Tyhjän paperin valhe

Kahvikuppi rajautui kuvassa koneen oikealle puolelle.
(c) J.S. Meresmaa

Viime viikkoina olen yrittänyt kirjoittaa reippaasti käsikirjoitusta. Siltä se tuntuu, silkalta yrittämiseltä. Tuskaiselta pakertamiselta. Liuskamäärä kuitenkin kasvaa hitaasti ja tarina tarttuu paperille. (Hauska muuten, kuinka tiukasti mielikuvat kirjoittamisen vanhasta olemuksesta istuvat: edelleen tartutaan kynään, puhutaan paperista näytön sijaan.) Edistyminen ei kuitenkaan tunnu edistymiseltä. Vaikka todisteet siitä ovat havaittavissa tiedostosta, pää ei seuraa mukana. Tunteet väittävät toisin.

Olen tehnyt uuden huomion työskentelytavassani: tekstieni täytyy saada paljon ilmaa, lepoa ja ulkoisia virikkeitä. Ainakin pitkien käsikirjoitusten. (Novellini ovat olleet paljon yksioikoisempia ja keskittyneempiä, joten ne on saanut työstettyä lyhyemmässä ajassa.) Vai pitäisikö sanoa: minun täytyy saada pitkien käsikirjoitusten välissä ilmaa, lepoa ja ulkoisia virikkeitä. Muuten ollaan tässä tilanteessa.

Kirjailijan työssä on paljon opeteltavaa. Pään sisään keskittyvä luova työ on tällaiselle fyysisen, melko yksinkertaisen työn palkitsevuuteen tottuneelle työntekijälle iso loikka. Lisäksi olen kärsimätön. Vihaan ensimmäisen version kirjoittamista, koska sinne tulee väistämättä virkkeitä, kappaleita ja lukuja, jotka eivät toimi, ovat löperöitä ja silkkaa huttua. Unohdan, miten monta kertaa muokkaan käsikirjoituksen raakaversiota ennen kuin siitä jalostuu jotain hyvää. Unohdan olla armollinen.

Ei minua pelota työn määrä, vaan laatu. Olen tällä hetkellä niin lähellä käsikirjoitusta, etten kykene arvioimaan mitenkään sen laatua. En tiedä, näytänkö vai selitänkö. En tiedä, toimivatko hahmot loogisesti. En tiedä, eteneekö juoni juohevasti vai laahaako se. Olen keskellä metsää, jossa kaikki puut näyttävät samanlaisilta, taivasta ei näy, ja silti pitäisi osata kulkea oikeaan suuntaan.

Jotenkin minusta tuntuu, että loppumatkan etenen ryömien, suustani sammalta sylkien ja perkelettä puuskuttaen. Saatan vain toivoa, että kun pääsen metsän reunalle, esilukijat antavat kartan käteeni.

Vielä kerran, kaverit!

Joskus sitä miettii, että mikäs osa se kirjoittamisessa olikaan kivaa. En nimittäin pidä ensimmäisen version kirjoittamista kovin mukavana puuhana. Syntymässä oleva teksti on tuskallista tiristämistä, hakemista ja haparointia. Aina ei edes tiedä, mitä yrittää sanoa. Joskus tietää mihin on menossa, mutta ei sitä miten sinne pääsee. Turistina vieraassa kaupungissa. Ilman kielitaitoa, ilman karttaa. Stressaantuneena.

En pidä kirjoittamisen loppuvaiheestakaan: päättymättömistä stilisointi- ja oikolukukierroksista. Aina löytyy jotain, mikä täytyy vielä tarkistaa, varmistaa ja korjata. On pakko, sillä käsikirjoituksen luomisen tuska ja työläys ei saa kaatua ulkoasuun ja pikkuseikoilta tuntuviin asioihin. Yksityiskohdat ovat uskottavan lopputuloksen kannalta äärimmäisen tärkeitä -- jokainen ammattivalehtelija tietää tämän. Lisäksi viimeistelyvaiheessa on lukenut tekstinsä jo niin moneen kertaan, että huokaisee ensimmäisen tutun virkkeen kohdalla Erittäin Syvään. Leipiintymistä ei voi välttää. Sitten kun on vielä ne aikataulut, joissa täytyy yrittää pysyä...

Niin, mikäs osa kirjoittamisesta olikaan ihanaa ja jumalaista ja kaiken ailahtelun arvoista? Ehkä minulla se on keskivaihe. Kun ensimmäinen versio tai raakateksti on kasassa. Henkilöhahmoihin on puhallettu henki, jonkinlainen juoni löytyy ja tekstissä on rakenne. Kirjoittamisessa ihaninta on se, että tekstiä voi aina parantaa. Sitä on helppo poistaa, lisätä tai siirtää. Jotain on jo olemassa, on kyse enää koulimisesta.

Ajatus kirkastuu, mitä enemmän sitä yrittää siirtää paperille. Niin on nytkin. Tajusin nimittäin, että juuri alkuvaiheessa, siinä tuskallisessa tahkoamisessa, olen saavuttanut parhaat flow-kokemukseni. Kadottanut ajan ja paikan ja sukeltanut toisiin maailmoihin, toisen ihmisen nahkoihin. Ensiversion kirjoittaminen on seikkailu, joka kunnon seikkailun tapaan tarjoaa niin rankkasadekuuroja ja mutaisia polkuja kuin muinaisia viidakkotemppeleitä ja sateenkaaria vesiputouksen yllä.

Vielä kun löytäisin viimeistelyvaiheesta samanlaisia suuria tuntemuksia.

Te kirjoittavaiset: mikä työvaihe teille on tuskallisin tai tyydyttävin? Löytyykö paljon vaihtelua?