Uuden tekstin kanssa on usein vähän alaston kananpoika -olo. Kovalla touhulla on maailmaan tultu, munasta kuoriuduttu. Sydän jyskää ja jalat vispaavat, mutta sulkapeitteessä ja koordinaatiossa voi olla vielä vikoja. Voi olla, että sulkia ei ole lainkaan, ja suunta, johon kovasti pyrkii, ei olekaan se mistä jyvät löytyvät. Tätä varten teksti tarvitsee kustannustoimittajaa. Kustannustoimittaja osaa kertoa, että paleleminen johtuu siitä että sulkapeite on viallinen. Hän osoittaa oikean suunnan, josta jyvät löytyvät, kenties ripottelee muutaman uuden, jotka voi joko huomioida tai jättää huomiotta. Hän rauhoittelee, kun irrationaaliset pelkotilat iskevät. Hänen huomassaan kananpojasta kasvaa komea, itsenäinen olento.
Edessäni on jännittävä aika. Ensi syksynä julkaistavan Steampunk! --Höyryä ja helvetinkoneita -antologian toimittaminen on käynnistynyt. Minä ja Markus Harju toimimme päätoimittajina jälleen. Kesän aikana tulen siis tutustumaan moneen henkilöhahmoon, tarinaan ja maailmaan. Saan sekä vaikuttaa novelleihin että seurata sivusta, kuinka ne kehittyvät muotoon, jossa ne lopulta julkaistaan.
Erityisen palkitsevaa on se, että jokaisen tekstin kanssa on erilaisia haasteita ja siten myös voittoja. Joissakin voi olla haasteena kieli, toisissa tyyli ja kolmansissa rakenne tai vaikkapa jokin henkilöhahmo. Viime antologian kohdalla opin, että kustannustoimittamisessa on tärkeää uskaltaa kysyä ja kyseenalaistaa, jos jokin asia mietityttää. Liian paljon ei saa jättää "taiteellisen vapauden" tai "kaipa kirjoittaja tietää mitä tekee" -asenteiden varaan. Kirjoittajallekin tekee hyvää opetella perustelemaan valintansa, sillä sitä kautta syntyy ymmärrys siitä, mihin omaa tekstiään haluaa viedä ja miksi. Tärkeää on myös muistaa (kun itsekin kirjoittaa), että teksti voi toimia, vaikka sitä ei olisi kirjoitettu niin kuin itse olisi sen tehnyt.
Kustannustoimittaminen ei ole helppoa, sillä se ei ole pelkkää kielenhuoltoa, johon voi riittää se, että opettelee tietyt säännöt (joista sitten voi perustellusti poiketa). Kustannustoimittaja yrittää ymmärtää paitsi tekstiä, myös sen kirjoittajaa, sillä etenkin alkuvaiheessa nämä kaksi ovat hyvinkin kiinni toisissaan. Kun työstämisessä päästään pidemmälle, teksti alkaa itsenäistyä, mutta kirjoittajaa -- tekstin luojaa -- ei silloinkaan voi unohtaa. Paljon on kyse siitä, miten saa vietyä viestinsä perille. Ihmisten välinen vuorovaikutus vaatii omanlaistaan taiteilua.
Minun näkemykseni on, että kustannustoimittajan tehtävä on tehdä käsillä olevasta tekstistä niin hyvä kuin se voisi olla. Tässäkin täytyy huomata, että tarkoitus ei ole viedä tekstiä liian väkevästi haluamaansa suuntaan, vaan auttaa kirjoittajaa pääsemään päämääräänsä.
Kustannustoimittajalla on siis rajoja, joista kirjoittaja on vapaa. Sen kuitenkin tiedän viime antologiasta, että tekstin julkaisemisen riemu on hänellä aivan yhtä suuri.
***
Miten on, te lukijani, jotka olette julkaisseet ja saaneet kustannustoimittamista töillenne: miltä se tuntui ja onko se mielestänne aivan ehdotonta laadun takaamiseksi?
Entäpä teillä, jotka kirjoitatte mutta ette välttämättä ole vielä julkaisseet: onko teillä odotuksia siitä, mitä kustannustoimittaminen pitää sisällään? Onko asioita, jotka siinä pelottavat tai jännittävät?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjoittaja. Näytä kaikki tekstit

4.6.2013
17.2.2013
Kirjoittajan pulmia, osa 17. Mikä on kirjani teema?
Teema on ollut minulle pitkään käsite, josta on vaikea saada otetta. Kun esikoiskässärini teemoja kyseltiin, menin suorastaan hämmennyksiin. Mikä ihmeen teema? Niin moni tuntui painottavan teeman merkitystä. Tuntui, että olin epäonnistunut kirjoittajana ellen tunnistanut tekstieni teemoja.
Onko teema siis jotain, mikä kirjoittajan on tekstistään tunnistettava?
Kyllä ja ei.
Kirjoittajan ei mielestäni tarvitse tietää teemaa aloittaessaan kirjoittamaan. Hyvän tarinan voi kertoa ilman, että olisi uhrannut teemalle ajatustakaan prosessin aikana -- ainakaan tietoisesti. Kirjoittamisessa on kuitenkin paljon tiedostamattomia tasoja. Uskon, että teema oleskelee tällä alueella ja alitajunta tekee työtä, vaikka kirjoittaja ei sitä tiedostaisikaan. Jotkut kirjoittajat ovat hyvinkin tietoisia tekstiensä teemoista jo alkaessaan kirjoittaa, ja käsitykseni mukaan teemojen varhaisesta tunnistamisesta voi olla hyötyä esimerkiksi siten, että teksti on jo ensimmäiseltä versioltaan eheä ja kirjoittajan aie selkeä.
Olen yrittänyt hahmottaa teeman käsitettä itselleni näin: romaanimittaisiin teksteihin mahtuu paljon kaikenlaista -- henkilökuvausta, juonta, ajankuvausta ja niin edelleen -- mutta teemat ovat usein niitä näkymättömiä lankoja, jotka sitovat kaiken yhteen. Teema on kaikessa läsnä, mutta sitä ei varsinaisesti kirjoiteta näkyviin. Tältä pohjalta on melko helppo ymmärtää, miksi teemaa voi olla vaikea hahmottaa aluksi. Se on tekstirivien välissä, valkoista valkoisella.
Monia teemoja voi löytää kirjoittamastaan vasta jälkikäteen, kun aikaa on kulunut. Monesti myös lukijapalautteet auttavat hahmottamaan kirjoittamaansa eri näkökulmasta -- joskus löytyy sellaisiakin teemoja, joita ei ollut tullut ajatelleeksi.
Väittäisin, että jokaisessa tarinassa on teema. Muuten se ei ole tarina. On kuitenkin hyvä huomioida, että tarinassa ei välttämättä ole vain yhtä teemaa. Teemoja voi olla useita, voi olla pääteema ja sivuteemoja. Lienee jossain määrin yksilöllistä, minkä monista teemoista nostaa lukiessaan toista merkittävämmäksi. Eri teemat puhuttelevat lukijoita eri tavalla: teema on myös jossain määrin kuin kaiku, joka vastaa lukijan huutoon.
Teema on hyvä erottaa aiheesta. Esimerkiksi Laulaisin surusi mereen -novellini idea -- ja samalla aihe -- oli kaikessa yksinkertaisuudessaan "merenneito lohduttaa kalastajan vaimoa". Koko tarina rakentuu tämän ympärille ja kiteytyy siihen. Novellin teemoja ovat kuitenkin suru, menetys ja luopuminen. Myös kuoleman voi ajatella olevan yksi teemoista: tämä riippuu hieman siitä, miten lukija novellin tulkitsee. Teemoissa on siis myös tulkinnanvaraa, mikä on yksi niistä syistä joiden vuoksi en ole enää huolestunut ellen kirjoittaessanikaan vielä tiedä tekstin kaikkia teemoja. Kyllä ne sinne tiensä löytävät. Tärkeintä on vuoropuhelu oman tekstinsä kanssa; tärkeintä on kysyä itseltään, mistä tämä kertoo.
Eeppisen fantasian kirjoittajana olen löytänyt myös sen ajatuksen, että teemojen kirjosta voitaisiin päätyä käyttämään vain sanaa elämä.
***
Nyt olisikin mielenkiintoista kuulla: onko teema aiheuttanut päänvaivaa? Mietitkö lukiessasi teemoja? Entä miten sinä näet teeman?

18.12.2012
Kirjoittajan pulmia, osa 16. Palaute ja sen vastaanottaminen
Kun olin ensimmäisiä kertoja vastaanottamassa palautetta tekstistäni kirjoittajaringissä, sain ohjeistuksen kuunnella palautteet ilman, että sanoisin niihin mitään. Ensin ajattelin, että mitä, miksi minulta riistetään mahdollisuus selittää ja puolustautua: onhan kyse sentään minun tekstistäni. Aika pian ymmärsin kuitenkin viisauden tämän menettelyn takana.
Palautteen antaminen ei ole helppoa, etenkään ellei sen antaja ole harjaantunut. Lukijaa voi arastuttaa sanoa kohdista, jotka aiheuttivat hämminkiä. Hän voi olla epävarma siitä, lukiko oikein tai lukiko tarpeeksi tarkasti tai onko tarpeeksi laajasti kirjallisuutta lukenut ymmärtääkseen esimerkiksi haettua tyylilajia tai intertekstuaalisuuksia. Jos palautteen vastaanottaja tässä herkässä palautteenantovaiheessa alkaa kovasti puolustella ja ärhäköityy, käy helposti niin että palaute tyssää siihen. Lukijasta tulee simpukka, joka kätkee helmen, joka olisi voinut olla tuloillaan, jos kirjoittaja olisi malttanut kielensä.
Palautteen vastaanottaminen, sen ymmärtäminen ja sisäistäminen, vie aikaa. On kunnioittavaa palautteenantajaa kohtaan kuunnella loppuun ja kiittää palautteesta. Hän on kuitenkin nähnyt sen vaivan, että on lukenut hengentuotoksen ja rohkaistunut kertomaan asioista, joita ei ymmärtänyt tai jotka jäivät epäselviksi. Hän paljastaa haavoittuvuutensa lukijana ja mahdollisesti erehtyväisyytensä ihmisenä. Kummatkin ovat herkkiä asioita, joihin ei tule suhtautua ylimielisesti.
Ymmärsin myös sen, että teksti ei enää olekaan pelkästään minun. Antamalla sen luettavaksi ja arvioitavaksi olen tyrkännyt sen ottamaan ensimmäisen askeleensa itsenäistymisen polulla. Minun tehtäväni ei ole puolustaa sitä tai selitellä -- toki kun on kyse keskeneräisestä työstä, on odotettavissa, että se seisoo vielä huterin jaloin. Vastaanotetun palautteen avulla jalat jämäköityvät.
Ja tästä päästäänkin seuraavaan vaiheeseen: kun palaute on kuunneltu ja sen antajaa kiitetty vaivannäöstä, on aika seuloa palaute.
Mitä enemmän palautteenantajia, sen parempi. Ainakin jos teksti on jo niin pitkällä, että viisi eri mielipidettä ei hajota sitä kirjoittajan mielessä viiteen eri suuntaan. Jos jokin seikka tekstissä saa aikaan useita eri mielipiteitä, kirjoittaja voi miettiä, onko kyseessä todellakin vain makuasia. Lukijat ovat erilaisia. Se on kirjoittamisessa antoisaa ja haasteellista. Mutta jos kaikki viisi ovat yhtä mieltä, kirjoittajan kannattaa kuunnella -- tekstissä todennäköisesti on jotain korjattavaa.
Joskus palautteenantaja kertoo myös korjausehdotuksia kohtiin, jotka eivät toimi. Ne kannattaa ottaa ehdotuksina, ei ainoana mahdollisuutena. Kirjoittaja itse tietää parhaiten mitä hän tekstillään haluaa sanoa. Lukija ei välttämättä sitä tiedä, sillä tapana ei yleensä ole selittää tekstiä auki. Ongelmakohtia voi usein korjata monella eri tavalla. Minusta on kirjoittajan vastuulla päättää, mihin ratkaisuun hän päätyy: erottaako esimerkiksi kaksi toisiinsa sekoittuvaa henkilöhahmoa muuttamalla kerronnan aikamuotoja vai poistamalla toisen näkökulman kokonaan.
Muutosehdotukset voivat toki olla hyviäkin. Ne kannattaa ehdottomasti hyödyntää -- ellei tässä tekstissä, niin kenties huomioida tulevissa.
***
Palautteensaamisen tärkeys ja sen vastaanottamisen haasteet eivät ole poistuneet, vaikka voin kutsua itseäni nykyään kirjailijaksi. Eittämättä olen kirjoittajana harjaantuneempi ja uskon vahvemmin siihen, että kykenen parantamaan tekstiäni, vaikka se aluksi olisikin levällään. Jokaisen tekstin myötä oppii lisää itsestään kirjoittajana, mutta ilman esilukijoita ja palautteenantajia kehitys voi jäädä junnaamaan paikoilleen.
Minulla on vahva tunne siitä, että elän edelleen etsikkoaikaa kirjoittajana. Kehityn, en ole valmis. Esilukijat, lukijat -- kaikki he, jotka uskaltautuvat antamaan palautetta, ovat oppainani. Sanotaan, että hyväksi kirjoittajaksi oppii lukemalla ja kirjoittamalla paljon. Lisäisin siihen: ja kuuntelemalla.
Kuuntelisin mielelläni teidän ajatuksianne palautteen vastaanottamisesta ja sen antamisesta, hyvät lukijat! Kirpaiseeko se liian syvältä, halvaannuttaako vai kannustaako yrittämään vielä kerran? Tuntuuko palautteen antaminen vaikealta vai onko se helppoa?

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)