Loppuvuodesta palkitaan kirjoja ja kirjailijoita. Finlandiat, Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto, Kalevi Jäntin palkinto, taiteen valtionpalkinnot, Blogistanian palkinnot ja lukuisat muut sähköistävät talvipimeyteen vajonnutta kirjallisuuskenttää ainakin mediassa. Suomessa on useita kymmeniä erilaisia kirjallisuuspalkintoja (vilkaiskaa vaikkapa Wikipedian artikkelia), mutta valitettavasti vain pieni osa kerää mediahuomiota niin, että vähemmän kirjallisesti valaistunut pysyisi niistä kärryillä.
Olen varmaan sanonut tämän ennenkin, mutta kaikista vaikeinta kirjailijuudessa on se, mitä oman pään sisällä tapahtuu. Niihin tunteisiin ei mitenkään ole pystynyt varautumaan, sillä tällaisia tuntemuksia joutuu potemaan melko harvan ammatin parissa: ehkä tämä on tyypillistä taiteenaloille. On vaikea hyväksyä mustia tunteita, joiden tuloa ei voi estää ja joiden luuli jääneen jonnekin ala-asteen välitunnille. Turhautuminen, pettymykset, kateus, katkeruus ja kaikenmoiset alemmuudentunteet ryöpsähtelevät pintaan ja vetävät kurimukseen silloinkin, kun objektiivisesti ajatellen mitään syytä ei olisi.
Pelkästään muusta maailmasta eristetty kirjoittamisprosessikin pitää sisällään vaikeita tunteita ja vastustusta. Kun työn tulos avautuu ulkomaailmalle, alkaa pommitus ulkoa päin. Vertaileminen, arvottaminen, huomionkerjuu, palkitseminen, kehut, kritiikit, näkyvyys -- kun luuli päässeensä selkeämmille vesille, tuleekin uusi myrsky. Egolle ei mikään riitä. Kirjojen kirjoittamisessa on paljon hallitsematonta, niin sisäisessä prosessissa kuin julkisessakin puolessa. Se on rankkaa enkä ihmettele, että moni heittää sulkakynänsä jossain vaiheessa takkatuleen.
Kirjoittaminen on jatkuvaa koskessa pyristelyä. Vastavirtaa, myötävirtaa ja pyörteitä, jotka tulevat odottamatta kohdalle. Kasvot on pidettävä pinnan yläpuolella ja nähtävä laajempi kokonaisuus, horisontti ja taivas, ettei pää mene sekaisin ja tule huono olo. Ja kuitenkin sen laajemman kokonaisuuden rinnalla on kyettävä pitämään sisin koossa ja luovuuden lähteen vesi kirkkaana. Minän on riitettävä, koska muuta ei ole.
Maria Peura kirjoittaa Antaumuksella keskeneräinen -kirjassaan, että kirjoittamisen mielekkyys on sen eheyttävyydessä. Olen täysin samaa mieltä. Jos kirjoittaminen ei eheytä, ellei kirjoittaminen itsessään lääkitse ja palkitse, ei ulkoa päin tuleva palkintokaan riitä.
Ja silti, vaikka tiedostaisi kaiken tämän ja kolmenakymmenenä päivänä kuukaudesta olisi täysin tyytyväinen saavutuksiinsa ja elämäänsä kirjoittajana, tulee se kolmaskymmenesensimmäinen päivä, jolloin mieli on mustanvihreä ja myrkyllinen. Silloin tuntee haluavansa pois itsestään. Nahka ei pidä sisällään mitään hyvää. Omat tunteet oksettavat, niitä häpeää.
Viimeksi kun pyristelin näissä tunteissa, mieleeni juolahti ajatus: mitä jos kirjallisuuspalkintoja ei jaettaisi. Mitä jos ketään ei asetettaisi toisen edelle, jos yksikään subjektiivinen kokemus ei olisi toisen kokemusta parempi? Niille kirjailijoille, joilla ei ole toivoakaan palkinnoista, tämä voisi tehdä hyvää. (Palkinnoitta tai ehdokkuuksitta jääminenhän ei kerro kirjan laaduttomuudesta tai huonoudesta. Se kertoo siitä, että jokaista kirjaa ei voi palkita; että paljon on kirjoja, jotka esimerkiksi lajityyppinsä tai kustantamon pienuuden vuoksi rajautuvat ulos.)
Mutta palkinnot tuovat näkyvyyttä, ne tuovat kirjailijalle tuloja ja taatusti onnistumisen tunteen. Ei sellaisesta voisi luopua vain sen takia, että välillä on antauduttava mustien virtojen vietäväksi.