Uusi keesi on kypsynyt mielessä jokin aikaa, ja reilu viikko sitten sen toteutin. Irokeesejä ja muunlaista sänkikynintää on näkynyt katukuvassa vuoden tai pari, ysäriltä itselle tutut piilokaljutkin ovat tulleet takaisin. Hiuksilla on kiva leikkiä, koska ne kasvavat takaisin!
Ystävä kysyi mielenkiintoisen kysymyksen, jota en itse ole tullut lainkaan ajatelleeksi: tunnenko nyt näyttäväni eniten omalta itseltäni? Hän on nähnyt kaikenlaista tukkamallia meikätytöllä, joskin afro- ja kaljukokeiluni sijoittuvat aikaan ennen häntä.
Mutta tiedättekö mitä? Kaikenlaista olen tukassani kokeillut, ja ihan muutamaa mallia lukuun ottamatta tunnen näyttäväni omalta itseltäni. Oli tukka sitten pitkä, polkka tai lyhyt. Niin tunnen nytkin. Tärkeintä on helppohoitoisuus. Tuskastun nopeasti, jos malli vaatii jatkuvaa huoltoa.
Kysymys sai minut miettimään, että ehkä on ihmisiä, jotka kokevat vain tietyn tyylin kuvastavan itseään. Omalla kohdallani näin ei taida olla. Kokeilen, kyllästyn, vaihdan -- niin vaatetyylejä kuin tukkatyyliä. En koe etsiväni mitään "ominta omaa", vaikka tokihan esimerkiksi vaatekaappi olisi vähemmän katastrofi, jos pitäisin vain tietyntyylisistä vaatteista. Onko oma tyyli jotain, mikä pitää löytää? En ajattele etsiväni aktiivisesti mitään, vaan käytän sitä mikä silmää kulloinkin miellyttää.
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
Pysyvyys on asia, jota yleisesti pidetään arvossa. Mutta oikeastaanhan vain muutos on pysyvää -- joskus se vain on niin hidasta, että ihminen ei sitä tahdo tajuta (kuten evoluutio). Luovuus on jatkuvaa muutosta, ja silti se itsessään on pysyvä olotila.
Minulla on ollut hyvin luova olotila viime aikoina. Johtuisiko lähestyvästä keväästä vai lähestyvästä kirjoitusvapaasta? Vai tukkamuutoksesta?
