Kirjoittajan pulmia, osa 19. Kenelle kirjoitan?

Miksi otsikon mukainen kysymys pitäisi edes esittää? Onko kirjoittajan ajateltava kenelle hän kirjoittaa?

Jokainen kirjoittaja on tekstinsä ensimmäinen lukija, ja usein kuuleekin kirjoittajien painottavan, että he kirjoittavat ensisijaisesti itselleen. Tämä on minunkin helppo allekirjoittaa -- lähtihän oma kimmokkeeni koko kirjoitustouhulle siitä, että halusin kirjoittaa itselleni viihdyttävää lukemista. Jos kuitenkin tarjoaa tai haluaa tarjota tekstejään julkaistaviksi, myös niitä toissijaisia lukijoita voi olla hedelmällistä miettiä.

Olen kuullut huhuja kirjoittajakunnasta, joka ei mieti tai palaa teksteihinsä kun ne on julkaistu, ei lue arvioita tai hermoile vastaanotosta eikä hae kontaktia lukijoihinsa. Ehkä heitä on, ehkä kyse on vain myytistä. Valistakaa, viisaammat!

Oma tämänhetkinen näkemykseni on, että vaikka voisin kirjoittaa loputtomasti miettien vain itseäni lukijana, en voisi julkaista ellen jossain vaiheessa miettisi kenelle oikeastaan kirjoitan. Ehkä tämä liittyy jollain tavalla siihen, kun alkaa miettiä omaa kirjailijantaivaltaan -- uraansa, jos uskaltaa näin sanoa. (Minulla on edelleen identifioitumisongelmia.) Saamaansa palautetta nimittäin pilkkoo ja tulkitsee sen mukaan, minkälaiselle lukijalle on kuvitellut kirjoittavansa. Tämä lukijatyypin hahmottaminen voi olla hyvinkin alitajuista. Esimerkiksi jos palautteesta käy ilmi, että tonttutarinan lukenut ei pitänyt tekstistä, koska siinä oli tonttuja, voi kirjoittaja päätellä, että tarinassa ei välttämättä sinänsä ollut vikaa vaan se oli kohteensa kanssa eri paria. Jos taas tonttutarinasta ei pitänyt henkilö, joka on yleensä tontuista aivan innoissaan, palaute saa tyystin eri sävyn.

***

Kirjalle voisi hahmotella ainakin kolme erilaista päälukijaryhmää: kirjailijasidonnainen, genresidonnainen ja potentiaalinen. Kirjailijasidonnaisia lukijoita ovat he, joilla on luottokirjailijoita, joilta he lukevat uskollisesti kaiken mitä luottokirjailija julkaisee. He päätyvät lukemaan kirjan ennen kaikkea kirjailijan vuoksi. Genresidonnaiset lukijat haarukoivat kiinnostavimmat julkaisut tietyn genren sisältä tai hakevat lukemansa lähtökohtaisesti kirjan edustaman lajityypin alalta. He tarttuvat oikein markkinoituihin ja kiinnostavilta kuulostaviin tarinoihin, kunhan ne sijoittuvat genreen, joka on omalla mukavuusalueella. Potentiaalinen lukijaryhmä on se laaja ihmisjoukko, jonka tietoisuuteen jokainen kirja haluaisi ponnistaa. Apuna toimivat kirjallisuuspalkinnot, laaja mediahuomio ja lukusuositukset, mutta harmittavan usein potentiaalista tavoitetaan vain murena.

Ennakkoluulot ja -käsitykset ohjaavat monien lukutottumuksia eikä yksikään kirja koskaan löydä kaikkia, joita se voisi koskettaa.

Kriitikot ovat myös oma ryhmänsä -- näihin luen omalta osaltani myös aktiiviharrastajat ja kirjallisuudentutkijat. On varsin eri asia kirjoittaa viihdettä (eli helposti luettavaa, nopeasti sulavaa ja naururyppyjä aiheuttavaa) kuin taideproosaa (pysähtymistä vaativaa, hitaasti sulavaa ja otsaryppyjä syventävää). Vaikka kumpiakin kirjoitetaan, jotta niitä luettaisiin, niillä voi olla hyvin erilaiset vaikutuspäämäärät ja siten myös vastaanotto. Vähemmän lukevan mielestä jokin uusi ja raikas voi olla konkarilukijan mielestä tunkkainen ja lopeensa kaluttu. Ja toisin päin: konkarilukijaa ihastuttanut teos voi harvoin lukevan mielestä olla vaikeaselkoinen ja etäännyttävä.

Yksi itselle esitettävä kysymys voisikin olla: kirjoitanko kirjatavikselle vai kirjatohtorille -- vai kummallekin?

***

Entä vaikuttaako tieto lukijakunnista siihen, mitä tai miten kirjoittaa?

Pidän sitä mahdollisena, mutta en kovin määräävänä. Halu kirjoittaa ja se, mitä haluaa kirjoittaa, syntyy tietenkin kirjoittajassa. Kirjoittaja ei kuitenkaan ole ulkopuolisille vaikutteille altistumaton. Arviot, palaute, kustantamon suhtautuminen, apurahat ja palkinnot muokkaavat ja ohjaavat kirjoittajan näkemystä omasta työstä ja kirjoittajaidentiteetistä. Paras lukijakunta on tietenkin mahdollisimman laaja. Kustantamon on kuitenkin markkinoinnin kannalta mietittävä kirjan kohderyhmä, ja tuo valittu kohderyhmä saattaa olla hyvinkin eksklusiivinen. Väärin kohdennettu on huonosti myyty -- mikä vuorostaan tietää jännityshikoilua kirjailijalle, kun seuraava käsikirjoitus menee kustannuspäätöksen alle.

Ehkä tärkeimpänä pidän kohderyhmämietinnässä sitä, että asemoi itsensä kirjoittajana paikkaan, jonka tuntee omakseen. Kun kaikkia ei millään voi miellyttää, on helpottavaa tietää onnistuneensa edes sillä alueella, johon on tekstin mielessään sijoittanut.

Kirjoittajan pulmia, osa 16. Palaute ja sen vastaanottaminen

Kun olin ensimmäisiä kertoja vastaanottamassa palautetta tekstistäni kirjoittajaringissä, sain ohjeistuksen kuunnella palautteet ilman, että sanoisin niihin mitään. Ensin ajattelin, että mitä, miksi minulta riistetään mahdollisuus selittää ja puolustautua: onhan kyse sentään minun tekstistäni. Aika pian ymmärsin kuitenkin viisauden tämän menettelyn takana.

Palautteen antaminen ei ole helppoa, etenkään ellei sen antaja ole harjaantunut. Lukijaa voi arastuttaa sanoa kohdista, jotka aiheuttivat hämminkiä. Hän voi olla epävarma siitä, lukiko oikein tai lukiko tarpeeksi tarkasti tai onko tarpeeksi laajasti kirjallisuutta lukenut ymmärtääkseen esimerkiksi haettua tyylilajia tai intertekstuaalisuuksia. Jos palautteen vastaanottaja tässä herkässä palautteenantovaiheessa alkaa kovasti puolustella ja ärhäköityy, käy helposti niin että palaute tyssää siihen. Lukijasta tulee simpukka, joka kätkee helmen, joka olisi voinut olla tuloillaan, jos kirjoittaja olisi malttanut kielensä.

Palautteen vastaanottaminen, sen ymmärtäminen ja sisäistäminen, vie aikaa. On kunnioittavaa palautteenantajaa kohtaan kuunnella loppuun ja kiittää palautteesta. Hän on kuitenkin nähnyt sen vaivan, että on lukenut hengentuotoksen ja rohkaistunut kertomaan asioista, joita ei ymmärtänyt tai jotka jäivät epäselviksi. Hän paljastaa haavoittuvuutensa lukijana ja mahdollisesti erehtyväisyytensä ihmisenä. Kummatkin ovat herkkiä asioita, joihin ei tule suhtautua ylimielisesti.

Ymmärsin myös sen, että teksti ei enää olekaan pelkästään minun. Antamalla sen luettavaksi ja arvioitavaksi olen tyrkännyt sen ottamaan ensimmäisen askeleensa itsenäistymisen polulla. Minun tehtäväni ei ole puolustaa sitä tai selitellä -- toki kun on kyse keskeneräisestä työstä, on odotettavissa, että se seisoo vielä huterin jaloin. Vastaanotetun palautteen avulla jalat jämäköityvät.

Ja tästä päästäänkin seuraavaan vaiheeseen: kun palaute on kuunneltu ja sen antajaa kiitetty vaivannäöstä, on aika seuloa palaute.

Mitä enemmän palautteenantajia, sen parempi. Ainakin jos teksti on jo niin pitkällä, että viisi eri mielipidettä ei hajota sitä kirjoittajan mielessä viiteen eri suuntaan. Jos jokin seikka tekstissä saa aikaan useita eri mielipiteitä, kirjoittaja voi miettiä, onko kyseessä todellakin vain makuasia. Lukijat ovat erilaisia. Se on kirjoittamisessa antoisaa ja haasteellista. Mutta jos kaikki viisi ovat yhtä mieltä, kirjoittajan kannattaa kuunnella -- tekstissä todennäköisesti on jotain korjattavaa.

Joskus palautteenantaja kertoo myös korjausehdotuksia kohtiin, jotka eivät toimi. Ne kannattaa ottaa ehdotuksina, ei ainoana mahdollisuutena. Kirjoittaja itse tietää parhaiten mitä hän tekstillään haluaa sanoa. Lukija ei välttämättä sitä tiedä, sillä tapana ei  yleensä ole selittää tekstiä auki. Ongelmakohtia voi usein korjata monella eri tavalla. Minusta on kirjoittajan vastuulla päättää, mihin ratkaisuun hän päätyy: erottaako esimerkiksi kaksi toisiinsa sekoittuvaa henkilöhahmoa muuttamalla kerronnan aikamuotoja vai poistamalla toisen näkökulman kokonaan.

Muutosehdotukset voivat toki olla hyviäkin. Ne kannattaa ehdottomasti hyödyntää -- ellei tässä tekstissä, niin kenties huomioida tulevissa.

***

Palautteensaamisen tärkeys ja sen vastaanottamisen haasteet eivät ole poistuneet, vaikka voin kutsua itseäni nykyään kirjailijaksi. Eittämättä olen kirjoittajana harjaantuneempi ja uskon vahvemmin siihen, että kykenen parantamaan tekstiäni, vaikka se aluksi olisikin levällään. Jokaisen tekstin myötä oppii lisää itsestään kirjoittajana, mutta ilman esilukijoita ja palautteenantajia kehitys voi jäädä junnaamaan paikoilleen.

Minulla on vahva tunne siitä, että elän edelleen etsikkoaikaa kirjoittajana. Kehityn, en ole valmis. Esilukijat, lukijat -- kaikki he, jotka uskaltautuvat antamaan palautetta, ovat oppainani. Sanotaan, että hyväksi kirjoittajaksi oppii lukemalla ja kirjoittamalla paljon. Lisäisin siihen: ja kuuntelemalla.

Kuuntelisin mielelläni teidän ajatuksianne palautteen vastaanottamisesta ja sen antamisesta, hyvät lukijat! Kirpaiseeko se liian syvältä, halvaannuttaako vai kannustaako yrittämään vielä kerran? Tuntuuko palautteen antaminen vaikealta vai onko se helppoa?