Kirjoittajan pulmia, osa 19. Kenelle kirjoitan?

Miksi otsikon mukainen kysymys pitäisi edes esittää? Onko kirjoittajan ajateltava kenelle hän kirjoittaa?

Jokainen kirjoittaja on tekstinsä ensimmäinen lukija, ja usein kuuleekin kirjoittajien painottavan, että he kirjoittavat ensisijaisesti itselleen. Tämä on minunkin helppo allekirjoittaa -- lähtihän oma kimmokkeeni koko kirjoitustouhulle siitä, että halusin kirjoittaa itselleni viihdyttävää lukemista. Jos kuitenkin tarjoaa tai haluaa tarjota tekstejään julkaistaviksi, myös niitä toissijaisia lukijoita voi olla hedelmällistä miettiä.

Olen kuullut huhuja kirjoittajakunnasta, joka ei mieti tai palaa teksteihinsä kun ne on julkaistu, ei lue arvioita tai hermoile vastaanotosta eikä hae kontaktia lukijoihinsa. Ehkä heitä on, ehkä kyse on vain myytistä. Valistakaa, viisaammat!

Oma tämänhetkinen näkemykseni on, että vaikka voisin kirjoittaa loputtomasti miettien vain itseäni lukijana, en voisi julkaista ellen jossain vaiheessa miettisi kenelle oikeastaan kirjoitan. Ehkä tämä liittyy jollain tavalla siihen, kun alkaa miettiä omaa kirjailijantaivaltaan -- uraansa, jos uskaltaa näin sanoa. (Minulla on edelleen identifioitumisongelmia.) Saamaansa palautetta nimittäin pilkkoo ja tulkitsee sen mukaan, minkälaiselle lukijalle on kuvitellut kirjoittavansa. Tämä lukijatyypin hahmottaminen voi olla hyvinkin alitajuista. Esimerkiksi jos palautteesta käy ilmi, että tonttutarinan lukenut ei pitänyt tekstistä, koska siinä oli tonttuja, voi kirjoittaja päätellä, että tarinassa ei välttämättä sinänsä ollut vikaa vaan se oli kohteensa kanssa eri paria. Jos taas tonttutarinasta ei pitänyt henkilö, joka on yleensä tontuista aivan innoissaan, palaute saa tyystin eri sävyn.

***

Kirjalle voisi hahmotella ainakin kolme erilaista päälukijaryhmää: kirjailijasidonnainen, genresidonnainen ja potentiaalinen. Kirjailijasidonnaisia lukijoita ovat he, joilla on luottokirjailijoita, joilta he lukevat uskollisesti kaiken mitä luottokirjailija julkaisee. He päätyvät lukemaan kirjan ennen kaikkea kirjailijan vuoksi. Genresidonnaiset lukijat haarukoivat kiinnostavimmat julkaisut tietyn genren sisältä tai hakevat lukemansa lähtökohtaisesti kirjan edustaman lajityypin alalta. He tarttuvat oikein markkinoituihin ja kiinnostavilta kuulostaviin tarinoihin, kunhan ne sijoittuvat genreen, joka on omalla mukavuusalueella. Potentiaalinen lukijaryhmä on se laaja ihmisjoukko, jonka tietoisuuteen jokainen kirja haluaisi ponnistaa. Apuna toimivat kirjallisuuspalkinnot, laaja mediahuomio ja lukusuositukset, mutta harmittavan usein potentiaalista tavoitetaan vain murena.

Ennakkoluulot ja -käsitykset ohjaavat monien lukutottumuksia eikä yksikään kirja koskaan löydä kaikkia, joita se voisi koskettaa.

Kriitikot ovat myös oma ryhmänsä -- näihin luen omalta osaltani myös aktiiviharrastajat ja kirjallisuudentutkijat. On varsin eri asia kirjoittaa viihdettä (eli helposti luettavaa, nopeasti sulavaa ja naururyppyjä aiheuttavaa) kuin taideproosaa (pysähtymistä vaativaa, hitaasti sulavaa ja otsaryppyjä syventävää). Vaikka kumpiakin kirjoitetaan, jotta niitä luettaisiin, niillä voi olla hyvin erilaiset vaikutuspäämäärät ja siten myös vastaanotto. Vähemmän lukevan mielestä jokin uusi ja raikas voi olla konkarilukijan mielestä tunkkainen ja lopeensa kaluttu. Ja toisin päin: konkarilukijaa ihastuttanut teos voi harvoin lukevan mielestä olla vaikeaselkoinen ja etäännyttävä.

Yksi itselle esitettävä kysymys voisikin olla: kirjoitanko kirjatavikselle vai kirjatohtorille -- vai kummallekin?

***

Entä vaikuttaako tieto lukijakunnista siihen, mitä tai miten kirjoittaa?

Pidän sitä mahdollisena, mutta en kovin määräävänä. Halu kirjoittaa ja se, mitä haluaa kirjoittaa, syntyy tietenkin kirjoittajassa. Kirjoittaja ei kuitenkaan ole ulkopuolisille vaikutteille altistumaton. Arviot, palaute, kustantamon suhtautuminen, apurahat ja palkinnot muokkaavat ja ohjaavat kirjoittajan näkemystä omasta työstä ja kirjoittajaidentiteetistä. Paras lukijakunta on tietenkin mahdollisimman laaja. Kustantamon on kuitenkin markkinoinnin kannalta mietittävä kirjan kohderyhmä, ja tuo valittu kohderyhmä saattaa olla hyvinkin eksklusiivinen. Väärin kohdennettu on huonosti myyty -- mikä vuorostaan tietää jännityshikoilua kirjailijalle, kun seuraava käsikirjoitus menee kustannuspäätöksen alle.

Ehkä tärkeimpänä pidän kohderyhmämietinnässä sitä, että asemoi itsensä kirjoittajana paikkaan, jonka tuntee omakseen. Kun kaikkia ei millään voi miellyttää, on helpottavaa tietää onnistuneensa edes sillä alueella, johon on tekstin mielessään sijoittanut.

Pohdintaa kirjailijan esilläolosta ja egosta

Mihin suostuisit kirjailijana?

Kävin eilen elokuvissa. Alkumainoksena pyöri Riikka Pulkkisen Vieras-romaani -- ja toden puhuen myös Pulkkinen itse. Tanssiasennoissa, jättimäisen suurena ja kauriinsilmäisenä. "Maailmanluokan tähti", mainos julisti. Ystävä kysyi leikillään: kohtako sinäkin tuolla valkokankaalla tanssahtelet? Ja minä pudistelin päätäni, sillä en kai nyt minä, vaikka kotimaisessa fantasiassa sellaiseen ihmeelliseen rinnakkaismaailmaan astuttaisiinkin joskus, niin en minä kirjani mainoksiin haluaisi pyörähtelemään. En minä halua sellaiseksi julkisuudenhenkilöksi.

Mutta entä jos sellaiseen rinnakkaismaailmaan astuttaisiin, että Mifongeista tehtäisiin Iso Juttu? Markkinointiin lapioitaisiin euroja kuin Kreikkaan, toimittajat soittelisivat alinomaa ja ulkomaan messut täyttäisivät kalenterin. Pyydettäisiin televisioon, mainoskasvoksi, kirjatilaisuuksiin. Tekeillä olisi elokuva ja näytelmä ja piirretty. Painettaisiin pyyhkeitä ja penaaleja, joissa koreilisi mifonki.

Mihin vetäisin rajan?

On kirjailijoita ja kirjailijoita. Ja kirjailijoita. Suurin osa meistä on tuntematon suurelle yleisölle, eli jos viideltäkymmeneltä ihmiseltä kysyttäisiin, kukaan ei olisi kuullut meistä. On heitä, jotka hiemankin lukeneet tunnistavat. Heitä, joiden nimi muistetaan, koska he ovat voittaneet jonkin palkinnon. Ja heitä, jotka kaikki tunnistavat. Maailmanluokan tähtiä. Waltari. Kunnas. Oksanen.

Kovin on katoavainen kirjailijan gloria. Hyvä niin. Kirjojeni minä toivoisinkin jäävän elämään, en oman nimeni, naamani tai julkisuudessa rakentuneen kuvajaisen. Mutta kuinka onnistuneesti nykyaikana voi kirjaansa markkinoida ilman, että laittaa itseään peliin? Ei kirja ihmisten luo itsekseen kävele. Jos oma persoona on sellainen, että sillä myy kirjojaan, voiko se olla väärin? Jos haluaa tienata työllään, onko se tyrkyttämistä?

Siinä on oma viehätyksensä, että pääsee esiintymään. Kertomaan ihmisille rakastamastaan asiasta: kirjoittamisesta. Ego ratkeilee liitoksista, kun joku on kiinnostunut kirjailijan sisäisestä maailmasta. Napanöyhdästä, josta on jalostettu hengenravintoa. Jokainen kirjoittaja, joka on kokenut vastavuoroisuuden, palautteen ja keskustelun omasta tekstistään, tietää miten voimaannuttava kokemus on. Sitä tuntee itsensä elävämmäksi, olemassaolonsa merkityksellisemmäksi.

En kuitenkaan usko, että ilman nöyryyttä kukaan voisi olla kirjailija. Ego saa annoksensa esilläolosta, mutta kirjailijan varsinainen työ on sisäistä eikä ego ole siinä kuin tiellä.

Suuruudenhulluus on osa tautia, joka johtaa kirjoittamiseen. Kirjailija uskoo, että hänestä on rakentamaan maailma ja ihmiset; hänellä on jotain niin tärkeää sanottavaa, ettei sitä voi olla kirjoittamatta. Usein tunne sanottavasta ei ole näin tiedostava. Usein tuntuu enemmän kuin olisi vain kynän jatke, jonkin itseään suuremman väline. Vasta myöhemmin selviää, miksi.

Ja tämän vuoksi minusta tuntuu ristiriitaiselta esiintyä sanomalehtien kuvissa. Tässä syy, miksi ajatuskin siitä, että kirjani henkilöityisivät vahvasti  ulkonäkööni tai persoonaani, on epämiellyttävä. Jos tarkoitus on kertoa kirjasta, miksi näytetään kuvia kynästä?

Ymmärrän toki, että ihmiset kiinnostavat ihmisiä. Kirjaa on vaikea haastatella lehtijuttuun. Ja tällä hetkellä rakastan kirjoittamisesta puhumisesta. Olen omien kirjojeni paras asiantuntija, joskin melko puolueellinen. On ihan järkevää, että olen teosteni puhemies. Ja jos tällä alalla käy niin hyvä munkki, että saa panostusta enemmän kuin joku toinen, kuka hullu siitä kieltäytyisi.

Etukäteen ei tiedä, elääkö (julkisuudessa) päivän vai kaksi.

Onko kirja, jota myydään, kirja, jota luetaan?

Kirjoja julkaistaan myytäviksi. Toimittaminen, ulkoasu, painaminen ja markkinointi aiheuttavat kuluja, jotka helposti haukkaavat isomman summan kuin mitä teoksen kirjoittaja saa korvaukseksi. Kirjoittaja ei ajattele myyntiä tai markkinointia kirjoittaessaan. Ei sellaiseen ole tilaa pään sisällä, tarina vaatii kaiken. Mutta kun vuosien tai vähintään kuukausien työ on tyrkyllä kauppojen hyllyillä, tilaa pään sisälle alkaa muodostua.

Esikoiskirjailijana olen törmännyt kysymykseen "tiedätkö jo, kuinka paljon kirjaasi on myyty?". En tiedä. En ole saanut lukuja enkä vielä pyytänyt niitä. Oletan, että ne toimitetaan minulle sitten, kun on tekijänpalkkiotilitysten aika. Olen kirjailija, en kirjani kustantaja. Loppujen lopuksi tärkeintä minulle on se, että joku lukee kirjani ja pitää siitä. Haluan kirjoittaa hyvän kirjan, kertoa tarinan, joka viihdyttää ihmisiä. Paraneeko kirja tai tarina, jos sitä myydään paljon? En usko. Kustantaja toki taputtaa haltioissaan käsiään ja ehkä seuraavana vuonna kustannusohjelmaan mahtuu enemmän riskinottokirjoja kuin aiemmin, kirjailija saa leipänsä päälle muutakin kuin mielikuvitusmakkaraa ja tulevan käsikirjoituksen läpimeno on melko varmaa.

Menestys on asia, jota hanakasti mitataan kilpailuvoitoilla, -sijoituksilla, myyntiluvuilla ja medianäkyvyyden määrällä. Mutta jos on kirjoittanut kirjan, johon on tyytyväinen ja joka julkaistaan, eikö siinä ole menestystä tarpeeksi? Sillä kirjoittamalla hyvän kirjan voi olla varma siitä, että joku jossakin lukee sen ja hetken yhteys, jota ei muuten olisi, syntyy.

Kaikki muu on lopulta toissijaista.