Uuden ja vanhan rajapinnassa, kaaos

Paukkupakkanen hyytää ulkona, mutta vietän loppiaisaamua uudessa kodissa, jossa ei takkatuli räisky eikä nurkissa vedä. 1920-luvun puutaloidylli on vaihtunut 1960-luvun avaruuteen ja valoon. Pesämäinen ahtaus sisäpihanäkymineen kaupungin keskustassa on muuttunut selkeisiin linjoihin, tilaan ja puistonäkymiin. Luovaa työtä tekevälle ja paljon kotona olevalle esteetikolle (kuten minä) ympäristö on ensisijaisen tärkeä. Edelleen olo on vähän puulla päähän lyöty -- niin nopeasti muuttopäätös syntyi ja nyt, monien vaiheiden jälkeen, uusi koti on se, mihin iskimme silmämme heti ensimmäisenä. "Onko tämä todella meidän?" huomaan ajattelevani, kun vaellan huoneissa. (Nyt kun kaikki huonekalut ja etenkin kirjat on muutettu, pakkohan se on uskoa.)

Uuden kodin ensimmäisen aamun kajoa. (c) J.S. Meresmaa

Talven valo kulkee näissä huoneissa kuin unelma. Itäisestä ikkunasta näkyy auringonnousu, eteläisestä sen lasku. Koko päivän valo läpäisee olohuoneen ja sitä kautta lähes koko asunnon. Ero on huikea siihen, että vanhassa kodissa keskitalven valo piiloutui talojen taa. Tämä kelpaisi ateljeeksi, ja huomaan jo miettiväni, mitä mahdollisuuksia huonekasvien suhteen avautuu.

Ensimmäistä kertaa elämässäni saan kirjaston ja työhuoneen. Kirjastosta olen unelmoinut niin kauan kuin muistan, ja koska olen varsin ahkerasti keräillyt kirjoja vuosien mittaan, niiden pitäminen laatikoissa sängyn alla ja komeroissa ja muissa piilotiloissa on tuntunut siltä kuin niitä olisi liikaa, vaikka eihän herrantähden kirjoja voi olla liikaa -- niille on ollut vain liian vähän tilaa. Nyt kun puran muuttolaatikoita, saan viimein lajiteltua kaikki kirjat samaan tilaan. Mikä nautinto!

Kirjaston hyllyt tosin vielä puuttuvat.
(c) J.S. Meresmaa

Muuttamiseen liittyy toki haikeuttakin. Vanhassa kodissa minusta tuli kirjailija. Sain esikoisen kustannuspäätöksen siellä asuessani, ja olen kirjoittanut kaikki paitsi esikoisen se kotiosoitteenani. Nyt on selkeästi uuden ajan alku. Tänä vuonna ilmestyy viimeinen Mifonki (tuskin maltan odottaa, että pääsen julkistamaan sen nimen ja kannen!) mikä samalla tarkoittaa 10 vuotta kestäneen projektin päätöstä. On lohdullista ajatella, että sen jälkeen Mifonki-sarja on viimein valmis ja sitä on mahdollista päästä lukemaan niin kuin olen ajatellut (eli yhtäjaksoisesti). Lohdullista on myös kirjasarjan ajattomuus. Viiden vuoden päästäkin voi joku tarttua Mifonkeihin ensimmäistä kertaa.

Tulevan työhuoneen maisema oli isossa
roolissa ostopäätöstä tehtäessä.
(c) J.S. Meresmaa

Uusi ulkoinen maisema avaa uusia sisäisiä maisemia. Vielä tässä vaiheessa on paljon kaaosta ja stressiä (mitä ei helpota muutamat päällekkäiset deadlinet ja kirjoitusretriittiin lähtöpäivän lähestyminen), mutta luotan siihen, että keskittymällä asiaan kerrallaan kaaoskin asettuu kestettävään muotoon.

Valoisia talvipäiviä eloonne!