Arvioita ja töitä ja kasvun prosessi

Tammikuun aikana Mifonki-sarjan osista on ilmestynyt sattumalta hauska rypäs arvioita. Pieniä poimintoja kyseisistä teksteistä:

Mifongin perintö on luettu Sivukirjastossa.

"Erityiskiitoksia kirjalle haluaisin myöntää seuraavista seikoista: Ensinnäkin Meresmaan kielessä oli minusta paikoin mahtavia oivalluksia. Joillekin kihersin itsekseni ääneen. Toiseksi olin kovin otettu jotenkin keskivertofantsua kehollisemmasta - etenkin naiskehollisemmasta - otteesta, joka oli luonteva osa kirjaa. Tiedättehän. Verta ja suolenpätkiä nyt saa mistä tahansa, mutta pitkittynyttä ensisynnytystä, imetyksen sitovuutta ja miesten kuukautisia kohtaan tuntemaa vierastusta ei." 

Mifongin aika on löytänyt lukijan Kultakalan kirjahyllystä.

"Pidin sarjan ensimmäisestä osasta eikä toinen osa pettänyt odotuksia. Jotenkin tämän sarjan kirjoja on vaikea saada aloitettua mutta sitten niitä ei meinaa malttaa laskea käsistään! Teksti oli kevyttä joten aivoja ei tarvinnut hirveästi rasittaa. Tarina eteni mukavaa vauhtia eikä tylsiä kohtia juuri ollut vaan koko ajan tapahtui jotain."

Mifongin mahtia on ahmittu Kattinkan kirjalistassa.

"Kirjan kieli oli helppolukuista ja joutuisaa, mutta samalla värikästä. Esimerkiksi Moharin puhuma murre ja pantterikansan keskuudessa käytetyt sanat toivat todentuntuisuutta. Pidän valtavan paljon Meresmaan luomasta maailmasta! Ensinnäkin pidän aikakaudesta, johon tarina sijoittuu, sekä tietenkin fantasiaelementeistä ja mahtavista hahmoista, joihin on helppo samaistua."

***

Kiitos! Tällä palautteella puksuttelee taas kummasti eteenpäin.

Kätkemään täytyy puristaa vielä pari lukua, sitten käsikirjoitus on valmis kustantajalle lähetettäväksi. Olen ihan tarinani lumoissa ja miltei kärsimätön jo jatkamaan viidenteen osaan! Voi, mitä kaikkea hienoa ja hurjaa onkaan tiedossa!

Samaan aikaan työn alla on Keskilinnan ritarit -sarjan päätösosan, Kuninkaan tahdon, stilisointi. Se ilmestyy jo ensi kuussa, ajatella! Viilaaminen on mukavaa vastapainoa raakatekstin tuottamiselle, sillä sen parissa voi keskittyä hiomaan oikein hyvää lähes täydelliseksi sen sijaan, että kirjoittaa hävettävän huonoja virkkeitä, joita tietää joutuvansa muokkaamaan vielä moneen kertaan. On vain purtava hammasta ja edettävä tarinassa, muuten ei tule koskaan valmista. Kehnoista lauseista saa kelvollisia ja kelvollisista hyviä. Kierros kierrokselta kieli paranee ja teksti ryhdistyy. Se on kasvun prosessi, joka vain on hyväksyttävä.

Vielä kerran, kaverit!

Joskus sitä miettii, että mikäs osa se kirjoittamisessa olikaan kivaa. En nimittäin pidä ensimmäisen version kirjoittamista kovin mukavana puuhana. Syntymässä oleva teksti on tuskallista tiristämistä, hakemista ja haparointia. Aina ei edes tiedä, mitä yrittää sanoa. Joskus tietää mihin on menossa, mutta ei sitä miten sinne pääsee. Turistina vieraassa kaupungissa. Ilman kielitaitoa, ilman karttaa. Stressaantuneena.

En pidä kirjoittamisen loppuvaiheestakaan: päättymättömistä stilisointi- ja oikolukukierroksista. Aina löytyy jotain, mikä täytyy vielä tarkistaa, varmistaa ja korjata. On pakko, sillä käsikirjoituksen luomisen tuska ja työläys ei saa kaatua ulkoasuun ja pikkuseikoilta tuntuviin asioihin. Yksityiskohdat ovat uskottavan lopputuloksen kannalta äärimmäisen tärkeitä -- jokainen ammattivalehtelija tietää tämän. Lisäksi viimeistelyvaiheessa on lukenut tekstinsä jo niin moneen kertaan, että huokaisee ensimmäisen tutun virkkeen kohdalla Erittäin Syvään. Leipiintymistä ei voi välttää. Sitten kun on vielä ne aikataulut, joissa täytyy yrittää pysyä...

Niin, mikäs osa kirjoittamisesta olikaan ihanaa ja jumalaista ja kaiken ailahtelun arvoista? Ehkä minulla se on keskivaihe. Kun ensimmäinen versio tai raakateksti on kasassa. Henkilöhahmoihin on puhallettu henki, jonkinlainen juoni löytyy ja tekstissä on rakenne. Kirjoittamisessa ihaninta on se, että tekstiä voi aina parantaa. Sitä on helppo poistaa, lisätä tai siirtää. Jotain on jo olemassa, on kyse enää koulimisesta.

Ajatus kirkastuu, mitä enemmän sitä yrittää siirtää paperille. Niin on nytkin. Tajusin nimittäin, että juuri alkuvaiheessa, siinä tuskallisessa tahkoamisessa, olen saavuttanut parhaat flow-kokemukseni. Kadottanut ajan ja paikan ja sukeltanut toisiin maailmoihin, toisen ihmisen nahkoihin. Ensiversion kirjoittaminen on seikkailu, joka kunnon seikkailun tapaan tarjoaa niin rankkasadekuuroja ja mutaisia polkuja kuin muinaisia viidakkotemppeleitä ja sateenkaaria vesiputouksen yllä.

Vielä kun löytäisin viimeistelyvaiheesta samanlaisia suuria tuntemuksia.

Te kirjoittavaiset: mikä työvaihe teille on tuskallisin tai tyydyttävin? Löytyykö paljon vaihtelua?