29.9.2012

Pohdintaa kirjailijan esilläolosta ja egosta

Mihin suostuisit kirjailijana?

Kävin eilen elokuvissa. Alkumainoksena pyöri Riikka Pulkkisen Vieras-romaani -- ja toden puhuen myös Pulkkinen itse. Tanssiasennoissa, jättimäisen suurena ja kauriinsilmäisenä. "Maailmanluokan tähti", mainos julisti. Ystävä kysyi leikillään: kohtako sinäkin tuolla valkokankaalla tanssahtelet? Ja minä pudistelin päätäni, sillä en kai nyt minä, vaikka kotimaisessa fantasiassa sellaiseen ihmeelliseen rinnakkaismaailmaan astuttaisiinkin joskus, niin en minä kirjani mainoksiin haluaisi pyörähtelemään. En minä halua sellaiseksi julkisuudenhenkilöksi.

Mutta entä jos sellaiseen rinnakkaismaailmaan astuttaisiin, että Mifongeista tehtäisiin Iso Juttu? Markkinointiin lapioitaisiin euroja kuin Kreikkaan, toimittajat soittelisivat alinomaa ja ulkomaan messut täyttäisivät kalenterin. Pyydettäisiin televisioon, mainoskasvoksi, kirjatilaisuuksiin. Tekeillä olisi elokuva ja näytelmä ja piirretty. Painettaisiin pyyhkeitä ja penaaleja, joissa koreilisi mifonki.

Mihin vetäisin rajan?

On kirjailijoita ja kirjailijoita. Ja kirjailijoita. Suurin osa meistä on tuntematon suurelle yleisölle, eli jos viideltäkymmeneltä ihmiseltä kysyttäisiin, kukaan ei olisi kuullut meistä. On heitä, jotka hiemankin lukeneet tunnistavat. Heitä, joiden nimi muistetaan, koska he ovat voittaneet jonkin palkinnon. Ja heitä, jotka kaikki tunnistavat. Maailmanluokan tähtiä. Waltari. Kunnas. Oksanen.

Kovin on katoavainen kirjailijan gloria. Hyvä niin. Kirjojeni minä toivoisinkin jäävän elämään, en oman nimeni, naamani tai julkisuudessa rakentuneen kuvajaisen. Mutta kuinka onnistuneesti nykyaikana voi kirjaansa markkinoida ilman, että laittaa itseään peliin? Ei kirja ihmisten luo itsekseen kävele. Jos oma persoona on sellainen, että sillä myy kirjojaan, voiko se olla väärin? Jos haluaa tienata työllään, onko se tyrkyttämistä?

Siinä on oma viehätyksensä, että pääsee esiintymään. Kertomaan ihmisille rakastamastaan asiasta: kirjoittamisesta. Ego ratkeilee liitoksista, kun joku on kiinnostunut kirjailijan sisäisestä maailmasta. Napanöyhdästä, josta on jalostettu hengenravintoa. Jokainen kirjoittaja, joka on kokenut vastavuoroisuuden, palautteen ja keskustelun omasta tekstistään, tietää miten voimaannuttava kokemus on. Sitä tuntee itsensä elävämmäksi, olemassaolonsa merkityksellisemmäksi.

En kuitenkaan usko, että ilman nöyryyttä kukaan voisi olla kirjailija. Ego saa annoksensa esilläolosta, mutta kirjailijan varsinainen työ on sisäistä eikä ego ole siinä kuin tiellä.

Suuruudenhulluus on osa tautia, joka johtaa kirjoittamiseen. Kirjailija uskoo, että hänestä on rakentamaan maailma ja ihmiset; hänellä on jotain niin tärkeää sanottavaa, ettei sitä voi olla kirjoittamatta. Usein tunne sanottavasta ei ole näin tiedostava. Usein tuntuu enemmän kuin olisi vain kynän jatke, jonkin itseään suuremman väline. Vasta myöhemmin selviää, miksi.

Ja tämän vuoksi minusta tuntuu ristiriitaiselta esiintyä sanomalehtien kuvissa. Tässä syy, miksi ajatuskin siitä, että kirjani henkilöityisivät vahvasti  ulkonäkööni tai persoonaani, on epämiellyttävä. Jos tarkoitus on kertoa kirjasta, miksi näytetään kuvia kynästä?

Ymmärrän toki, että ihmiset kiinnostavat ihmisiä. Kirjaa on vaikea haastatella lehtijuttuun. Ja tällä hetkellä rakastan kirjoittamisesta puhumisesta. Olen omien kirjojeni paras asiantuntija, joskin melko puolueellinen. On ihan järkevää, että olen teosteni puhemies. Ja jos tällä alalla käy niin hyvä munkki, että saa panostusta enemmän kuin joku toinen, kuka hullu siitä kieltäytyisi.

Etukäteen ei tiedä, elääkö (julkisuudessa) päivän vai kaksi.

40 kommenttia:

  1. Todella mielenkiintoinen ja ajankohtainen kirjoitus. Olen itsekin pohdiskellut tätä asiaa jo jonkin aikaa.

    Pulkkisen pyörähdykset mainoksessa ovat minulle uusi juttu, en ole niihin itse törmännyt. Kaipa se on hänelle helppoa, kun hän tietääkseni harrastaa tanssimista (?). Ja teos kaiketi myös käsittelee tanssimista. Mutta jos pyydettäisiin ei-tanssitaitoista kirjailijaa tekemään sama ilman, että teoskaan käsittelisi tanssia, olisi asia mielestäni jo aika tavalla eri.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Kiinnostavaa on pohtia omaa profiloitumistaan kirjailijana. Julkisuuteen annettu kuva on aina jollain tavalla fiktiivinen, se ei koskaan ole täysin todenmukainen. Miten voisikaan, kun ihminen on niin monimutkainen ja kommunikointi vaikeaa?

      Tämä lienee yksi niistä isoista asioista, joita joutuu pohtimaan, kun julkisuuteen joutuu. Kirja on julkinen, niin se vain on.

      Poista
  2. Taisi olla Jari Tervo, joka sanoi "...kun kaikki kirjat ainakin toistaiseksi ilmestyvät julkisuudessa, niin julkisuus on pakko hyväksyä kirjailijan työssä."

    Mainoksessa Riikka Pulkkinen mainostaa kirjaansa, jossa tanssi on oleellinen osa. En kyllä keksi mitä pahaa siinä olisi.

    Ninni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei siinä mitään pahaa ole minunkaan mielestäni. Tietääkseni ainoa kustantamoiden vaatimus kirjailijoiltaan on kirjoittaa, joten kaikki mainontaan ja markkinointiin liittyvä on vapaaehtoista.

      Tervo on sanonut osuvasti. Julkisuuttakin vain on monenlaista. Esikoiskirjailijana tämän väistämättömän julkisuuden sisäistäminen on ollut ja tulee olemaan varmasti pitkä prosessi. Vaaka heilahtelee moneen suuntaan tasapainoa hakiessa.

      Ihan pieni tekijä ei ole asioiden ainutkertaisuus tai uutuudenviehätys. Jos esimerkiksi jokin naisten lehti haluaisi tehdä minusta henkilöjutun (niissähän kirja mainitaan vain sivulauseessa ja keskitytään kirjailijan persoonaan ja elämään), olisi aika epätodennäköistä, että kieltäytyisin. Vaikka omasta mielestäni en ole ihmisenä erityisen kiinnostava, joku toinen voi olla toista mieltä. ;)

      Poista
  3. Juuri pohdiskelin parissakin jutussani ko. aihetta ja Pulkkinen niissäkin mainitaan. Henkilö tuntuu kovasti herättävän tunteita ihan henkilönä, välittämättä siitä, että kirjat kai nyt kuitenkin ovat se juttu :) Hyvä, että kirjat puhuttavat, ja kirjailijat. Se kai viime kädessä on kaikkien alalla toimivien etu. Mutta on hyvin ymmärrettävää, että kaikki kirjailijat eivät halua samanlaista julkisuutta eivätkä sitä myöskään voi saada. Valokeilaan ei kovin monta mahdu, kerralla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on. Niin kauan kun kirjailijoista puhuminen pitää kirjoista ja kirjallisuudesta puhumisen vireänä ja käynnissä, eipä ole valituksen sijaa.

      Omakohtainen pohdintani kirjailijan työn julkisuudesta liittyy vahvasti ammatti-identiteettini hitaaseen kehittymiseen. Miten toiset kirjailijat suhtautuvat julkisuuteen, käsittelevät sitä, hyödyntävät sitä? Entä millaista on negatiivinen julkisuus ja miten se vaikuttaa kohteena olevan tunteisiin ja ajatuksiin?

      Esimerkiksi kirjoittamalla tähän blogiin valitsen itse sanat suuhuni, voin tuoda omat ajatukseni kenen tahansa nettiä käyttävän ja sivuilleni eksyvän silmien eteen. Ei ole välikättä, ei portinvartijaa.

      Enää kirjailijan ainoa keino saada äänensä kuuluviin kirjojensa ulkopuolella ei ole lehtikirjoittelu tai kasvokkain tapaaminen.

      Poista
  4. Olenkohan jotenkin kummajainen, kun minua ei oikeastaan kiinnosta miksi ja miten kirjailija tai kuka tahansa on kirjansa kirjoittanut. Itse ostan kirjat ihan puhtaasti kansitekstien ja joskus toisten (en kriitikoiden, vaan "tavisten") kommenttien perusteella. Siinä vaiheessa ei kiinnosta edes kirjailijan nimi (ellei siis ole elämäkerta tmv.).

    Minulle riittää myös kirjailijasta tietoina ihan lyhyt kuvaus, johon voi sisältyä vaikkapa sukupoli, ikä ja kansallisuus. Kuvakin on ihan ok, muttei välttämätön. Näinkin "suppein" tiedoin voi fanittaa kirjailijoita (tai lähinnä heidän kirjojaan). :-)

    Minusta olisi huikean ihana ajatus, ettei kirjailijan tarvitse hengailla ympäri kyliä esittelemässä kirjaansa, ellei niin itse halua. Kustantamot voisivat panostaa "arkoihin" kirjailijoihin toisella tavalla esim. kirjasta tehdyt mainosvideot voisi olla nerokas tapa tuoda kirjaa esille ja tehostaa sen myyntiä.

    En siis pidä ajatuksesta, että koska kirja on julkinen tuotos, pitäisi sen kirjoittajankin olla. Olikohan vähän sekavaa, toivottavasti ei. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Et ole ollenkaan kummajainen. Ennen kuin minusta tuli esikoiskirjailija, en ollut kiinnostunut henkilöistä kirjojen takana kansiliepeen esittelyä enempää.

      Minusta lukijan ei tarvitse olla kiinnostunut kirjailijasta. Joskus tuntuu siltä, että kirjailijasta liikaa tietäminen tai hänen tuntemisensa tahraa lukukokemuksen -- toki se voi tuoda siihen myös lisää.

      Ja jos sinusta tuntui sekavalta kirjoittaa kirjan julkisuudesta ja kirjailijan julkisuudesta ja näiden kahden eroista, niin ei mikään ihme. Minusta koko soppa on sekava ja kummallinen. :)

      Olen myös miettinyt paljon sitä, että meidän aikamme suhtautuu yksilön yksityisyyteen yhä raaemmin. Sosiaalinen media twiittauksineen ja blogeineen, juorulehdet, aikakauslehdet, tosi-tv, lahjakkuuskilpailut... Tuntuu siltä, että julkkiksia halutaan tekemällä tehdä. Rahan takia tietenkin. Monet nuoret vastaavat tulevaisuuden toiveammatikseen julkisuuden henkilön.

      Kirja on julkinen ja kirjailija väistämättä siinä sivussa, edes nimenä. Rahaa meilläkin yritetään tehdä. Mutta onneksi ketään ei valokeilaan pakoteta: valinta siellä olosta tai sieltä jättäytymisestä täytyy jokaisen tehdä itse.

      On vain kurja miettiä, että luopuuko julkisuudesta jättäytymällä myös monista mahdollisuuksista orastavalla urallaan. Etukäteen kun sitä ei voi tietää.

      Poista
  5. No niin, vasta nyt huomasin, että kirjastasi on tehty myös traileri. Oli mielenkiintoinen, muttenkin vaikuttaa kokonaisuudessaan kiehtovalta kirjalta. Pakko saalistaa se jotenkin käsiini, onnea sinulle näin jälkijunassa! :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, kaikenlaista sitä innoissaan tulee väsänneeksi. ;) Kiitos onnitteluista, toivottavasti lukukokemus on positiivinen!

      Poista
  6. En usko, että tunnistaisin Waltaria tai Kunnasta, jos näkisin kuvan. Tunnistaisin kyllä heidän teoksensa, koska niitä olen lukenut. Waltarista tulee mieleen etäinen mielikuva Eemu Mynttisen maalaamasta muotokuvasta Atenemumin seinällä. Ylähuulessa on voimakas kaari. Olen nähnyt myös videonpätkän (mustavalkoisen), jossa Waltari lukee työpöytänsä ääressä. Tunnen lukuisia kirjailijoita, taiteilijoita vain ja ainoastaan heidän teostensa kautta. Tervon tuntisin naamasta, koska hän on ollut Uutisvuodossa. Kun kirjoittaa niin ennenpitkää kirjat löytävät yleisönsä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt kun olen tavannut monia kollegoita, on alkanut käydä niin että henkilöön tutustuu ennen kirjaa. Ei sitä voi olla miettimättä, että millä tavoin se vaikuttaa siihen mitä lukee tai miten lukemansa kokee. Toki hyvin kirjoitetun kirjan tunnistaa, mutta ehkä jokin mysteeri samalla katoaa.

      Olen kuullut monen lukijan suusta, että he lukevat mieluiten ulkomaalaisten henkilöltään täysin tuntemattomien kirjailijoiden kirjoja, joissa päähenkilöiden nimet ja tapahtumapaikat ovat vieraskielisiä. Jonkinlaista täydellistä pakoa siitä, missä oma arki tapahtuu.

      Poista
  7. En olisi ollenkaan niin varma että ennenpitkää kirjat löytävät yleisönsä, maailma taitaa olla täynnä unohdettujen kirjailijoiden unohdettuja kirjoja, eikä se aina johdu siitä että kirja olisi huono ja unohdus aiheellinen (en tarjoa esimerkkejä koska en minäkään niitä muista).

    Hiljaisuus ja salaperäisyys voi sekin olla joskus toimiva strategia, ja vastaavasti se että on joka mediassa esillä tuottaa helposti lyhytikäisiä tähdenlentoja...

    Menin katsomaan kirjahyllyäni ja löytyi sieltä muutamia kirjailijoita joista en muista ikinä nähneeni edes yhtä valokuvaa...Hilja Valtonen? Giovanni Guareschi? Pär Lagerkvist? Nathanael West? Joistain noista toki tiedän jotain muita elämäkerrallisia tietoja (ja kansallisuus ja aktiiviset vuosikymmenet on ainakin hyvä tietää), ja toisaalta on kirjailijoita joista olen sen yhden valokuvan nähnyt enkä juuri muuta tiedä.

    Jotkut ovat elämäänsä tuoneet vähän enemmän esille, joidenkin kohdalla se myös vaikuttaa olennaisesti niiden kirjojen lukemiseen, elämästä ja tuotannosta muodostuu eräänlainen yhtenäinen taideteos. Ja vastaavasti on niitä kirjailijoita joita olen lukenut vähemmän ja yrittäessäni olisi hyvin vaikea ravistaa päästään julkisuudessa muodostunut mielikuva (mikä ei välttämättä liity hömppäjournalismiin, negatiiviselle listalleni on päästy mm. sanomalehden yleisönosaston ja Akateemisen kirjakaupan kirjailijahaastattelun kautta).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Jotkut ovat elämäänsä tuoneet vähän enemmän esille, joidenkin kohdalla se myös vaikuttaa olennaisesti niiden kirjojen lukemiseen, elämästä ja tuotannosta muodostuu eräänlainen yhtenäinen taideteos."

      Näin on. Kirjailijoita on jos jonkinlaisia -- ja aiheita, joista he kirjoittavat.

      Viihdekirjailijalla ei ole samanlaista agendaa kuin esimerkiksi keskitysleiriltä selviytyneellä, joka kirjoittaa kokemuksistaan. Merete Mazzarellan tai Märta Tikkasen hyvin omakohtaisista aineksista rakentuneet romaanit tuskin vertautuvat kovin helposti vaikkapa eskapistisista fantasiamaailmoista kertoviin utopioihin.

      Haastatteluissa ja lehtijutuissa olisikin hienoa, jos kirjailija kertoisi (ja häneltä kysyttäisiin) siitä aihepiiristä, josta kirjoittaa. Ei niinkään itsestään, ellei kyseessä sitten ole omakohtainen juttu. Yleensä tämä ei ole kirjailijan päätettävissä, sillä harvalla on sellaista valtaa kuin esimerkiksi Oksasella, joka voinee sanoa, että juttua ei julkaista, ellei se käsittele asiaa, jonka hän kokee tärkeäksi.

      Meillä muilla tilanne on vähän niin, että myönnytyksiä voi joutua tekemään, että ylipäätään haastattelu tehdään tai julkaistaan. Siinä on sitten kunkin pohdittava omatuntonsa kanssa, että mihin suostuu ja millä hinnalla.

      Poista
  8. Kirjoitatpa mielenkiintoisesta aiheesta - ja hyvin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Virinnyt keskustelu se vasta mielenkiintoinen onkin. :)

      Poista
  9. Kirjailijoiden julkisuus onkin kinkkinen juttu. Ihmiset tuntuvat olettavan usein, että ne kirjailijat, jotka ovat julkisuudessa, ovat siellä sen takia, että he haluavat julkisuutta itselleen ihmisinä ts. haluavat olla julkkiksia. Usein juuri nuorista, hyvännäköisistä naiskirjailijoista puhutaan siihen tyyliin, että he olisivat oikein tunkemalla tunkeneet itsensä joka paikkaan. Itse. Yksityisinä ihmisinä. Väkisin. Hyi olkoon, mitä bb-tyrkkyjä.

    Monet ajattelevat myös, että kirjailija on yksin vastuussa omasta julkisuuskuvastaan. Jos kirjailija puhuu asian vierestä, höpisee liikaa itsestään, on liian monessa naistenlehden artikkelissa, paljastaa liikaa kirjan juonesta, selittää liikaa motiivejaan, näyttää tyhmältä, näyttää kauniilta, näyttää liikaa tai liian vähän reittä: kirjailijan syy. Ei nähdä oikein mitään merkitystä esim. kustantajan pr-toimenpiteillä tai toimittajan kysymyksenasetteluilla.

    Ennen kaikkea ajatellaan, että kirjailija voi valita, onko hän julkisuudessa vai ei. No toki. Voihan sitä valita senkin, ettei kirjoita enää yhtään kirjaa. Se valinta on helppo tehdä vaikka sillä tavalla, ettei anna yhtään haastattelua eikä kulje kirjamessuilla naamaansa kuluttamassa. Hehe.

    Julkisuus on osa kirjailijan työtä, sille ei mahda mitään. Ainakaan, jos haluaa kirjoittamisesta edes sen puolipäiväammatin eikä pelkkää harrastusta. Mutta kirjailijan valta omaan julkisuuteensa on todella pieni. Paineet ovat myös melkoiset. Laitetaan omissa maailmoissa viihtyvä introvertti kohdevalojen paahteeseen kolmenkymmenen ihmisen eteen juttelemaan fiksuja ja sitten ihmetellään, kun ei se olekaan kauhean karismaattinen. Tuo hdcaniksen esimerkki negatiiviselle listalle pääsystä on aika hemmetin pelottava. Jos tekee esim. kirjan tullessa ulos viisi haastattelua (mikä olisi monelle kirjailijalle hieno tulos) ja mokaa niistä yhden, kuinka monta prosenttia potentiaalisista lukijoista siinä on sitten menettänyt? :o

    Mutta onko väärin myydä kirjoja kirjailijan persoonalla? Ei tietenkään. Mutta sen ei pitäisi olla myöskään lähtökohta kirjallisuuden myymiselle. Kaikista ei ole tekemään piruetteja valkokankaalla. Kirjallisuuden ja sen markkinoinnin keskiössä pitää aina olla KIRJA. Kaikki muu on triviaalia.

    Omalta osalta voin sanoa, että vaikka kiinnostus yleisesti ottaen hivelee egoa, olen haastatteluissa aina vähän vaivaantunut. Minähän kirjoitin sen kirjan, pitääkö siitä vielä puhuakin? Äh, öh, argh. Olinpa taas tosi fiksu. Siinäkin varmasti harjaantuu ajan kanssa, mutta nyt tunnen itseni suuren osan ajasta ihan vaan hölmöksi. Mutta kirjailijuuden poikimista esiintymisistä kouluvierailut ovat olleet erilaisia, todella antoisia ja hauskoja. Koululaiset ovat skarppeja ja innostuvaisia ja antavat erittäin suoraa palautetta. Nuoruuden into tarttuu väkisinkin kyyniseen kynäilijään. :) Vähän sama fiilis oli Finnconissa. Ehkä näissä kanssakäyminen yleisön kanssa on ollut jotenkin keskivertoa välittömämpää? Ja ainakin kaikki läsnäolijat ovat olleet kiinnostuneita asiasta eivätkä ihmisestä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanot, että kirjamarkkinoinnin keskiössä pitäisi olla kirja. Minä näen että markkinoinnin keskiössä on kirjan myyminen, ei se, onko se hyvä/huono. Markkinoinnin tarkoitus on siis lisätä myyntiä ei kertoa kirjan hyvyydestä. Muutenhan vain hyviä kirjoja saisi markkinoida ja huonoja ei? En usko, että markkinoimisella on sen pyhempiä tarkoitusperiä. Jotenkin se, että joitain kirjoja markkinoidaan toisia enemmän aiheuttaa ihmisissä käsittämättömiä odotuksia, mitkä kohdistuu kirjan kirjalliseen tasoon. Outoa, että ihmiset ihan surutta uskovat, että vain hyviä kirjoja markkinoidaan suuresti ja ne kirjat on vähemmän hyviä, mitä markkinoidaan vähemmän. Kustantamoilla on erilaiset resurssit. Tällainen ajattelu johtaa väistämättä käsitykseen isojen kustantamoiden paremmasta kirjallisesta tasosta. Sitten kun suuresti markkinoitu kirja eli tuotteistettu kirja ei olekaan hyvä niin siitä seuraa hirveä pettymys ja paljon puhetta ilmiön ympärillä. Noidankehä on valmis ja ilmiö ruokkii itse itseään, kun kirja nostetaan keskiöön, jossa jokaisella pitäisi olla jokin mielipide asiasta. Entä jos halutaan oikesti vaikuttaa? Silloin kukin nostaa esiin niitä kirjoja, mistä itse pitää. Tämä on kuitenkin kestämätöntä, koska kaikkialla vallitsee ihan toisenalaiset arvot, kuin "rakkaudesta kirjoihin". Tämä on myös syy siihen, miksi moni lahjakas ihminen on niin yksin. Esim. bloggarin motiivi voi olla saada lukijoita, eikä niinkään nostaa esiin tärkeinä pitämiään asioita. Surullista, mutta olen huomannut jossain blogeissa kummallista asenteellisuutta! Ja se on ihan ok. koska ne mielipiteet esitetään hyväksyttävän ilmiöpohjaisen ruotimisen liepeillä. Olen puhunut, kiitos ja anteeksi.

      Poista
    2. Olen ihan samaa mieltä, markkinoinnin tarkoituksena on ennen kaikkea myyminen. Tarkoitin vain sitä, että on eroa sillä, myydäänkö kirjaa kirjalla vai kirjailijan elämällä. Nykyään naistenlehtien kirjailijahaastattelut ovat lähes pelkästään tätä viimeistä. Minusta se on kehitystä, joka aliarvioi lukijoita (eihän heitä se kirja tai - hyi olkoon - kirjoittaminen voi missään nimessä kiinnostaa!) ja köyhdyttää pidemmällä tähtäimellä kirjallista kulttuuria tekemällä kirjailijoista yhdentekeviä vaatehenkareita. Usein kuulee ihmisten ostaneen lehden kirjailijahaastattelun takia ja pettyneen, kun "se puhui vain itsestään/miehestään/vaatteistaan! Kauhean pinnalliselta vaikutti." Huomatkaa, kuinka vastuu ja syy siirtyy kirjailijalle... (Menisinkö itse naistenlehden haastatteluun, jos kysyttäisiin? No totta mooses. Sukkana sisään. :D Kauhean pinnallinen tyyppi, kun haluaa tuollatti myydä kirjojaan.)

      Pienen markkina-alueen ongelma ja mahdollisuus on se, että pienillä asioilla on merkitystä. Kyllä minulla on tapana eri tavoin nostaa esiin kirjoja, joista olen pitänyt ja jotka eivät ole saaneet tarpeeksi huomiota. Jos annan Goodreadsissa neljä tähteä jollekin kivalle pikku lastenkirjalle, sen Google-näkyvyys moninkertaistuu. Joku saattaa löytää sen. Teen sen ihan puhtaasti rakkaudesta kirjoihin ja toivon, että meitä on muitakin samanlaisia. Pienistä puroista jne.

      Poista
    3. Osuvaa jälleen, Magdalena! Toit paljon esille asioita, joita itsekin olen miettinyt.

      Tuo on tosiaan outo paine: se että pitäisi olla jotenkin tavanomaista fiksumpi, kun nyt on kirjailijaksi asti päässyt. Mutta en minä ainakaan oloani viisaammaksi tunne. Onnekkaaksi enemmän.

      Ja yksi syy, miksi kirjoitan, on oppia paremmin tuntemaan itseäni, ihmistä ja elämää. Eli joistain asioista haluaa kirjoittaa, kun ei niistä oikein ymmärrä. Uteliaisuutta ja kyseenalaistamista, sitä se on.

      Ehkä niiden pohjalta sitä vanhemmiten viisastuukin?

      Poista
    4. Anonyymi, tarpeellinen huomio tuo, että kirjan markkinointipanos ei kerro oikeastaan yhtään mitään sen laadusta. Laatukin on joskus hieman vaikeasti määriteltävissä, kun on kyse kirjallisuudesta. Tai ehkä en vain tiedä tarpeeksi.

      Niin se tuntuu kyllä joskus olevan, että kohukirjasta kuohahtaa keskustelua sen takia, ettei se ole vakuuttanut kaikkia lukijoitaan. Ja sitten kahvipöydässä ihmetellään, mistä se on meriittinsä saanut, vaikka kyse voi olla vain massiivisesta mainoskampanjasta.

      Mitä isompi lukijakunta yksittäisellä kirjalla on, sitä enemmän myös negatiivisia/ei-niin-vaikuttuneita mielipiteitä ilmenee. Näin uskoisin.

      Poista
    5. Ei muuten ollut tarkoitus kirjoittaa kommenttiani yllä ilman kappalejakoa. Jotenkin kummasti kappalejako hävisi, kun julkaisin kommenttini. Kiitos Magdalena tarkennuksesta. Olen samaa mieltä tuosta "myyntikeinojen laadullisista eroista".

      J.S:lle taiteessa ns. lunastus ei koskaan ole täydellinen. Ihmiset on erimielisiä asioista. Ja siinä on myös taiteen rikkaus. Kulttuuri ei synny ilman vallitsevia ristiriitaisuuksia. Ilman eriäviä mielipiteitä ei ehkä olisi taidetta ollenkaan?

      Kivaa ajatuksenvaihtoa! Kiitos.

      Poista
  10. ois kyllä tosi ihanaa jos siitä kirjasta elokuva tehtäis.

    ihan sanoin vaan XD

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mifongit ovat kyllä helppo minunkin kuvitella elokuvina. Ei muuta kuin Peter Jacksonille kirjoittamaan... ;)

      Poista
  11. Tarkoitin kommentillani "kirja ennen pitkää löytää yleisönsä", että eiköhän sen kirjan aina joku piiri löydä, vaikka pienikin. Mitä arvoa (lisäarvoa) kirjalle tuo se, että miten moni on sen lukenut? Ei mitään. Lukukokemusten määrä ei ole mikään lisäarvo. Kirja voi olla hyvä, vaikka sen olisi lukenut vain yksi henkilö. Sen sijaan sitä enemmän kilahtaa euroja kirstuun, mitä useampi kappale myy. Tällaisia kirjoja arvioidaan usein ilmiöinä. Esimerkkinä tämän blogin mietteet Pulkkisen kirjan mainoskampanjasta. Monimutkainen juttu, mutta taloudelliset seikat on usein kirja-arvioissa vähintääkin taustalla. Se on hyvä pitää mielessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Lukukokemusten määrä ei ole mikään lisäarvo."

      Kuulostaa oikealta, mutta ego ei ole ollenkaan vakuuttunut. ;)

      Jokin juttu siinä kyllä on, jos ajattelisi itseään kirjailijana, jonka kirjoja kukaan ei lue. Mikä erottaisi minut pöytälaatikkokirjoittajasta? Vain se tekninen seikka, että kustantamo on katsonut käsikirjoituksen julkaisukelpoiseksi ja sijoittaa siihen rahaa?

      Olen jotenkin aina mieltänyt, että kirja on olemassa vain jos sillä on lukijoita. On totta, että yksikin lukija riittää, jotta kirja elää, mutta muuttuuko kirja, jos sillä onkin tuhansia lukijoita?

      Erittäin mielenkiintoista, kiitos ajatuksia herättävästä kommentista!

      Poista
    2. Tarkoitukseni olikin provosoida, pääpointtini oli siinä, että taidetta tai mitään kulttuurin tuotteita ei koskaan arvioida ilman sellaisia seikkoja, kuin kuinka monta kappaletta on myyty ym. Tällaiset arviointiperusteet eivät kuitenkaan koskaan ole siellä ytimessä, missä on todellinen taiteellisen laadun arviointi. Ja tahdoinkin vain sanoa, että nämä asiat tulisi erottaa toisistaan.

      Poista
    3. Tarkennan vielä. Markkinointipanokseen rinnastettava laadun arviointi on lähellä Jerrold Lewinsonin teoriaa taiteen tunnistamisesta, jossa "taiteen laadun arvo on määritettävissä sen perusteella, miten ennen kyseistä teosta olleisiin laadukkaisiin teoksiin on suhtauduttu". Kirjoittajablogeja lukiessa huomaa usein sellaista kiukkua siitä syystä, että "paljon markkinoitu ns. menestynyt kirja" ei vastaakaan sitä jotakin. Jerroldin teoria on hyvin puutteellinen ja paitsi johtanut vääriin tulkintoihin! Jerroldin teoria on ns. historiallinen taiteen tunnistamiseen ja arvottamiseen liittyvä teoria, mitä on varsin vapaasti sovellettu sen perusteella, mikä myy, on otsikoissa ja ennen kaikkea saa huomiota. Me elämme huomiotaloudessa. Vielä: markkina-arvo ei ole yhtä kuin taiteellinen arvo. Ja tästä voi johtaa ajatukseni ajatukseni lukijaluvuista -joista sanoin, ettei ne ole mikään ns. lisäarvo - ne usein on hyvin pitkälle seurausta markkinointiin käytetyistä pennosista. Eikä näin ollen myöskään mikään laadun tae.

      Miten sitten taidetta tulisi arvioida? Uuden postauksen aihe kenties? :D Kiitos hyvästä blogista, tässä on sellaista ajattelua mistä pidän! Olen anonyymi, koska en halua, että minua voi jäljittää bloggerissa. Pahoittelut siitä, mutta jos jatkossa kirjoittelen kommentteja niin lupaan alkaa käyttämään nimimerkkiä.

      Poista
    4. Aivonystyräni saavat nyt paljon pureskeltavaa. Jerroldin teoriasta en ollut ennen kuullutkaan. :)

      Jos ajatellaan kirjan saamaa (positiivista/myyntiä edistävää) huomiota mediassa ja lukijoiden keskuudessa, niin vastareaktioissa on usein havaittavissa tunne epäreiluudesta: "Miksi kirja Y on ansainnut kaiken kohun, kun samalla kirja X, joka mielestäni on koko vuoden paras teos, ei ole saanut kuin yhden arvion ja senkin kirjallisuuslehdessä?"

      Taiteen laadusta puhuttaessa on myös mielenkiintoista pohtia, mikä se yksilön "maku" oikein on. Monihan tyrmää taideteokset, joita ei ymmärrä. Uskon, että maku voi kehittyä/muuttua, ja etenkin ymmärrys kasvaa, jos taiteenalaan tutustuu paremmin. On jonkinlaista avarakatseisuuden puutetta, ellei itselle haastavia teoksia edes yritä ymmärtää vaan käy moittimaan. (Tämä nyt hieman asian vierestä.)

      Poista
    5. Olen pahoillani, että olen vienyt tätä keskustelua sivuraiteille, kaikki lähti siitä, että olen lukenut liikaa kirjallisuusblogeista viime aikoina kirjoituksia liittyen Pulkkiseen ja Oksaseen. Ja joihinkin blogeihin palannut yhä uudelleen yrittääkseni ihan oikeasti ymmärtää asioita näiden "ilmiöiden" takana. Ja sitten, kun sinunkin tekstisi tätä aihetta sivusi niin en voinut olla vain hiljaa.

      Tykkään sun blogista, koska täällä on paljon sellaista pohdintaa, mikä pyrkii objektiivisen arviointiin.

      Jerroldin tyyppisiä muita taiteen tunnistamiseen liittyviä teorioita on Humen teoria asiantuntevasta mausta (tuot vastauksessasi juuri tämän maku kysymyksen esiin) ja Georg Dickien institutionaalinen teoria (tässäkin keskustelussa on sivuttu kustantamoja).

      Kaikki nämä kolme on osaltaan ihan hyödyllisiä, mutta ne johtaa kehämäisiin tulkintoihin ja niissä on isojakin puutteita. Taiteen arviointi ei kuitenkaan koskaan ole vapaa tämän tyyppisistä tulkinnoista (historialliset tulkinnat, instituutioiden rooli, asiantuntijoiden mieltymykset), joten toki ne on huomionarvoisia. Ne ei kuitenkaan huomioi sitä tosiasiaa, että taide on aina ratkaisua vailla ja alati muuttuva, ilmaisun tulisi olla vapaata.

      Poista
    6. Minusta tämä oli kiinnostavaa. Olisi kiinnostava myös kuulla, mitä anonyymi tarkoittaa blogeissa esiintyvillä asioilla Oksaseen ja Pulkkiseen liittyen?

      Kiinnostavaa keskustelua, jossa on paljon erilaisia näkökulmia. Tätä viestiketjua oli kiinnostava lueka.

      Poista
    7. Valkoinen Kirahvi, hauska kuulla! Tätä keskustelua on ollut myös huisin mielenkiintoista käydä. :)

      Poista
  12. Mielestäni 'vapaus valita' on tässä se juttu. Jos kirjailija on halukas esiintymään, jopa "myymään" kirjojaan itsellään, niin hänelle on annettava se mahdollisuus ja oikeus. Mutta samoin myös oikeus yksityisyyteen, jos ei ole tähän valmis. Tosiasiahan on se, että suurinta osaa kirjailijoista ei kyllä edustamisella "tapeta", hyvä jos saa sen yhden haastattelun paikallislehteen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    2. (Poistin edellisen, kun siinä oli sietämätön kirjoitusvirhe.)

      Ja viimeistään esikoisvuoden jälkeen unohdetaan. ;)

      Julkisuudessa oleminen on varmasti raskasta, vaikka kirjamyynti lisääntyisikin ja toimeentulo näyttäisi edes hieman valoisammalta. Eiväthän nämäkään käsi kädessä kulje, näkyvyys ja kirjatulot, ainakaan kovin suoraviivaisesti. Ehkä pidemmällä aikavälillä?

      Valokeilan ulkopuolella olemisesta koituu ainakin se hyöty, että kirjoittamiselle on aikaa ja rauhaa. :)

      Poista
  13. Samaa mieltä bloggaajan ja Annen kanssa. Valinnanvapaus on se avainsana, kirjalijalle pitää säilyttää myös mahdollisuus kieltäytyä esiintymisistä tai haastatteluista. Julkisuutta ei kuitenkaan kovin monelle kirjalle riitä kerrallaan. Olisihan se hauskaa, jos kustantamolla olisi paljon rahaa oman kirjan markkinoimiseen, mutta jos ei ole niin ei mahda mitään. Pienellä kustantajalla on muita etuja. Eri kirjailijoilla on myös vähän eri mahdollisuudet osallistua oman kirjansa julkisuusponnistuksiin. Joillakin on markkinointiin tarvittavaa näkemystä, monilla (useimmilla) ei. Elämäntilanteet ovat myös erilaisia, toisilla on enemmän aikaa kulkea esittelemässä omaa kirjaansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä huomio, että markkinointipanos on hyvin kustantamokohtaista. Ja isojen kustantamoiden sisällä se varmasti on kirjailijakohtaista.

      Poista
  14. Minä se varmaan kummajainen olen: en halua tietää kirjailijoiden henkilökohtaisesta elämästä lähes ol-lenkaan. Lähes-sanalla tarkoitan, että jos kirjailija esimerkiksi ei asu ja työskentele maassa, johon hän on sijoittanut romaaninsa tapahtumat, niin miksi kyseinen maa kiinnostaa ja miten kirjailija on hankkinut taus-tatietonsa. No tässä ei enää varsinaisesti liikutakaan henkilökohtaisen alueella, vaan kirjoittamisessa.

    Ei minua arjessakaan kiinnosta, miten ihminen sisustaa asuntonsa, montako serkkua hänellä on ja mitä hän tekee perheensä kanssa vapaa-aikana, vaan ihmisen ajattelumaailma, persoona ja mahdolliset yhteiset asiat, (työ yhdessä, yhteiset harrastukset) jotka eivät liity keneenkään ihmiseen henkilökohtaisesti. Kammoan arkiraportointia, yhtälailla kammoan, jos kirjailijasta esitellään esimerkiksi kronologisia elämänkertatietoja. Mitä väliä on esimerkiksi sillä, millä paikkakunnalla ihminen on sattunut syntymään?

    Kirjoittajalla teksti puhuu puolestaan, tuo monella tavoin esiin myös sen kirjoittajan tekstin takana. Teksti voi olla sataprosenttisesti fiktiota, silti se voi olla sataprosenttisesti kirjoittajan itsenä näköistä. Eikö siinä ole riittävästi henkilökohtaista esilläoloa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anteeksi, että vastaukseni on viipynyt!

      Nostat aika mielenkiintoisen näkökulman esiin: mikä on kirjan suhde kirjoittajaansa?

      Uskoisin, että tämä voi vaihdella rajustikin. Joidenkin kirjailijoiden kirjat ovat jo lähtökohtaisesti henkilökohtaisempia. He sekoittavat todenmukaisiin tapahtumiin ja henkilöihin fiktiota vain sen verran kuin on tarpeellista (tai yrittävät kertoa niin totuudenmukaisesti kuin kykenevät). Toisaalta hekin voivat kirjoittaa asioista vain itsensä kautta ja muisti jos mikä on epäluotettava kertoja.

      Kirjailija noussee kirjojensa tasalle tärkeydessään/kiinnostavuudessaan yleensä postuumisti. Esimerkiksi J.R.R. Tolkienin elämä on mielenkiintoisempi näin jälkikäteen, kun katselee asioita kauempaa.

      Mutta kuinka paljon minua kiinnostaa esimerkiksi Kari Hotakaisen elämä? Ei pätkääkään.

      Poista