon. Pesämäinen ahtaus sisäpihanäkymineen kaupungin keskustassa on muuttunut selkeisiin linjoihin, tilaan ja puistonäkymiin. Luovaa työtä tekevälle ja paljon kotona olevalle esteetikolle (kuten minä) ympäristö on ensisijaisen tärkeä. Edelleen olo on vähän puulla päähän lyöty -- niin nopeasti muuttopäätös syntyi ja nyt, monien vaiheiden jälkeen, uusi koti on se, mihin iskimme silmämme heti ensimmäisenä. "Onko tämä todella meidän?" huomaan ajattelevani, kun vaellan huoneissa. (Nyt kun kaikki huonekalut ja etenkin kirjat on muutettu, pakkohan se on uskoa.)

Uuden kodin ensimmäisen aamun kajoa. (c) J.S. Meresmaa

Talven valo kulkee näissä huoneissa kuin unelma. Itäisestä ikkunasta näkyy auringonnousu, eteläisestä sen lasku. Koko päivän valo läpäisee olohuoneen ja sitä kautta lähes koko asunnon. Ero on huikea siihen, että vanhassa kodissa keskitalven valo piiloutui talojen taa. Tämä kelpaisi ateljeeksi, ja huomaan jo miettiväni, mitä mahdollisuuksia huonekasvien suhteen avautuu.

Ensimmäistä kertaa elämässäni saan kirjaston ja työhuoneen. Kirjastosta olen unelmoinut niin kauan kuin muistan, ja koska olen varsin ahkerasti keräillyt kirjoja vuosien mittaan, niiden pitäminen laatikoissa sängyn alla ja komeroissa ja muissa piilotiloissa on tuntunut siltä kuin niitä olisi liikaa, vaikka eihän herrantähden kirjoja voi olla liikaa -- niille on ollut vain liian vähän tilaa. Nyt kun puran muuttolaatikoita, saan viimein lajiteltua kaikki kirjat samaan tilaan. Mikä nautinto!

Kirjaston hyllyt tosin vielä puuttuvat.
(c) J.S. Meresmaa

Muuttamiseen liittyy toki haikeuttakin. Vanhassa kodissa minusta tuli kirjailija. Sain esikoisen kustannuspäätöksen siellä asuessani, ja olen kirjoittanut kaikki paitsi esikoisen se kotiosoitteenani. Nyt on selkeästi uuden ajan alku. Tänä vuonna ilmestyy viimeinen Mifonki (tuskin maltan odottaa, että pääsen julkistamaan sen nimen ja kannen!) mikä samalla tarkoittaa 10 vuotta kestäneen projektin päätöstä. On lohdullista ajatella, että sen jälkeen Mifonki-sarja on viimein valmis ja sitä on mahdollista päästä lukemaan niin kuin olen ajatellut (eli yhtäjaksoisesti). Lohdullista on myös kirjasarjan ajattomuus. Viiden vuoden päästäkin voi joku tarttua Mifonkeihin ensimmäistä kertaa.

Tulevan työhuoneen maisema oli isossa
roolissa ostopäätöstä tehtäessä.
(c) J.S. Meresmaa
Uusi ulkoinen maisema avaa uusia sisäisiä maisemia. Vielä tässä vaiheessa on paljon kaaosta ja stressiä (mitä ei helpota muutamat päällekkäiset deadlinet ja kirjoitusretriittiin lähtöpäivän lähestyminen), mutta luotan siihen, että keskittymällä asiaan kerrallaan kaaoskin asettuu kestettävään muotoon.

Valoisia talvipäiviä eloonne!

27.9.2016

Muuttaa, unohtaa, aloittaa, hengittää

Ensimmäinen sumuaamu tänään!

Pumpulinpehmeässä harmaudessa tunsin selvästi, miten keho viestii rauhoittumisesta ja levon tarpeesta. (Tähän mennessä vuotta on matkaan saateltu kolme omaa teosta. Se on vähän liikaa, mutta näin nyt kävi sattumien summana.) Rauhoittuminen on kuitenkin mahdotonta, sillä edessä on asunnon myynti ja uuden etsintä. Että sellainen pikkuhomma.

Tässä pakatessa olen tehnyt kaksi havaintoa: 1) minulla on sittenkin aika mittava kirjasto vaikka se aina tuntuu puutteelliselta, 2) e-kirja ei paina mitään.

Muuttamisessa on outoa se, että kun päättää lähteä, muuttuu rakaskin asunto kodista ihan tavalliseksi asunnoksi ja kotia, jota kantaa itsessään ja läheisissään, hengittää hetken aikaa tiiviimmin. Kirkastuu, ettei koti ole seinissä tai tavarassa tai ikkunan maisemassa. Kaikki ne ovat jo jättäneet jäljen. Muisto on, ja se pysyy jos on pysyäkseen.

Ihmiselle tekee hyvää unohtaakin.

(c) J.S. Meresmaa

Luonnostaan tähän aikaan vuosirytmissäni olisi käpertymisen aika. Levon. Vaan nyt pitää kohdata, kuunnella, kertoa. Sillekään ei voi mitään, niin kuin ei voi muutolle. Ne pitää vain ottaa vastaan ja varmistaa itselleen mahdollisuus edes hetkittäiseen käpertymiseen. Ihmisten kohtaamisen nostattaman energian tällainen introvertti kuluttaa nopeasti miinukselle.

Muutos on hengittämistä. Sitä, että jokin loppuu ja toinen alkaa. Vähenee, enenee. Kasvaa, kutistuu.

Täytyy muistaa hengittää.

7.7.2012

Tarinan tulevaisuus

Uutisissa on jo useamman vuoden ajan pulpahdellut silloin tällöin viittauksia ja spekulointia siitä, millä tavalla sähköinen kirja ja sitä kautta julkaisun helppous muuttavat tulevaisuuden kirjoja. Esillä on ollut monenlaisia asioita hinnasta, saatavuudesta, tekijänoikeuksista, piratismista, laadusta ja interaktiivisuudesta, mutta se mikä minun mielessäni on toistuvasti noussut pinnalle, on itse tarinan tulevaisuus.

Jos joku ei sitä vielä tiedä, olen tarinan puolella. Mikään ei voita hyvää tarinaa, ei aika, ei toisto eikä edes tapa, jolla se on kerrottu. Minulle on erityisen tärkeää, että kun luen tarinan, sillä on kertoja joka on miettinyt jutun alusta loppuun ja pinnalta syvyyksiin. Tarina ei synny ilman tekijää. Pidän valtavasti siitä tunteesta, kun avaan tutun kirjailijan kirjan ja voin luottaa siihen, että hän tietää mitä tekee: hän osaa kertoa tarinan niin että unohdan kaiken ympäriltäni. Ja mikä parasta, kirja ei muutu. Sen lukija voi muuttua jokaisen lukukerran kohdalla; lukukokemus voi olla erilainen, mutta paperille painetut sanat ovat ja pysyvät, typoineen kaikkineen. Kirja on ikuinen.

Tämän vuoksi olinkin hieman järkyttynyt, jos tulevaisuuden kirja muuttuu epävakaaksi: kirjailijasta ja tarinankertojasta tulee myyntihenkilö, joka muovaa tarinaansa lukijoiden toiveiden mukaisesti. Kas, tästä hahmosta on tullut palautetta, että se on ihan tyhmä ja epämiellyttävä: listitään pois sivuilta kuleksimasta. Ai ei loppu miellyttänyt? Ei hätää, kirjoitan uuden, teidän mieltymystenne mukaisen, ja julkaisen sähkökirjastani uuden version, jota saavat ostaa halvemmalla he, jotka eivät pitäneet ensimmäisen version lopetuksesta.

Miksi tulen suorastaan huonovointiseksi tästä ajatuksesta? Kirja voi loppua muutenkin lukemattomilla eri tavoilla, vaikka se olisikin painettu vain yhdellä -- ja tarkoitan tätä ihan kirjaimellisesti. Rohkenen arvella, että lähes jokainen meistä on lukenut joskus tarinan, jonka loppuun on pettynyt. Ja aika moni on sen jälkeen itse kuvitellut sille paremman lopun, sellaisen, jonka itse olisi sille kirjoittanut. Tuskin on olemassa kirjaa, jonka lopetus miellyttäisi kaikkia. Siksi mielestäni on mieletöntä lähteä muokkaamaan tarinaansa jälkikäteen sen mukaan, mitä enemmistö lukijoista toivoo. Mikä edes on tämä "enemmistö"? Kirjan elämä ei ole ohi ensimmäisten kolmen kuukauden jälkeen julkaisusta, ei puolen vuoden, vuoden tai edes viiden vuoden. Kirjoja voidaan lukea jopa satoja vuosia niiden ilmestymisen jälkeen. Se tapa, jolla aikalaiset ovat ottaneet jonkin teoksen vastaan voi olla hyvin erilainen viisikymmentä vuotta myöhemmin tuleviin lukijoihin nähden. Missä vaiheessa voidaan katsoa, että lukijoita on nyt enemmistö, kirja muokkaukseen että voidaan myydä sitä lisää?

Jos kirja ja sen tarina muuttuvat häilyviksi ja alati muokattaviksi, mitä lopulta jää jäljelle?

Kun kirjoitan itse tarinaa, minulla on hyvin vahva näkemys siitä -- ellei heti aluksi niin taatusti ainakin lopuksi. Kaikkia ei voi miellyttää eikä se ole pyrkimyskään. Tarinoilla on lupa olla juuri sellaisia miksi kirjoittaja on ne kirjoittanut. Jokaiselle kirjalle löytyy joku, joka siitä pitää ja joku, joka ei pidä. Onko muokattavuudessa ajateltu ollenkaan sitä, että ehkäpä jonkun henkilön muuttaminen jälkikäteen tai lopetuksen vaihtaminen aiheuttavat pettymyksen niille, jotka siitä alun perin pitivät?

Minuun hiipii tunne, että lukijaa huiputetaan. Hänestä tehdään kustannustoimittaja, kanssakirjoittaja, aktiivinen osallistuja, vaikka hänen pitäisi olla se, joka nauttii lopputuloksesta ja maksaa lukuelämyksestä.

Ehkä olen vanhanaikainen, mutta haluan lukea kirjoja tietäen, että kyse on valmiista teoksesta, jonka kirjailija on hyväksynyt. Jos olenkin jostain ratkaisusta tai henkilön toimivuudesta eri mieltä, voin mutista ja pohtia asiaa omassa pääkopassani, mutta aiheellista on myös miettiä sitä, miksi kirjailija on päätynyt kirjoittamaan niin kuin on. En ehkä ymmärrä ja hyväksy sitä nyt, mutta kuka tietää, mitä mieltä olen vuoden tai kahden päästä. Silloin se saattaa olla hienointa ikinä.

Haluan, että kirjassa säilyy usko lukijan omaan mielikuvitukseen ja luottamus kirjailijan näkemykseen.