Kunnes tapamme taas on kerännyt ihanasti arvioita!

Kuukausi ilmestymisestään Kunnes tapamme taas (tuttavallisemmin KTT) on näkynyt ilahduttavasti kirjasomessa ja päässyt jopa YLE:n uutisiin. Olen todella iloinen ja otettu, sillä tiedostan paremmin kuin hyvin, että tämä on nuortenkirjalle harvinaista herkkua! 

Jussi Mankkinen teki YLE:lle jutun nuortenkauhusta. Pääsin yhdessä Siri Kolun kanssa haastateltavaksi aiheen tiimoilta. Juttu on luettavissa täältä. (Oli muuten eka kerta kun pääsin nuortenkirjailijana Ylen yhtään mihinkään juttuun tai ohjelmaan!)

Kirjailija ja kirjastoammattilainen Sini Helminen bloggasi KTT:stä otsikolla "Queerimpää verenimijäjatkoa" ja kirjoittaa mm. että "kauhua, jännitystä ja verta on myös tarjolla edellistä kirjaa enemmän." Koko arvio luettavissa täältä.

Kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen kokoaa samaan postaukseen Lastenkirjahylly-blogissaan kevään kauhukirjoja nuorille ja summaa KTT:stä, että "kakkososassa keskiössä on Aleksin ystävän Roopen totuttelu uuteen elämään vampyyrinä, yhdessä Noran ja tämän vaivalloisen pikkuveljen Kasparin kanssa homeisessa talonröttelössä." Arviot löytyvät täältä.

Kirjapöllön huhuiluja -blogissaan Heidi P toteaa kirjasta, että "minusta tämä jatko-osa on huomattavasti syvällisempi, synkempi ja tiiviimpi kuin ensimmäinen osa. Roopen tunteita, aistimuksia ja ajatuksia on kuvattu ihailtavan tarkasti ja todentuntuisesti." Koko arvio löytyy täältä, Kenties tapan sinut vielän perästä.

YouTube-kanavansa Kirjafile-ohjelmassa kirjailija ja kriitikko Joonas Riekkola esittelee KTT:n taidokkaasti ilman spoilereita (ei helppo juttu) ja toteaa lopussa, että "todella loistava kirja". Kritisoitavaakin löytyy, mikä on aina herkullista. Video on katsottavissa täällä.

 

Ihana Kirjagram ei ole jäänyt pekkaa pahemmaksi! Tässä poimintoja lukijoiden fiiliksistä:

"Aika herkullinen asetelma, että pääosassa on vampyyri, jolla on hematofobia. Ylipäätään Meresmaa kirjoittaa soljuvasti ja vaivattomasti." 

- storybehindallthestories, Hanna

 

 "Hauska, vauhdikas ja jännittävä nuortenkirja etenee sujuvasti ja pitää otteessaan." - mikko_lukee, Mikko Saari

 

"Arvostan tässä(kin) Meresmaan syvää perehtyneisyyttä aiheeseen kuin aiheeseen. Vampyyrien vertaus sudenkorentoihin kuoleman ja elämän välillä sukkuloivista olennoista mainittakoon siitä esimerkiksi." - antakaaheillekirjoja, Maiju 

 

"Käsissäni on kiinnostava ja koukuttava fantasiakirja nuorille! Vampyyrin haasteet ovat kuin teini-ikäisten monet mietteet: Millaisia ratkaisuja teen elämässäni? Kehen uskon ja kuka on ystäväni? Mikä minä olen? Kirjassa on paljon identiteetin pohdintaa kiehtovaan vampyyritarinaan kiedottuna."

                     -lukuriemua, Leija ja Päivi

Kiitos lukijat, arvioijat, kriitikot ja toimittajat! Tästä on hyvä jatkaa.

Lisää Dodoa ja haastattelu

Dodoa on luettu ahkerasti ja se näkyy muun muassa kirjablogeissa. Kiitos teille, ihanat! Tässä poimintoja:

"Dodo on ehdottomasti yksi kirjakevään raikkaimpia teoksia. Vahva suositus!" 

   - Amman lukuhetki

"Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita tutustumaan säeromaaneihin. Kirja taatusti uppoaa moniin nuoriin lukijoihin, mutta en näe syytä, miksei vanhempikin lukija voisi tästä kirjasta nauttia. Dodo muistuttaa lukijaa siitä, minkälaista on olla teini-ikäinen keskellä kesää, keskellä luontoa, saunassa, ja tuntea, että mitä vain voi tapahtua. Ehkä se on sitä suomalaista keskikesän taikaa." - Todella vaiheessa

"Aiemmin fantasiaa, vaihtoehtohistoriaa ja novelleja nuorille ja aikuisille kirjoittaneen J. S. Meresmaan Dodossakin on hyvällä tavalla ulokkeisuutta ja purtavaa." 

- Lastenkirjahylly

"J. S. Meresmaan tiivis, yllättävä ja ahmittava säeromaani Dodo on raikas, soljuva ja suloinen, aivan ihana!" - Sivupiiri 

***

Espoon Fantasian Kirjavasta Satamasta löytyy uunituore haastatteluni, jossa raotan Dodon syntyprosessia, kerron, miten koronteeniarki on sujunut ja lähden vähän laukalle kirjasuositusten kanssa. Kannattaa tsekata muutkin haastattelusarjassa ilmestyneet jutut! Tänä keväänä on julkaistu paljon hienoja spefikirjoja.

On the Road to Worldcon 75: Aliette de Bodard

Independent publishing house Osuuskumma is launching a series of blog posts prior The Happening of the year, Worldcon 75 in Helsinki. The series pairs up Finnish writers and their foreign counterparts to talk about their love of writing science fiction, fantasy and horror.

I had the privilege to take part in this series with amazing author Aliette de Bodard.

Aliette de Bodard. (Photo by Lou Abercrombie)

1. How did you begin writing speculative fiction (SF, F, horror)? Do you write any other kind of fiction?

AdB: Like many writers, I've always been a huge reader--I was the kid in the library dwarfed by the pile of books, a big amount of which were myths and fairytales, and SFF. I started writing SFF because that just seemed natural to me, as it was the genre in which I read the most. For a while I was actually under the impression that I couldn't possibly be a writer because writers were dead (a side-effect of the French curriculum, where everything taught is... rather old), but fortunately someone corrected that misconception!
I've never really written any other genre.

JS: I have always has a very vivid imagination, and I have loved reading and telling stories since I was a child. For some reason it never occured to me that I could write them down. I guess my self-image as a potential writer got a bit twisted because I wasn't very good at grammar studies in school. Then, at the age of 23, I was reading a book that couldn't hold my interest. I tossed it aside and decided to write something for myself, something that would entertain me better. After many developments I had a fantasy manuscript in my hands. Years later it was published as my debut novel.

Why speculative fiction? Why fantasy? I have no other explanation than that's the way my mind works. The stories that come to me begging to be told always seem to have a speculative element (or two) in them. There has been one short story of mine published in a magazine that could be considered as a realistic one. But that's only because I edited the werewolf part out...

2. What is your most recent book, and how would you describe it as compared to your previous books: are you on the same path, or on a new one?

AdB: My most recent book is The House of Binding Thorns, a dark Gothic fantasy set in a version of Paris ruined by a magical war, where dragons walk in human shape, fallen angels rule magical factions, and magicians get addicted to drugs that corrupt the lungs. It's in the same series as The House of Shattered Wings, which came out in 2015 and won the British Science Fiction Association Award, so not that much of a departure for me! Both books though were a huge step up from my previous trilogy Obsidian and Blood (which were 1st person noir Aztec novels): I gained a lot of experience as a writer, and it shows in the world building, in the characters, and generally in the ambition of the work? I felt, writing both The House of Shattered Wings and The House of Binding Thorns, that I'd gained a ton of experience points as a writer!

JS: This is a tough one, because I had three titles published last year, and I have many book projects that I'm working on. I've been writing the Mifonki series for 11 years now, and the sixth and final part will be out in October. So that series has been the core of my authorship until now. But in a way the most recent book is Naakkamestari (The Jackdaw Master), a steampunk novella which begins a trilogy called Ursiini (The Ursine Affairs). That's been something new and exciting for me, because I've challenged myself by venturing to the realms of science fiction and alternate history instead of staying in the comfort of imaginary world of my own building. Currently I'm working on the second part of the series.

In addition, a short story of mine has just appeared in English in an anthology "Never Stop" which introduces new Finnish science fiction and fantasy stories to international audiences. My story "The Heart That Beats in a Dream" is set in late 19th century Finland and tells a story of twin sisters living in parallel worlds. The ground work I did for the Jackdaw Master was in part an inspiration to this story, too.

3. How about the speculative fiction in your country, is there a lot of this genre being published? What status does translated speculative fiction hold in your country?

AdB: There is a very vibrant and active speculative fiction scene in France, though of necessity it's smaller and less well-known than its UK or US counterpart. It's gaining readers, in particular with the success of Game of Thrones, Harry Potter and other high-profile adaptations.
We have a high percentage of translated fiction (it's higher in novels, and I suspect also higher in science fiction and fantasy), a lot of these being from English (2/3 or more, last I checked). These books tend to be more prestigious as well for a number of reasons (existing success, aura of English...); a contrario, managing to sell a translation and especially a translation into English if you're a French author is still a holy grail for many: it's a very unbalanced situation.

JS: The speculative fiction scene has been around for a long time, but for the last 20 years we have seen a real rise of the genre. Books that can be considered as SF/F have won prestigious literary awards, and even fantasy which previously was labeled as children and youth fiction, is now aimed for adult audiences also. Translated speculative fiction has been a big part of the scene, but most of titles are translated from English. All in all, the share of translated fiction is around 20 % in all published fiction Finland. Of course the titles that are translated into Finnish are mostly best sellers with worldwide success, so there are Finnish readers who tend to read only the translated authors and, if they can, read them in English as well.

4. What is it like to write speculative fiction in a big language area (in English)? What are the pros and cons? Are there aspects that writers from smaller language areas don't usually realize? 

AdB: It's a big market! That means there are pros and cons: everything is larger and there are many markets (as opposed to smaller language areas where there might only be one or fewer market for, say, short fiction). Awards are usually recognised everywhere and very prestigious. The expectations are higher though? The sales numbers I have to sustain are (of course) larger than elsewhere, and it can be really tough because there are a lot of authors working in this market. It's also not always obvious to find a place when you come from a marginalised identity: English isn't my first language and I'm of Vietnamese descent, which meant a period of adaptation where I worked out how to get my fiction across--and which also means that the kind of stuff I write is probably never going to be bestseller material (but I'm perfectly fine with it).

And the question for J.S.: "What is it like to write speculative fiction in a relatively small language area (in Finnish)? What are the pros and cons?"

JS: When I started writing I didn't think about the restrictions that writing in Finnish could cause. I was just happy to have my stories brought to any audience. But during the five years I've been a published author I've come to realize that most of the stories we write are universal, and as such they deserve a universal audience. While I'm happy that I can write in my mother tongue, I'm very aware that the size of Finnish audience is limited - a little over 5 million. That means sales numbers are relatively small for most authors even though Finns are still quite dedicated readers. But there are definitely many pros, too. One is that as a female author I have not experienced any discrimination due to my gender. Finland has many respected and celebrated female authors. Another thing that I'm happy as a Finnish author is the many grants that we can apply to make books happen. That enables authors to take risks and gives real artistic freedom.

J.S. Meresmaa. (Photo by Minna Jerrman)

5. How about your experiences in working with translators? Has there been any surprises?

AdB: I always find it very interesting to work with translators because I learn so many things about other languages. Obviously I worked more closely with my French translator, with whom I brainstorm the appropriate way characters can address each other, or discuss word choice if necessary (something I can't do in another language as I'm not fluent enough to weigh in!). With my other translators I mostly stay out of the way unless they want me to step in. I did have a memorable exchange of emails with one of my Chinese translators, where, after attempting to explain the English translation of Vietnamese concepts, I gave up, and used Google translate to look up the Chinese characters corresponding to the concept: it was much easier as there were closer equivalents in Chinese.

JS: With every translation process I learn a lot about my work. There is no one, I repeat no one, who knows my story better than the translator. So the questions that come up during the process are intriguing, revealing and exciting. There is so much stuff, nuances and cultural differences and idiosyncrasies, that you don't think about when you're writing but come up when translating. Pretty much all fiction is subject to interpretations the author didn't mean, but for a translator it is paramount to get things right.

6. What does it mean to you personally that this year’s Worldcon is organized in a Nordic country? What do you yourself expect from the con?

AdB: For starters, it means I can go to Worldcon this year! I have two young children at home and I probably wouldn't have made a US trip for Worldcon, but Finland is easy to get to. I've got amazing memories of Finland: I was there in 2013 in my first GoH spot for Finncon and it was a great experience, a very smoothly run con with great content and some great side events (I'll always remember the sauna trip and the buffet with homemade Finnish food). I'm definitely looking forward to renewing my love affair with Finnish dishes!
I'm going to the con without great expectations: I want to hang out with people, meet old and new friends, and generally have fun!

JS: Well, first of all it means I'm able to participate! It will be my first Worldcon and I'm very excited about it. I'm not very sure of my expectations because of my first-timer status, but probably I will see and talk to a lot of people, have an overdose of speaking English and being social but all of it will be totally acceptable because, hey, this is the Worldcon. In Finland.

See you at Worldcon 75! 

Osuuskumma is introducing new voices of Finnish science fiction and fantasy for international audiences in the anthology ”Never stop. Finnish science fiction and fantasy” (selected by Emmi Itäranta).

Get your copy here or at Rosebud City Center (Kaivokatu 8, Helsinki) or Aavetaajuus (Kustaankatu 1, Helsinki). E-book available at Elisa Kirja, Amazon.com and iTunes. Also available at Worldcon 75 Trade Hall (Hall 4) which is open to all public!

Aliette de Bodard's homepage

J.S. Meresmaa's English homepage

Tähtiä ja vaeltamista

Ostin eilen pöytäkalenterin. Tajusin pakanneeni kaikki muistikirjat ja kalentereiksi kelpaavat muuttolaatikoihin, joten hankinta oli tehtävä. Illan käytin siihen, että merkitsin ylös kaikki tiedossa olevat menot ensi vuodelle ja kas, kevät ja kesä on täynnä. TÄYNNÄ.

Niin että. En oikein tiedä, pitäisikö olla ahdistunut vai onnellinen. Hieman kumpaakin, ehkä se on ihan kelpo olotila ihmiselle. Kauhun kiikkulauta, siitä olen kirjoittanut ennenkin. Ensi vuosi aloitetaan uudessa asunnossa. Johan sitä tuli vaellettua turhan monessa kämpässä ja todettua, että ei, tämäKÄÄN ei ole meidän kotimme. Joulua en ole juuri ajatellut tai valmistellut, kalenterin luukutkin olen unohtanut avata.

Joo, tässä on nyt vähän kaikenlaista...

Julkaisuvuosi 2016 sai kuitenkin upean päätöksen Tähtivaeltajassa julkaistussa haastattelussa ja novellissa Ikuisesti niin kuin aina. Kiitos Anne Leinoselle haastattelusta, Toni Jerrmanille Tähtipaikasta ja Minna Jerrmanille uskomattoman upeista valokuvista! Jouko Ruokosenmäki on taiteillut komean kuvituksen novellin yhteyteen ja Maija Pietikäinen taittanut haastattelun niin kauniisti, että ihan sydämessä sykähti.

Ellei Tähtivaeltaja ole jo kolahtanut postiluukusta, hankkikaa se oitis käsiinne!

Muuton ja muun härdellin lomassa kirjailijan elämään kuuluu -- tadaa! -- kirjoittamista. Viimeinen Mifonki ilmestyy ensi vuonna, mutta siinä on vielä tekemistä. Pari muutakin projektia porisee tulilla, koska mihinkäs pantteri täplistään pääsisi. Ja niitä täpliä on monta.

Jossain vaiheessa oli ajatus järjestää kirja-arvonta täällä blogissa, mutta energia ei ole riittänyt. Oh well, kirjoja saa kirjakaupasta, ja ellei sieltä, niin varmuudella seuraavista osoitteista:

Mifongin mahti, Mifongin kätkemä, Mifongin kadottama: Myllylahdelta!

(Mifonki-sarjan kaksi ensimmäistä osaa, Perintö ja Aika, löytyvät Kariston kirjakaupasta.)

Naakkamestari: Robustokselta!

Keskilinnan ritarit (sekä novelliantologiat): Osuuskummalta!

***

Valonsäteitä talvipäiviinne!

Hyvän kirjan takana on kiinnostava tekijä (Vihtorin kirjamessuilla, osa 1)

Tervetuloa tapahtumaraportin mukana Vihtorin kirjaston kirjamessuille 2016!

Sympaattiset kirjamessut perustettiin maailman pienimmiksi kirjamessuiksi, mutta kaikesta näkee, että nämä messut järjestetään suuresta rakkaudesta kirjoihin ja kirjallisuuteen. Tampereella, totta kai.

Legendaarisen Tammer-hotellin portsari Vihtori Heinosen mukaan nimetyt messut pidettiin tällä kertaa hotelli Ilveksen alakerran yökerhotiloissa. Hotelli Tammer on nimittäin remontissa. Yökerhotilat toimivat yllättävänkin hyvin pienten kirjamessujen tapahtumapaikkana. Tanssilattialle oli koottu katsomo, jonka kummankin puolen kiersi kirjamyyntipisteitä. Äänentoisto toimi, ja baarinkin puolelta pystyi seuraamaan ohjelmaa. Tunnelma oli vilkas ja tiivis, mutta ei ahdistava. Istumapaikat menivät kuitenkin kaikkein nopeimmille (tai niille, jotka joutuivat ohjelman välillä käymään puuteroimassa nenää).

Omalta osaltani messut alkoivat kahdeltatoista Osuuskumma-kustannuksen pöydän takana myyntihommissa. Pääsin seuraamaan sivukorvalla ensin Finlandia-voittaja Laura Lindstedtin haastattelua, sitten historijoitsija Teemu Keskisarjaa.

On antoisaa kuunnella haastatteluja, jotka ovat pidempiä kuin isojen kirjamessujen 20 min slotit, sillä tuntuu että kirjat jos mitkä tarvitsevat aikaa ja tilaa ympärilleen, jotta niiden maailmaa ja niiden herättämiä kysymyksiä pystyy avaamaan takakansitekstiä syvemmin.

Usein sanotaan, että kirja on tekijästään erillinen ja että kirjaa käsitellessä pitäisi unohtaa sen tekijä kokonaan, mutta asia ei ole niin yksioikoinen. Kukaan toinen ei kirjoittaisi niin kuin Laura Lindstedt kirjoittaa, eikä kukaan toinen niin kuin Teemu Keskisarja.

Kuten Tuomas Kyrö myöhemmin illasta sano: Hyvän kirjan takana on aina kiinnostava kirjailija.

***

Lindstedtin ja Keskisarjan haastattelut olivat erilliset ja perättäiset, mutta jälkeenpäin ne alkoivat keskustella mielessäni aiheesta, joka on spefikirjailijalle toistuvasti esiin nouseva: fiktio ja fakta, totuus ja taru. Se, miten fantasia on yhtä totta ellei joskus enemmän totta kuin realismi, ja miten fakta ja fiktio limittyvät ja muotoutuvat kokijasta riippuen. Miten kuviteltu muuttuu todeksi ja totuus paljastuu kuvitelluksi.

Laura Lindstedt.
(c) J.S. Meresmaa

Lindstedtin Oneiron käsittelee kuoleman jälkeisiä sekunteja, jolloin seitsemän toisilleen entuudestaan vierasta naista jakaa saman valkoisen tilan ja opettelee hyväksymään kuolevaisuutensa.

Teemu Keskisarjan Kirves on dekkarimaisesti kirjoitettu elämäkerta Toivo Harald Koljosesta, jonka elämän ainoa merkittävä teko oli kuuden ihmisen joukkomurha.

Siinä missä Keskisarjan teos nojaa historijoitsijan tarkkuudella arkistojen ja pöytäkirjojen antiin, Oneironissa Lindstedt joutuu tekemään loikan kokonaan mielikuvituksen puolelle, sillä kuolemanjälkeisistä sekunneista ei ole olemassa dokumentaatiota.

Lindstedt kertoo mielikuvituksen olevan olennaisin osa ihmisyyttä. Keskisarja kertoo, ettei hänellä ole kykyä keksiä ja kuvitella; että hän voi kirjoittaa vain jo toisten todentamaa ja kirjoittamaa, eikä siksi tule koskaan kirjoittamaan proosaa.

Minusta tässä on kiehtova asetelma. Ei ole oikeaa tai väärää tapaa kertoa ja tehdä, on vain tapoja.

On onnellista, että voimme elää maailmassa, jossa kumpikin tapa lähestyä tarinoita on mahdollista ja jossa kumpikin koetaan tärkeäksi.

***

Nostan esille vielä muutaman haastatteluissa ilmi tulleen kiinnostavan asian.

Toisinaan kuulemma kysytään, miksi Lindstedtillä ei ole suomalaista naista päähenkilönä. Lindstedt ajatteli, että itse suomalaisena naisena sortuisi liian helppoihin tai ilmeisiin ratkaisuihin, jos kuvaisi suomalaista naista. Oneironin kirjoittaakseen hän koki vahvasti ulkopuolisuuden vaateen. Hänen tulisi kyetä katsomaan henkilöhahmoja niin kuin nämä katsovat kirjassa toisiaan: ulkopuolisin, vierain silmin.

(Aivan romaanin alkuvaiheissa Lindstedtillä oli seitsemän sijaan yhdeksän naista, joista toinen oli suomalainen ja toinen britti, mutta nämä karsiutuivat jo muistiinpanovaiheissa, eivätkä koskaan päässeet edes käsikirjoitukseen.)

Toiseen usein esitettyyn kysymykseen "Miksi kaikki kirjan päähenkilöt ovat naisia" Lindstedt vastasi (omin sanoin referoituna), että tutkiakseen toisilleen vieraiden naisten ryhmädynamiikkaa ja käyttäytymistä yhdenkin miehen paikalle tuominen muuttaisi valtasuhteita peruuttamattomalla ja ohittamattomalla tavalla. Se olisi väistämättä vienyt tarinan suuntiin tai johtanut tasoille, joihin Lindstedt ei sitä halunnut viedä.

Teemu Keskisarja.
(c) J.S. Meresmaa

Keskisarjalta puolestaan on kysytty, miksi hän kirjoittaa niin kamalan synkeistä aiheista. Keskisarja kertoi, että kirjoittaisi mielellään onnellisten ihmisten elämästä, mutta näistä vain ei tapaa jäädä tarpeeksi materiaalia, jonka pohjalta hän voisi näin tehdä.

Keskisarjaa haastatteli Vihtorin kirjamessujen tuottaja Minna Hyytiäinen, joka oli tehnyt mielenkiintoisen (mielikuvitusta kutkuttavan!) havainnon Kirvestä lukiessaan: yksi Koljosen vanginvartijoista oli nimeltään Vihtori Heinonen. Hän mietti, olisiko tämä Heinonen voinut olla sama Heinonen, jonka mukaan kirjamessut on nimetty, aikakausi nimittäin osuu kohdilleen. Keskisarjasta kyseessä olisi aikamoinen sattuma, mutta siinä mielessä se olisi mahdollista, että vanginvartija-Heinonen sai potkut (koska Koljonen siis karkasi), ja mikäpäs muu kuin portsarin pesti olisi entiselle vanginvartijalle sopiva.

Aavetaajuus-keikka

Eilen vierailin Aavetaajuudella, joka on ainoa spefiin erikoistunut kirjakauppa Helsingin Kalliossa. Tartuin siellä niin sanotusti vilmille, mikä on aika hurjaa.

Haastattelua pääsee katsomaan täältä!

Kiitos Katelle, joka tarjoili teetä ja kysymyksiä, sekä Jyrkille, joka siirsi takaa loistavaa lamppua niin, ettei sen valo näyttänyt tulevan sieraimestani.

Tää on kuulkaa ihan mahtava kauppa, käykää! Siellä on paraikaa muuttoale, mutta kauas putiikki ei ole näillä näkymin lähtemässä, vaan uudet tilat löytyvät parin oven päästä Kustaankatua ylös. Esimerkiksi koko Osuuskumman kirjavalikoima on sieltä saatavilla.

Kauhua Helsingissä!

Huomenna perjantaina 17.4. Helsingissä puhutaan kauheita!

Nimittäin Rosebudin kirjakaupassa Makkaratalossa on komea kavalkadi kotimaisen kauhun kirjoittajia. Illan päätähti on Jussi Katajala, jolta on juuri julkaistu novellikokoelma Korpin silmät kaiken näkevät ja muita yöpuolen tarinoita.

Haastattelen toimittajan ominaisuudessa Katajalaa klo 19.00 alkaen. Luvassa tiukkoja kysymyksiä ja selkäpiitä hyytäviä vastauksia!

Kirjailijahaastattelun jälkeen on vuorossa Kauhun ytimessä -paneeli, jossa Jussi Katajala, Samuli Antila, Niko Peltonen, Juha Jyrkäs ja Tarja Sipiläinen keskustelevat kauhun kirjoittamisesta ja kauhukirjallisuudesta.

Illan riennot jatkuvat kaupan mentyä kiinni aivan lähistöltä löytyvässä Bar 7 Blingsin kirjastobaarissa (Radisson Blu Plaza, Vilhonkatu 7, sisään Kitzens-ravintolan kautta).

Tervetuloa!

Vuoden viimeisiä

Olen ollut viime viikkoina ihan uberväsynyt. Joululoma tuli siis hyvään saumaan, ja olenkin ottanut koko joulutouhun mahdollisimman minimipanostuksella. Tein luumukiisseliä ja leivoin monta pellillistä piparkakkuja, mutta muuten olen ollut muiden eväiden varassa. (Ei ole kyllä päässyt nälkä silti iskemään.) Tänä vuonna oli ystäväjoulu perhejoulun sijaan, mikä sekin oli mukavaa vaihtelua totuttuun. Joskus perinteet kannattelevat, joskus ahdistavat. Täytyy tehdä niin kuin parhaaksi näkee.

Kaipaan valoa, aurinkoa. Lumi on ihanaa, mutta kylmä ei. En ole vieläkään löytänyt sellaisia talvikenkiä, joissa varpaat eivät palelisi (ja monenlaisia on kokeiltu!). Ei siis napajäätikköretkeilyä minulle, kiitos.

Vetäisin tuossa laiskoliinina hurjan Arrow-katselumaratonin, ja minusta tuli fani. Sarja alkaa vähän pykien, mutta meno paranee, ja jotkin jaksot olivat varsin huikeita. Rakastan hyvin tehtyjä supersankaritarinoita, ja tässä on kyllä mielestäni yksi. Olicity, what can I say? <3

Kuin vuoden lopun kruunuksi ilmestyi myös haastattelu suomalaisesta spekulatiivisesta romantiikasta Sci-Fi Romance Quarterly -nettijulkaisussa. Siinä haastatellaan Magdalena Haita, Anne Leinosta ja minua.

Fanifiktion pauloissa -- haastattelussa Selenic

Fanifiktio on ilmiönä kiinnostava, ja netin tulemisen myötä se on houkutellut yhä useampia kirjoittamisen pariin. Itse en ole fanifiktiota kirjoittanut, mutta lukenut kyllä. Koska oma tuntemukseni aiheesta on varsin köykäisellä pohjalla, haastattelin henkilöä, joka on innostunut toden teolla fanifiktion maailmasta ja kirjoittaa sitä itsekin.

(c) J.S. Meresmaa

Kuka olet ja kauanko olet kirjoittanut fanifiktiota?

Netissä kuljen yleensä nimellä Selenic, mutta siviilissä olen Anne. Olen kirjoittanut fanifiktiota hieman yli pari vuotta jos lasketaan julkaistuista teksteistä, muuten hieman pidempään. Lukija olen ollut jo sitäkin aiemmin, aloitin ehkä 3-4 vuotta sitten, kierrettyäni aiheeseen mangan ja yaoin kautta. Kirjoitan englanniksi, koska se on kieli jolla fanifiktiota myös luen, ja koska sitä kautta tavoittaa ehdottomasti laajemman lukijakunnan, sekä pääsee osaksi laajempaa yhteisöä, josta on muodostunut minulle tärkeä. Lisäksi koin itse että suomeksi kirjoittaminen oli jotenkin kankeampaa ja paljon itsekriittisempää, sekä asteen verran nolompaa kuin jollain muulla kielellä. :)

Yksinkertaistettuna fanifiktio on kirjoittamista, jossa hyödynnetään henkilöitä ja maailmoita, jotka joku toinen on keksinyt. Onko tämä riittävä määritelmä, vai lisäisitkö siihen jotakin?

Tämä lienee se helpoin selitys, jota olen kyllä itsekin käyttänyt. :) Mutta kysymys siitä onko se riittävä, onkin toinen juttu. On vaikea laittaa sanoiksi sitä, mitä kaikkea fanifiktion kirjoittaminen saattaa ihmisille merkitä, ja tavallaan se on kuitenkin se tärkein osa sitä tekemistä; mitä se antaa ihmisille, sekä kirjoittajille, että lukijoille. Tuo määritelmä kuitenkin kattaa hyvin sen perusidean, ja mielenkiintoista onkin mihin kaikkeen sitä voi soveltaa, ja mihin vedetään se raja fanifiktion ja originaalin teoksen välillä. Tästä olen käynyt mielenkiintoisia keskusteluja, yhdessä jopa mietittiin onko Kalevala originaali teos, vai Lönnrotin fanifiktiota keräämistään kansantaruista. Tällaiset ajatusleikit ovat tavallaan myös hyvä lähtökohta pohdinnalle tekijänoikeuksista, johon fanifiktion kohdalla törmää.

Mikä fanifiktion kirjoittamisessa viehättää? Miksi sitä kirjoitetaan?

Uskoisin että useimmiten pohjalla on rakkaus teosta ja sen maailmaa ja hahmoja kohtaan, oli sitten kyseessä kirja, peli, tv-sarja, tai mikä tahansa muu lähde, joka tuottaa halun laajentaa omaa kokemustaan siitä. Ehkä kirjoittaja näkee potentiaalia jota ei hyödynnetty, tarinoita joita ei kerrottu mutta jotka hän olisi halunnut kokea, tai haluaa pitää hengissä hahmon joka kuolee alkuperäisessä, tms. Toisaalta joskus halutaan vain hieman leikkiä toisen luomassa hiekkalaatikossa hetken aikaa ilman sen syvempiä pohdintoja. Tarkempia syitä fanifiktion kirjoittamiseen on yhtä monia kuin on kirjoittajiakin.

Minä kirjoitan tällä hetkellä tv-sarjoihin pohjautuvia tarinoita, sekä vanhoihin että meneillään oleviin perustuvia. Itseäni kiehtovat juuri nuo käyttämättömät mahdollisuudet, asiat joita alkuperäinen teos ei minulle tarjonnut, mutta joihin näin olevan aineksia. Lähtökohtana minulla ovat yleisimmin hahmot ja heidän välisensä suhteet. Tämän lisäksi, koska olen vasta aloittelija täysin omien tuotosten kirjoittajana, koin fanifiktion helpommaksi alkutieksi kirjoittamisen maailmaan kuin kokonaan originaalien juttujen luomisen.

Mutta tietysti kaiken taustalla vaikuttaa halu luoda jotain, samalla tavalla kuin missä tahansa tarinoiden kirjoittamisessa.

Mistä kaikesta fanifiktiota voi kirjoittaa? Mikä on oudoin tai hauskin lähtökohta, josta tiedät fanifiktiota kirjoitetun?

Kirjoittaa voi aivan mistä tahansa, vain oma mielikuvitus on rajana! Onhan tässä viime vuosina joku tehnyt elokuvan laivanupotuspelistäkin, vaikka sitä tuskin kutsutaan fanifiktioksi. Yksi hauskimmista esimerkeistä jonka muistan, on se kun törmäsin tarinaan joka pohjautuu LOLcat meemeihin, pääosissa Ceiling Cat ja Basement Cat, joka kiinnostavalla tavalla antaa syvyyttä kyseisille hahmoille. (On muuten  myös olemassa LOLcat raamattukin, jossa raamatun kirjat on kirjoitettu uusiksi LOLcat malliin, ja josta voi miettiä onko se fanifiktiota jommasta kummasta, tai jopa molemmista.)

Minusta yksi fanifiktion parhaita puolia onkin se lähes rajattomalta tuntuva luovuuden määrä, johon sen parissa törmää. 

(c) J.S. Meresmaa

Fanifiktiosta löytyy lukuisia erilaisia tyylilajeja. Ovatko jotkin niistä erityisen suosittuja?

Tähän tarvittaisiin jonkun asiaa tutkineemman mielipide, sillä fanifiktion kenttä on todella laaja, ja minun on kokonaisuudesta vaikea kommentoida. (Pelkästään Archive of Our Own listaa tällä hetkellä yli miljoona erilaista faniteosta, kuvat ja videot mukaan lukien.) 

Eri fandomien sisällä saattavat tietynlaiset tarinat nousta suosioon, mutta siitä ei kannata tehdä yleistyksiä. Tarinoiden tyyli vaihtelee paljon, keveistä ja hauskoista painavalla angstilla ladattuihin, historiallisista vaihtoehtomaailmoista kaukaiseen tulevaisuuteen, runoista ja raapaleista romaanimittaisiin kaunokirjallisiin tuotoksiin, jne. Uskoisin että kirjo on sellainen, että jokaiselle lukijalle löytynee jotain joka vastaa hänen lukumakuaan.

Minkälaisia asenteita fanifiktion kirjoittaja kohtaa?

Kun aloitin kirjoittamisen, koin että asiasta ei voi puhua fandomin ulkopuolisille. Jo pelkästään siksi, että monesti fanifiktiota ei katsota ’oikeaksi’ kirjallisuudeksi. Osin vaikutti sekin, että en myöskään kokenut itseäni varsinaisesti kirjailijaksi, saati sitten kovin lahjakkaaksi, vaikka olin muiden kirjoittajien kanssa työskennellytkin. Lisäksi kun ottaa huomioon, että kirjoitan paljon M/M slash –tarinoita — asia joka valitettavasti nyky-yhteiskunnassa tarkoittaa sitä, että pitäisi tietää toisen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen ennen kuin ottaa asian edes esille — tuntui helpommalta pitää asia salassa kuin tuoda se julki.

Onnekseni sekä kotoa että fandomista löysin ihmisiä, jotka rohkaisivat jatkamaan kirjoittamista, ja itsetunnon kasvaessa totesin, että kyllä minä omasta mielestäni olen ihan oikea enkä mikään leikkikirjoittaja, ja aika hyväkin sellainen, ja jos joku ei pidä valitsemistani hahmoista ja heidän suhteestaan, hänen ei yksinkertaisesti tulisi lukea tarinoitani. Sen jälkeen oli jotenkin helpompaa kertoa asiasta muillekin. En silti huutele kirjoittamisistani jokaiselle vastaantulijalle, ei minulla ole tarvetta tehdä asiasta numeroa, mutta ei sitä myöskään tarvitse niin salailla. Siksi kun pyysit osallistumaan tähän haastatteluun, oli myös helppoa sanoa kyllä. :) Valitettavan moni muu kirjoittaja kokee yhä, että heidän on pidettävä tekemisensä salassa, jopa lähimmiltään.

Joskus ihmiset ovat myös asennoituneet fanifiktioon originaalia halventavana tai pilaavana. Joillekin alkuperäinen teos on niin rikkomaton ja pyhä, että siihen ei saisi sen julkaisemisen jälkeen koskea edes tekijä itse, saati sitten joku ’amatööri’. Onneksi meitä on moneen junaan, ja itse en ole kohdannut varsinaista vihamielisyyttä kirjoitusaikanani.

Koetko, että fanifiktion kirjoittaminen voisi loukata tai vahingoittaa alkuperäisteoksen tekijän oikeuksia tai teosta itseään?

Itse näen fanifiktion rakkauden- ja kunnianosoituksena alkuperäiselle ja sen tekijälle/tekijöille, ja tarkoitukseni ei koskaan ole loukata. Tekijänoikeudet ovat kuitenkin monimutkainen juttu, jonka lakikiemuroihin en aio puuttua, mutta jokaisen on tärkeää ymmärtää, että tekijöillä ehdottomasti on oikeutensa, ja heille kuuluu kaikki kunnia ja tuotto luomuksistaan. Siksi tekemäni fanifiktio on maksutta luettavissa, enkä aio enkä edes halua tehdä sillä rahaa. Minä kirjoitan fanifiktiota koska haluan luoda, ja jakaa rakkauteni teoksia ja hahmoja kohtaan muiden kanssa.

Alkuperäisten tekijöidenkin tunteet asiasta ovat vaihtelevat, joitakin ammattikirjailijoiden mielipiteitä voi lukea täältä.

Yksi suosikkikommenteistani on Joss Whedonin (mm. Buffy the Vampire Slayer, Angel, Firely/Serenity):

"That’s why I made these shows. I didn’t make them so that people would enjoy them and forget them; I made them so they would never be able to shake them. It’s the way I am as a fan. I create the shows that would make me do that."

(c) J.S. Meresmaa

Minkälaisia yhteisöjä fanifiktion kirjoittajien ympärille on kehittynyt?

Yhteisöt eivät yleensä kehity sinällään kirjoittajien ympärille, ellet sitten ole joku todella pitkään fandomissa kirjoittanut ja tietynlaista kuuluisuuttakin saavuttanut tekijä, vaan enemmän itse fanifiktion (ja muiden faniteosten) ympärille, olit sitten kirjoittaja tai lukija tai molempia.

Koska aloitin kirjoittamaan englanniksi, oli luontevaa liittyä englanninkielisiin yhteisöihin. (Tiedän että suomenkielisiäkin on, mutta en ole niihin juuri tutustunut, jo senkin vuoksi etten aloittaessani löytänyt niitä kovin helposti, ainakaan niihin sarjoihin liittyviä joista itse pidin). Yhteisöjä on erilaisia, ja jopa yksittäinen teos saattaa synnyttää useita eri kokoisia; osa niistä on yleisempiä, osa keskittyy vaikkapa tiettyä paria koskeviin tarinoihin, jne. Moni tietyn asian fani onkin osa useampaa yhteisöä, ja niiden jäsenistö verkottunut. Myös fandom itsessään koetaan yhteisöksi, sekä tietyn asian ympärille muodostuneena, että laajempana, kaiken fanittamisen kattavana. 

Fanifiktion kirjoittajia löytyy kaikista näistä, sekoittuneina niihin jotka vain lukevat, mutta on tietenkin myös pelkästään kirjoittamiseen keskittyviä yhteisöjä, jossa kirjoittajat voivat yksityiskohtaisemmin keskustella tarinoiden luomiseen liittyvistä ongelmista, ja saada vertaistukea ja kannustusta. Esimerkkeinä vaikkapa kaksi Livejournalissa toimivaa yhteisöä, You Should Be Writing ja 1 Million Words, joista kumpikaan ei ole tiettyyn fandomiin sitoutunut, vaan keskittyvät kaikentyyppisten kirjoittajien inspiroimiseen ja kannustamiseen.

Fanifiktio on ilmiönä varsin vanha, mutta siitä on alettu puhua laajemmin vasta viime vuosikymmenenä, kun kirjoitukset ovat siirtyneet lähes kokonaisuudessaan nettiin. Onko harrastajakunnan kasvamisesta koitunut hyötyjä tai haittoja?

Varmasti molempia, mutta toivon mukaan hyödyt korvaavat haitat. Tiettyjä ongelmia fandomeissa on aina ollut, kuten ’shipping wars’ –ilmiöt (esim. saman sarjan eri parien kannattajat ovat avoimen vihamielisiä toisiaan kohtaan), ja lisääntynyt aktiivisuus tuntuu tuovan sellaiset asiat pintaan ja näkyvälle paikalle helpommin. Näin käy varsinkin sellaisten fandomien kohdalla, joissa esim. sarjaa esitetään yhä, kun taas ns. ’ vanhemmat’ fandomit tuntuvat päässeen sellaisesta yli, ainakin suurimmaksi osaksi.

Positiivisena seikkana olen huomannut, että kaikki fandomit saavat osansa kasvusta, jopa sellaiset joiden kohde on aikoja sitten lopetettu sarja tms. Ja mitä enemmän ihmisiä löytää eri fandomien piiriin, sitä elinvoimaisempia ne ovat, ja sitä helpompaa on niiden sisällä löytää juuri ne, joiden kanssa on samalla aaltopituudella. Minulle fandomista on muodostunut eräänlainen perheen jatke, ja toivon mukaan fanifiktion kasvanut näkyvyys antaa saman kokemuksen yhä useammalle, sillä maailma ei ainakaan voi pahentua suuremmasta virtuaalihalausten ja tuen ja kannustuksen määrästä.

(c) J.S. Meresmaa

Minkälaisia mahdollisuuksia näkisit fanifiktion tulevaisuudessa? Mihin se voisi kehittyä?

Minusta tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, millaiseksi fanifiktion asema muuttuu tulevaisuudessa. Monia asioita toteutetaan nykyään fanivoimin tai crowd sourcing- rahoituksella, mikä avaa yhä laajempia mahdollisuuksia tehdä asioita. Mutta kaikki riippuu tietenkin lainsäädännöstä. Mutta ehkä siihenkin saadaan joskus positiivisia muutoksia aikaan. Tälläkin hetkellä sen eteen toimii mm. Organization for Transformative Works eli OTW , joka pyrkii luomaan faniteoksille aseman laillisina luovina tuotoksina. Tai heidän omien sanojensa mukaan:

”OTW was created to work toward a future in which all fannish works are recognized as legal and transformative, and accepted as legitimate creative activity.”

Fanifiktio sinänsä tulee luultavasti pysymään melko samanoloisena, onhan kyse tarinoiden kirjoittamisesta, eikä se ole pohjimmiltaan muuttunut vuosisatoihin. Mutta erilaiset faniteokset tulevat valtaamaan yhä uusia alueita, sitä mukaa kun niitä ilmaantuu, kuten vaikkapa Tumblr on jo otettu aktiiviseen käyttöön. Sen paremmin en osaa ennustaa, sillä vain aika tulee näyttämään mihin tulevat fandomien jäsenet luovuutensa suuntaavat.

Mikä on asia, jonka toivoisit pysyvän ennallaan fanifiktiossa tai yhteisöissä, jotka kirjoittavat fanifiktiota? Entä minkä toivoisit ehkä muuttuvan?

Jos toivoisin jotain muuttuvan, se olisi turhan vihamielisyyden poistuminen. Vaikka oman kokemukseni mukaan fanifiktio ja fandomit ovat pohjimmiltaan hyväluonteisia, niin aina löytyy niitä jotka jaksavat lytätä toisten tarinoita ja mielipiteitä. Se minkä haluan pysyvän ennallaan, on kaikki se positiivisuus ja yhteenkuuluvuuden tunne jonka fandom parhaimmillaan tarjoaa. Fanifiktion kirjo kasvaa ja elää ja muuttuu, mutta sen ytimessä soisi aina olevan rakkauden sekä kirjoittamista, että inspiraation lähdettä kohtaan. Fandom = ♥

Mitä opastusta antaisit henkilölle, jota fanifiktio kiinnostaa? Mihin sivustoihin kannattaa tutustua?

Lähde rohkeasti tutustumaan asiaan. Fanifiktio käsittää rikkaan ja runsaan maailman, johon pääsee helposti sisälle pienellä opiskelulla, mutta varoituksena sanottakoon, että se vie myös helposti mukanaan. :) Syvempää ymmärrystä varten suosittelen liittymään johonkin itseä kiinnostavaan yhteisöön, vaikka sitten vain lueskellakseen asioita taustalta kommentoimatta mihinkään sen kummemmin. Asioihin pääse parhaiten käsiksi fandomin sisältä.

Valitettavasti olen kauhean huono suosittelemaan suomenkielisiä sivustoja, kun en itse niitä juurikaan käytä. Pikaisella etsimisellä löytyi kuitenkin mm. FinFanFun -sivusto, joka ilmeisesti alunperin oli Harry Potter -faneille suunnattu, mutta jonka foorumilla on omat keskustelualueensa muiden fandomien tarinoille.

Englanninkielisistä suosittelisin heti aluksi Fanlore –sivustoa,  joka on kattava wiki-pohjainen hakemisto kaikesta fandomeihin liittyvästä, kuten historiasta, käytettävistä termeistä, jne. Toinen hyvä kohde, varsinkin fanifiktion lukemisen kannalta, on Archive of Our Own eli AO3. AO3 on fanifiktion ja muun fanituotannon arkisto, jossa kuka tahansa voi liityttyään julkaista tekstejään, ja lukijat pääsevät selaamaan niitä kattavan, luokitellun hakemiston kautta. (Siellä muuten on muillakin kielillä kirjoitettuja tarinoita.) Koska kyseessä on enemmän arkisto kuin foorumi, keskustelumahdollisuudet ovat vähäiset, mutta tekstejä voi mm. ladata e-kirja muodossa luettavaksi.

Muuten erilaisia fanifiktioon liittyviä sivustoja on paljon, kuten esim Fanfiction.net, joka AO3:n tapaan on avoin kaikille fandomeille, ja sisältää keskustelufoorumin. Lisäksi on tietenkin paljon eri fandomien omia sivustoja, eli jos jokin tietty juttu kiinnostaa, kannattaa lähteä etsimään juuri siihen keskittyvää paikkaa.

Minulle tutuimpia paikkoja ovat edellä mainittu AO3, sekä Livejournal, blogityyppinen sivusto, jonne luodaan oma sivu jossa voi sitten julkaista tekstejä, tai kirjoitella muuten vain omia kuulumisia. Toinen vastaava paikka on Dreamwidth, molempiin saa perustilin ilmaiseksi, jolla onnistuu kyllä kaikki tarvittava. Sekä Livejournal että Dreamwidth sisältävät yksittäisten ihmisten sivujen lisäksi community- eli yhteisösivuja, joihin voi liittyä jäseneksi. Niitäkin on paljon erilaisia, joten valinnanvaraa löytyy. Molempia sivustoja suosittelisinkin juuri sen yhteisöllisyyden tunteen vuoksi, Livejournalissa olen tutustunut lähestulkoon kaikkiin fandomissa tapaamiini ystäviin, joko kommentoimalla heidän tarinoihinsa, tai saamalla heiltä kommenttia johonkin omistani.

Ja jos haluaa, minuun saa fanifiktion merkeissä olla yhteydessä, jos tuntuu siltä että ihan yksin ei halua lähteä sen pariin seikkailemaan. :) 

(c) J.S. Meresmaa

Jos on tähän saakka kirjoittanut fanifiktiota pöytälaatikkoon, mitä etua tai hyötyä sen julkaisemisesta voisi koitua?

Monia, ja hyvin yllättäviäkin! Minulle suurin on ollut ehdottomasti itseluottamuksen kasvaminen, sekä kehittyminen kirjoittajana. Jos ei koskaan anna muille mahdollisuutta antaa palautetta teksteilleen, tai anna edes mahdollisuutta lukea niitä, ainakin itsestä tuntuu että ne menevät hukkaan. Ja useimmiten se palaute vain rohkaisee kirjoittamaan ja julkaisemaan lisää, vahvistaa uskoa itseen kirjoittajana, ja parhaassa tapauksessa auttaa näkemään missä on parantamisen varaa. Aina kun uskaltaa pistää itsensä likoon edes hiukan, saa jotain takaisin, ja minulle se pieni mutta aluksi suuren tuntuinen askel julkaista omia tekstejäni on antanut takaisin mitä ihanimman kaatosateen lailla ^_^

Mitä muuta toisten luomien henkilöiden ja maailmoiden hyödyntäminen voi fanifiktion kirjoittajalle opettaa? Madaltaako se esimerkiksi kirjoittamisen aloittamisen kynnystä?

Ehdottomasti oli paljon helpompaa aloittaa kirjoittaminen tavallaan puolivalmiilta pohjalta. Ja samalla kun tutkii sitä maailmaa ja hahmoja joista pitää, oppii niistäkin aina joitain, ja tulee mietittyä että miten sellaisia luotaisiin itse. Toisten luomusten analysointi, oli se sitten tietoista tai alitajuista, kehittää kyllä omaa arviointikykyä niiden suhteen.

Sitä on vaikea sanoa, onko fanifiktion julkaiseminen aina välttämättä sen helpompaa kuin originaalitekstien. Kynnys on jokaiselle henkilökohtainen, ja riippuu monesta asiasta onko valmis astumaan sen yli. Ehkä fanifiktion maine ei-niin-oikeana-kirjallisuutena saa sen kirjoittamisen tuntumaan helpommalta. Ainakin itsellä olivat kirjoittamisen paineet paljon pienemmät kuin originaalifiktiota kokeillessa.

Minkä harhaluulon tai ennakkoasenteen haluaisit korjata fanifiktion osalta?

Niitä joitakin tuli aiemmin jo mainittuakin, mutta varmasti yksi sitkeään istuva on sekin, että kaikki fanifiktio on jotain K-18-materiaalia täynnä kaikkea kauheaa. Fanifiktio on niin paljon muutakin, asia jonka itsekin opin vasta tutustuttuani kunnolla muihin kirjoittajiin, ja luettuani enemmän heidän teoksiaan. Fanifiktio on voi olla pohjaltaan mielen fantasiaa, mutta kirjallisuutena se on yhtä todellista kuin kaikki muukin, täynnä iloa, surua, draama, rakkautta, ja kyllä, sitä seksiäkin, mutta se ei ole koskaan se koko totuus. :)

Suurkiitos avartavista ja perusteellisista vastauksista!

***

Annen sivut löytyvät netistä osoitteista:

http://archiveofourown.org/users/Selenic (AO3)

http://selenic76.livejournal.com/ (Livejournal)

Lisäkysymyksiä ja muuta palautetta saa laittaa sähköpostiosoitteeseen, joka löytyy sivujen profiilipuolelta tai sitten minulta kysymällä!

Valokuvassa: kirjailija valokuvassa

Valo-liite 28.2.2014. Lehden artikkeli on Nina Lehtisen kirjoittama,
valokuvan on ottanut Ella Kiviniemi.  (c) J.S. Meresmaa

Ennen kuin minulta julkaistiin kirja, en ollut koskaan ollut valokuvattavana. Tiedättehän, sillä tavalla kunnolla ja tarkoituksella, ammattilaisen tekemänä. Pari pakollista lapsipotrettia alle kouluikäisenä samettimekossa (itkusilmäisenä, koska minua pelotti) ja koulukuvat, joille nauraa vieläkin (etenkin se mummon kutoma hieman suuri vaaleanpunainen villapaita, jonka rintamuksessa oli My Little Ponyn kuva. Voi morjens! Ja ne hiustyylit ja puuttuvat hampaat!).

Kuitenkin, en oikein koskaan pitänyt kuvattavana olemisesta. Ei ollut nykyistä meitsie-kulttuuria, jonka sosiaalinen media on ryöpsäyttänyt kunnolla valloilleen. Ensimmäiset kirjan kirjoittamisen kirvoittamat kuvaussessiot olivat melko kivuttomat, koska ne otti valokuvausta aktiivisesti harrastava ja taitava puoliso, niin kuin on ottanut tähän asti. Tässä blogissa julkaisin ensi kerran kuvia itsestäni. Se oli hassua.

Mutta lehtikuvat sitten... Siinäpä jännittävä ja uusi maailma!

Lehden toimituksesta otetaan yhteyttä, kuvaushetki sovitaan ensin päätoimittajan, lopulta kahdestaan hommaan valikoituneen valokuvaajan kanssa. Heillä on yleensä kiire. Mietitään, mikä voisi olla otollinen paikka kuvata. Pohditaan, mikä tunnelma sopii artikkelin yhteyteen. Usein kuvaajilla on jo jonkinlainen ohjeistus -- kuvan täytyy olla esimerkiksi neliömäinen tai se tulee etusivulle pienenä ruutuna.

Sitten käpsytellään kuvauspaikkavaihtoehdolta toiselle: yleensä sataa räntää tai vettä, tai vähintään tuulee niin, että kampauksesta ei ole jäljellä kuin kolo lompakossa. Talviaikaan juostaan katoavan valon kanssa kilpaa, kesällä kontrastit ovat liian jyrkkiä (ainakin normaalin työajan puitteissa). Paikat ovat tietenkin julkisia ja ohikulkijat tuijottavat. Joskus täytyy taivuttaa polvia, ettei takana näkyvän elementin poikkiraita leikkaa kuvassa päätä. Pidä asento! Vielä hetki, vielä toinen kuva! Entä jos kiipeäisitkin tuon patsaan päälle? Tai mönkisit tuohon koloon?

Onhan se hauskaa. Erilaista. Utelias ja leikkisä mieli on valmis kokeilemaan kaikenlaista. Kuvaajat ovat ammattilaisia ja toimivat ripeästi ja tehokkaasti. Ihan samanlailla kuin hovikuvaajan kohdalla ei kehtaa lehtikuvaajilta kysellä, joko tuulesta vuotavat silmäkulmat ovat valuttaneet silmämeikin tai onko huulipunasta mitään jäljellä.

Ja se suurin ero: itse ei voi vaikuttaa siihen, mikä kuva lehdessä lopulta julkaistaan. Se voi olla vaikka se, jossa oli juuri aivastamassa.

***

Tuntuu hienolta, kun ensimmäisen kirjan julkaisemisen jälkeen halutaan tehdä lehtijuttu. Kirjasta ollaan kiinnostuneita! Ihmiset saavat tietää! Se on helppo nähdä mahdollisuutena tiedottaa kirjan olemassaolosta. Kyllähän me tiedämme, kuinka suureen massaan kirjat tänä päivänä tahtovat hukkua. Kirjailijana sitä haluaa mahdollisimman monen lukevan kirjan: siksihän se on kirjoitettu, luettavaksi, nautittavaksi.

Olen laittanut merkille, että joitakin ihmisiä saattaa alkaa pänniä, jos lehtiin pääsee kuvan kera useampaan otteeseen. "Taas sillä on lärvi lehdessä!" "Aina se on tunkemassa itseään joka paikkaan!" (Leijonanosa palautteesta on kyllä positiivista.)

Olen laittanut merkille myös, että esimerkiksi pop- ja rock-tähdille sekä näyttelijöille on sallitumpaa esiintyä naamallaan lehdissä. Se ärsyttää vähemmän -- ehkä siksi, että kirjailijan ei tarvitse näkyä lukijalle; kirja voi edustaa itseään vallan onnistuneesti kaupan hyllyllä tai kirjastossa. Näyttelijän on kuitenkin pakko olla lavalla tai kameran edessä, ja musiikkitähdet keikkailevat.

Kenties helposti ajatellaan, että kirjailijan ei ole pakko esiintyä omilla kasvoillaan; että se on kirjailijan oma valinta, suorastaan halu, jos päättää suostua haastateltavaksi ja kuvattavaksi. Totta kai egolla on siinä osuutensa. Kyllä se tuntuu hyvältä, kun toisia ihmisiä kiinnostaa tekemäsi työ. Tunnustuksen saaminen työstä on tärkeää, sen ymmärtää jokainen.

Mutta kirjan vuoksi siellä ollaan, ei oman egon pönkittämiseksi. Julkisuus ei ole koskaan kiinnostanut minua. (Tästä revittäisiin muuten se klassinen naistenlehtiotsikko! "J.S. Meresmaa: Julkisuus ei ole koskaan kiinnostanut minua."  Eikö kuulostakin ylimieliseltä ja mahtipontiselta? Anteeksi. Oli pakko.) En ole halunnut julkkikseksi, sillä minulla ei ole ollut mitään sellaista annettavaa, jonka olisin kokenut kiinnostavan laajaa yleisöä -- tai pikemmin jonka toimittajat olisivat kokeneet kiinnostavan muita. (Harvemminhan se aloite kirjailijalta tulee: toimittajat tekevät juttuja asioista, jotka niitä kiinnostavat.)

Kunnes menin kirjoittamaan kirjan.

Sensaatiomainen spektaakkeli! Ilmiömäinen ihme-esitys!

Hahhaa, johan kiinnostuit!

Tiedossa ei (valitettavasti) ole parrakkaita naisia tai itsensä solmuksi väänteleviä eksoottisia ihmenaisia, mutta lupaan teille ihmissusia ja fantastista sana-akrobatiaa. Ensi viikonloppuna Jyväskylässä vietetään Vanhan kirjan talvea. Siellä minä ja arvon kollega Magdalena Hai haastamme toisemme kertomaan maan mainioista kirjoistamme. Sanotaan, että oma kehu haisee, joten päädyimme takomaan toisiamme selkään. Se on hyväksyttyä ja oikein.

Ahdamme pienet kirjailijaegomme kaupunginkirjaston musiikkisaliin lauantaina 8.2. klo 12, ja toivomme, että jokunen kuulija mahtuu sinne myös. Tunkekaa, tunkekaa! Myöhemmin samaisena päivänä keskustelemme steampunkista, vaihtoehtohistoriasta sekä edellä mainittujen kirjoittamisesta paneelissa, jota vetää Osuuskumman tehotykki Saara Henriksson. Tuo älykäs ja henkeä ruokkiva keskustelu käydään klo 16 alkaen samaisessa musiikkisalissa.

Tämän mainoksen teille tarjosi Päivän Toinen Pannullinen Kahvia.

P.S. Kirjakarkelot alkavat jo perjantaina iltapäivällä. Osuuskumma esittelee Christine Thorelin johdolla raapaleita klo 17 kahvila Novellissa. Kirjojamme saa ostaa paikan päältä koko tapahtuman ajan!

Kirjallisuuden teini vastaa fossiililautakunnalle

Uusimman Suomen Kuvalehden (25.10.2013) artikkeli "Romaani sairastaa" oli tällaiselle viihdekirjailijalle aika turhauttavaa luettavaa. Siinä toimittaja Riitta Kylänpää haastattelee Tommi Melenderiä, Harri Haanpäätä, Lea Rojolaa, Putte Wilhelmssonia ja Pekka Tarkkaa suomalaisen nykyromaanin surkeuden tilasta.

Minun näkökulmastani aiheesta on menty kysymään kirjallisuuden fossiililautakunnalta. Tunnen itseni teiniksi -- ja varmaan kirjalliselta maultani ja mielipiteiltäni jotain yhtä epämiellyttävää olenkin -- mutta voi nyyh sentään!

Alla poimintoja artikkelista ja ajatuksiani niiden esittämistä väitteistä.

***

Kirjallisuus on menettänyt yhteiskunnallisen merkityksensä.

"Vielä 1960-luvulla kirjallisuus oli keskeinen yhteiskunnallisen muutoksen eteenpäin viejä. Kokeneet kirjailijat halusivat esittää yhteiskunnasta oman tulkintansa." -- Pekka Tarkka

Teini tässä terve. Me elämme 2010-lukua ja moni asia on valitettavasti muuttunut. Hienoa, jos viisikymmentä vuotta sitten oli kirjallisuus niin puhdasta, että kokeneet kirjailijat siellä esittivät yhteiskunnallisia näkemyksiään sen sijaan, että jotkut viihdekirjailijat olisivat tahranneet ihmisten mieliä joutavanpäiväisillä teoksillaan. On nimittäin selvää, että se naapurin täti lukisi Sitä Yhteiskunnallisesti Merkittävää Romaania, jos Kaari Utriolta ei olisi julkaistu esikoisromaania.

Koska ellei viihdekirjallisuutta olisi, korkeakirjallisuus myisi paljon paremmin. Eikö vain?

Jos nyt oikein ymmärrän yhteiskunnallisuuden merkityksen, annan sellaisen vinkin, että kannattaa avata silmänsä ja lukea vaikkapa sellaista kirjallisuutta kuin tieteiskirjallisuus. Se ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ilmiöihin.

Lisäksi esittäisin kysymyksen: saako romaani muuttua? Mikä sen osa on nykyajan digiyhteiskunnassa? Tuskin sama kuin 1960-luvulla.

***

Nykykirjailijat ovat insinöörejä.

"[Putte]Wilhelmssonista nykykirjailijan ammatti-ihanne muistuttaa 1980-luvun Nokia-insinööriä. 'Nykykirjailija kirjoittaa autotallissa kahdeksan tuntia päivässä, vaikka inspiraatiosta ei olisi tietoakaan. Kirjallisuus ei ole enää boheemiutta vaan työtä.'"

Kyllä ennen oli paremmin, kun taiteilijoiden työ ei ollut työtä vaan inspiraation pirtsakoita purskahduksia. Hei, Putte. Inspiraatio on romaanin kirjoittamisessa tärkeä mauste, mutta ei siitä pääruokaa tehdä. Ilmeisesti siis kirjailijatkaan eivät nykypäivänä osaa olla oikeanlaisia. Insinööriys on silti tästä hommasta kaukana.

Esittäisin kysymyksen: onko kirjailijalla lupa suhtautua kirjoittamiseen kuin mihin tahansa työhön? Onko taide työtä? Viihdekin voi muuten olla taidetta.

***

Romaanit ovat elokuvakäsikirjoituksia.

"'Suuri osa kirjallisuudesta on tv-sarjaa romaanin sivuilla. Teksti on kohtauksellista ja miljöökuvaus rajattua sen sijaan, että luotaisiin kerrontakosmoksia', Tommi Melender arvostelee."

Niin, tervetuloa tosiaan 2010-luvulle. Meidän nuoremmat nykykirjailijat on taidettu marinoida television ja elokuvien ja tietokonepelien visuaalisuudessa ihan lapsesta lähtien. Ei ihme, jos se vaikuttaa siihen miten romaaneja kirjoitetaan ja miten niitä luetaan. Ihminen muuttuu, yhteiskunta muuttuu -- vääjäämättä myös romaani, tuo hitaista hitain media, muuttuu.

Nuoren ero vanhaan on usein se, että menneiden asioiden perään ei tarvitse kitistä, koska niiden olemassaolosta (tai subjektiivisesta hienoudesta) ei tiedä. Vanha voi ryhtyä muutokseen, mutta nuoren ei tarvitse. Sillä nuori itse on muutos.

Kumpi muuten on romaanille tärkeämpää? Että se kirjoitetaan, vai että sitä luetaan?

***

Kirjat ovat makuasia.

"'Toki kirjat ovat makuasia', Lea Rojola jatkaa. 'Olen myös jo niin vanha, että en jaksa innostua loputtomiin kolmekymppisten identiteettikriisin kuvauksista ja parisuhteen mälväämisestä.' [--]Lukijana hän kuitenkin toivoisi, että myös kirjojen pinnan alla olisi jotain. 'Että kirjailijat näkisivät tämän ajan suhteessa johonkin isompaan. Mutta kirjoista puuttuu analyysi, näkemystä ja kyky nähdä asioiden taakse.'"

Hienoa, että kaiken arvottamisen välissä huomataan mainita, että toisille tyhjänpäiväiset kirjat voivat toisille olla merkityksellisiä. Tämä osoittaa huomattavaa näkemystä ja kykyä nähdä asioiden taakse. Kun kerran nykypäivänä kirjoja julkaistaan vuosittain tuhatmäärin, epäilen, ettei Rojola ole lukenut niitä kaikkia. Hän on siis hyvinkin voinut sivuuttaa vahingossa ne teokset, joissa käsiteltäisiin muutakin kuin kolmekymppisten identiteettikriisiä tai parisuhdesolmuja.

Minäkään en niistä muuten kauheasti pidä, vaikka kohdeikää olenkin. Silti olen löytänyt lukuisasti luettavaa kotimaisilta nykykirjailijoilta. Kumma juttu. Mutta tosiaan, makuasioitahan nämä vain ovat.

(Mutta minun makuni on sivistyneempi.)

***

Varokaa, viihdettä!

"Pekka Tarkka jyrähtää: 'Kirjallisuus ei ole viihdettä vaan kirjallisuutta. Mutta toki on myös kirjoja, jotka on tehty viihteeksi, emmekä mekään ole niiltä turvassa.'"

Teini älähtää: "Jos kerran täytyy elää tässä hikidigiyhteiskunnassa, kai vähimmäisvaatimus on, että saa lukea sitä mitä huvittaa. Sitä mikä huvittaa; liikuttaa, kiinnostaa, elähdyttää, lohduttaa. Kuten me kaikki tiedämme, ajattelu sattuu."

Mutta kertokaapa tosiaan, te paremmin kaikesta tietävät: miksi viihde lähtökohtaisesti mädättää? Miksi ihmeessä se aina niputetaan yhdeksi ja samaksi köntiksi, kun mielestäni viihteen kirjo on sata sateenkaarta? Joskus nauru on itkua parempi tapa saada viesti perille. Charlie Chaplinkin tämän tiesi.

***

Kirjallisuus on siistiä ja keskiluokkaista.

"'Kirjallisuudesta on tullut ehkä liiankin siistiä ja keskiluokkaista. Kirjailijat kirjoittavat enää vain toisista kirjailijoista', Haanpää lainaa Arto Salmista."

Tähän ei teini voi sanoa kuin: minkälaiset laput silmillä te oikein niitä kirjoja luette? Katsokaa nyt hyvät ihmiset kauemmaksi kuin Hesarin esikoiskirjapalkinnon ehdokaslistaan. Haastakaa itsenne, laajentakaa elinpiiriänne. Annan vinkin: lasten- ja nuortenkirjallisuus sekä spekulatiivinen fiktio kaikkine alalajeineen. Sieltä löytyy kapinaa, rosoa ja näkemystä.

Ai mutta olivatko ne viihdettä?

***

Kohtia, joihin tarttua, olisi löytynyt enemmänkin (kuten kotimaisen proosan yksitotisuus ja sen avautumattomuus ulkomaiselle lukijalle), mutta teini alkaa väsyä. Tai menettää kiinnostuksensa, koska sosiaalinen media kutsuu enemmän kuin kirjallisuussaarna. Rojola kiteyttää artikkelissa: "Kirjallisuuselämä on köyhtynyt."

Mitä tähän voisi sanoa? Minä, joka en ole saanut elää sitä kirjallisuuselämän rikkaampaa aikaa, olen varsin tyytyväinen nykytilaan, sillä: kirjailijat kirjoittavat ja lukijat lukevat. Enemmän tai vähemmän.

Kulttuurisnobismin aika on ohi.

Messuperjantain menokenkä

Lokakuu tuli nurkan takaa ja kas, huomenna onkin jo neljäs päivä! Se tarkoittaa, että meikäläinen matkustaa osallistumaan Turun kirjamessuille ensimmäistä kertaa elämässäni.

Tältä päivä osaltani näyttää:

klo 12.00-12.30

Fiilaten ja höyläten. Ansu Kivekäs ja minä keskustelemme kirjoittamisen iloista ja kiroista ja siitä, miten teksti syntyy. Esimerkit luonnollisesti omasta tuotannostamme! Suomen nuorisokirjailijoiden osasto A/18

klo 14.00-14.30

Päivi Haanpää haastattelee minua Mifonki-sarjan tiimoilta ja Hanna van der Steeniä Tähtisilmät -trilogiasta. Fantastinen puolituntinen luvassa! Vinski-lava, D-halli

n. klo 14.35-14.50

Minut tapaa Turun kansallisen kirjakaupan osastolta. Hyvä sauma tulla pyytämään nimmaria kirjaan tai muuten vain jutustamaan! A/58

klo 15.30-16.15

KaffeKlatsch. Epävirallinen ja rento jutustelutilaisuus kirjailijoiden kanssa, eli tähän aikaan sohvalta löytyvät minä ja Magdalena Hai. Scifi-seurojen osasto Audi 3 (A- ja B-hallien välissä.)

***

Tuossa vauhdissa saa menokenkä vipattaakin. Täytyy yrittää vielä jossain vaiheessa tutustua näytteilleasettajien anteihin ja muuhun kiinnostavaan ohjelmaan...sekä muistaa syödä jossain välissä. Sanovat, että Turun kirjamessut ovat kaikkein kivoimmat kirjamessut. Pian se nähdään.

Turuus tavataan!

Pari sanaa julkisuuden hallinnasta

Harva kirjailijaksi haluava tulee ajatelleeksi työnsä julkista puolta muuten kuin teoksen osalta. Kirja on julkinen, sen saa lukea kuka tahansa ja kuka tahansa saa sanoa siitä mitä tahansa. Selvä se!

Mutta samalla, kun kirja julkaistaan ja työstä tulee julkinen, muuttuu jokin muukin: kirjoittaja muuttuu yksityishenkilöstä julkiseksi henkilöksi eli kirjailijaksi. Kirjailijan nimi painetaan kirjaan ja kansiliepeessä tai takakannessa hymyilee oma pärstä. Hyvässä lykyssä tulee mainoksia, haastatteluja ja esiintymisiä.

Julkisuutta on montaa eri tasoa: kirjailija voi käyttää salanimeä, olla ottamatta kirjailijakuvaa ja kieltäytyä haastatteluista ja esiintymisistä, jolloin yksityisyys lienee tarkimmin varjeltua. Suuri salaperäisyys voi kyllä toimia myös markkinointikikkana ja herättää mediassa uteliaisuutta, jos kirjasta tulee hitti. Useimmin salanimen hyötyjä etsivät kuuluisat kirjailijat, kuten J. K. Rowling, halutessaan kokeilla jotain uutta ja erilaista, ilman nimensä tuomaa myyntiarvoa. (Ja jos myynti paljastuu heikoksi, oikean henkilöllisyyden paljastamalla voi saada ne kätevästi nousuun.)

Mutta täyden tuntemattomuuden ja Sofi Oksasen kaltaisen kuuluisuuden välillä on monta julkisuuspienaa, joilla kirjailijat keikuttelevat.

Ihan ensimmäiseksi on hyvä tehdä selväksi yksi asia: toisin kuin joskus kuulee väitettävän, ani harva kirjoittaja, joka onnistuu saamaan käsikirjoituksensa kustannetuksi, pyrkii sillä julkisuuteen. En tunne yhtäkään kirjailijaa, joka nauttisi siitä, että on julkisuuden henkilö. Suurimmalle osalle se tuntuu kirjailijan työn pakolliselta osalta, epätoivoisena keinona saada teoksilleen lukijoita, vaikka sitten yksi tai kaksi kerrallaan. Kiertueet, esiintymiset ja vaikkapa koulukeikat ovat myös palkitseva, joskin raskas tapa tavata lukijoita kasvotusten. Kirjailijoissakin on niitä, joille ihmisten kohtaaminen on mieluisampaa kuin toisille kirjailijoille. Kirjailijan työ on kuitenkin melko yksinäistä puurtamista ja tuulettuminen tekee välillä hyvää. (Toisaalta reissaaminen on aina myös pois itse kirjoittamiselta, mikä ei aina ole ihanteellista.)

No niin. Nyt on selvillä, että pelkkä kirja ei astu julkaisemisen jälkeen julkisuuteen. Kirjailija omana persoonanaan astuu myös -- tuodakseen kirjansa mahdollisimman monen lukijan tietoisuuteen. (Kukaan ei voi lukea kirjaa, jota ei tiedä olevan olemassa.)

Ja tästä seuraakin jotain mielenkiintoista: kirjailijan on mietittävä suhteensa julkisuuteen. Mielellään jo ennen ennen kuin sitä julkisuutta saa. Miksi? Koska kerran julkisesti kerrotut asiat ovat julkisia aina. Internet ei unohda.

Tämä blogi esimerkiksi on julkinen, joten minun on oltava tietoinen siitä, että kirjoitan ja kommentoin tänne mitä tahansa, se voi tulla joskus tulevaisuudessa vastaan asiayhteydestä irrotettuna. Jos minulla olisi julkinen Facebook-tili tai olisin Twitterissä, kaikki mitä siellä kirjoittaisin olisi julkista. Kun annan haastatteluja, minun pitää varautua siihen, että artikkelissa käytetään kutsumanimeäni kirjailijanimen sijaan. (Tämä ei tunnu muuttuvan, vaikka siitä huomauttaisi.) Minulla ei ole nimikaimoja, joten minut on aika helppo löytää, jos haluaa. Eli eipä suojaa saa kirjailijanimestäkään.

Toinen asia, mikä kannattaa huomioida, on lähipiiri: kaverit, tuttavat, kaukaiset sukulaiset. Heillä ei välttämättä ole käsitystä siitä, että kirjailija ei ehkä halua paljastaa kaikkia asioitaan julkisesti. Hän ei ole enää yksityishenkilö, joka ei kiinnosta mediaa pätkän vertaa. (Kuinka moni on lukenut otsikoita kirjailijan veromätkyistä? Miten se voi mitenkään kiinnostaa ketään?) Jos siis tunnette läheisesti kirjailijan, älkää huudelko netin palstoilla tai kommenttikentissä sellaisia asioita, joita hän ei ole jo jakanut julkisesti kaikille. Älkää kertoko puolison nimeä, jos hän ei ole julkisuudenhenkilö, älkää lähettäkö terveisiä lapsille tai kertoko kotiosoitetta. Olkaa huomaavaisia.

Tämä ei ole diivailua eikä kuvasta sitä, että "nyt se kuvittelee olevansa isokin julkkis". Ei. Varovaisuus on viisautta ja suhdetta julkisuuteen kannattaa miettiä tarkkaan ennen kuin siihen lähtee, sillä jos joskus alkaa iso kivi vieriä ja käännösoikeuksia tai palkintoja ropista, median valokiila voi osua omalle kohdalle. Silloin kannattaa olla omat rajat selvillä ja pitää niistä tiukasti kiinni.

Kirjailijalla ei ole velvollisuutta esitellä perhettään ja kotiaan ja lakanoidensa väriä. Hänen velvollisuutensa on kirjoittaa rehellisesti ja tinkimättömästi. Sitä pitäisi jokaisen kunnioittaa.

Videohaastattelu, lukunäyte ja muutama kuva

Eilisissä virtuaalijulkkareissa oli taas käsittämättömän hyvä meininki, vaikka kirjailija itse simahti kahden tunnin jälkeen. Tällaisen konseptin toimimiseen on yhä vaikea uskoa, mutta kyllä vain toimii. Ihmisistä se kiinni on, joten kiitos vielä kerran kaikille osallistujille!

Eilen julkaistiin myös muutama video, jotka kollega Magdalena Hai teki viime perjantaina Berliinissä. Kiitos, Maggis!

Tämä on kuvakaappaus, koska Blogger ei antanut upottaa videoita. Klikkaamalla ei siis pääse mihinkään,
mutta alla olevasta linkistä pääsee. 

Lukunäyte Aseenkantajan kunniasta

Sama juttu tämän kanssa: haastattelun pääsee kuulemaan alla olevasta linkistä.

Haastattelussa J.S. Meresmaa

(Pystyvätköhän uutistenlukijat katsomaan omaa esiintymistään töllöstä ilman kiusaantumista? Oman äänen kuunteleminen onnistuu vielä jotenkuten, mutta oman olemuksen katsominen on kauheaa. Joskus olen tullut miettineeksi, onko ihmiselle ihan tervettä kyetä katsomaan itseään ulkopuolisen silmin: valokuvista, filmiltä, peileistä. Ehkä jokin syvempi onnellisuuden taso olisi löydettävissä, jos voisimme keskittyä sisäiseen ulkoisen sijaan.)

***

Kustantamokuohunnan ja kuoharikilistelyjen keskellä olen yrittänyt tiistain jälkeen palata perusduuniin, eli kirjoittamis- ja toimittamistöihin. Joka aamu editoin tunnin ajan Mifongin mahtia ja loikkaan sitten Osuuskumman hommiin. Höyryä ja helvetinkoneita on hyvässä vauhdissa, mutta tekemistä riittää. Kokoelmaan on tulossa kymmenen novellia. Tänään annoin kolmeen novelliin viimeisen kierroksen kommentit, huomenna edessä on toinen mokoma. Työn alla ovat myös kirjoittajaesittely ja kansitekstit. Markus hoitaa esipuhetta. Laatikaisen Jani taittaa tekstejä sitä mukaa, kun ne palautuvat oikoluvusta, ja piirtää anfangeja. Tästä tulee kuulkaa aika komia paketti, vaikka itse kehunkin!

***

Aseenkantajan kunnia -pienoisromaanin kunniaksi laitoin eilen kirjan maailmaan sopivaa asustetta päälle. Kenties tässä olisi ainesta seuraavaksi kirjailijakuvaksi?

(c) Veli-Matti Rintala

Delvinvihreää* kangasta, kiristysnauhoja, pitsiä
ja huppu, jonka päässä kulkunen. (c) Veli-Matti Rintala

Tiu'ut ovat olennainen osa delviläisnaisen asua. (c) Veli-Matti Rintala

Ja ennen kuin tämä muuttuu ihan lifestyle-blogiksi, takaisin kirjamaailmaan. Aseenkantajan kunniasta on nimittäin ilmestynyt jo lyhytarvio Goodreadsissa! Tässä ote:

"Mielenkiintoinen tarina yhtä kaikki, ja hauskaa nähdä, että toimivaa fantasiakirjallisuutta voi kirjoittaa tällaisessa pienoisromaanimittakaavassa –mutta ei tämä nyt ihan riittänyt, vaan nälkä jäi." - Mikko Saari, Goodreads

Hyvä juttu, että jäi nälkä! Onpahan hyvä syy lukea toinenkin osa, hihi.

* Delvi on siis eräs keskeinen kaupunki Keskilinnan ritarit -sarjassa.

Kaikenlaista kivaa

Toukokuu. Yksi lempikuukausistani ja pian jo ohi. Mihin se livahti, mokoma?

Muutamia kivoja asioita on kuitenkin tapahtunut työnteon lomassa:

Minut kutsuttiin Pirkanmaan maakuntakirjaston ystäväkirjaan.

Mifongin aikaa on luettu ja lukukokemuksesta kerrottu muun muassa kujerruksia-blogissa ja Nenä kirjassa -blogissa. Kiitos sanoistanne, ne kannustavat!

Uusin Regina-lehti on ilmestynyt, ja mielestäni entistä vahvemmin kirjallisena. Tästä numerosta löytää paitsi kantta kaunistavan Vera Valan italiantuoksuisen haastattelun ja paljon dekkariasiaa, myös meikätytön haastattelun ja novellin Isoisä. Kannattaa tutustua!

Haastattelu Reginassa 3/2013.

Vinkkaan myös kiinnostavaan Studio55:n artikkeliin, jossa WSOY:n kustannuspäällikkö Anna-Riikka Carlson kertoo käsikirjoituksen julkaisemispäätösprosessista.

Omenapuut. Ne ovat pian kukassa, ja silloin on mentävä niiden alle, keskelle, sisään.

Helmikuun helmiä

Mifongin ajan taittovedokset saapuivat, ja se tarkoittaa, että tiedossa on oikolukua ja pikkutarkkaa tarkistamistyötä. Näin myös ensimmäistä kertaa miltä käsikirjoitus tulee näyttämään kirjana, kuvineen ja fontteineen. Nyt alkaa konkretisoitua, että julkaisu on todellakin aivan nurkan takana!

Osuuskumman kevään yhteisjulkaisu on tiedotuksessa: Huomenna tuulet voimistuvat -antologia tuo tulevaisuudenkuvia kynnyksellemme huhtikuussa. Osallistuin antologiaan novellilla Lintukoto. Mukana on runsas joukko taitavia kirjoittajia.

Mifongin perintöä on luettu Kirjojen salaisessa puutarhassa. Ihana nimi blogilla!

Muutoin vapaa-ajan ajatukset ovat tiiviisti kirjoittamisessa: nupullaan on monta tekstiä ja ideoita putoilee kuin syksyllä lehtiä. On vain loikattava toteuttamaan niitä, istuttava pehvansa puuduksiin ja naputella sormenpäänsä koviksi. Siinä lomassa on tiedossa illanvietto kirjailijakollegoiden kanssa.

Huomenna on Tampereella Suomalaisessa kirjakaupassa (Hämeenkatu 18) Pirkkalaiskirjailijoiden toinen kirjalauantai. Kannattaa poiketa kuuntelemaan!

Ai niin, ja Aamulehdessä julkaistiin eilen juttu lasten-ja nuortenkirjoihin liittyen. Haastateltavina olivat Kirsti Kuronen, Sari Peltoniemi, Päivi Lukkarila, Salla Simukka ja meikäläinen.

Esikoiskirjailijan sammakko

Silloin tällöin tulee seurattua millaisilla hakusanoilla blogiini löydetään. Viime viikkojen hauskimpia on ollut otsikon mukainen "esikoiskirjailijan sammakko".

Vuoden viimeisen päivän kunniaksi kirjoitan siitä.

***

Esikoiskirjailijan sammakko on käsikirjoitus, joka näyttää juuri sillä hetkellä limaiselta ja rupiselta. Sadut kuitenkin kertovat, että jos voittaa pelkonsa ja inhotuksensa ja uskaltautuu suutelemaan sammakkoa, se voikin muuttua prinssiksi.

Esikoiskirjailijan sammakko on kirjan ensimmäinen arvio. Se loikkaa yleensä varoittamatta herukkapensaan juuresta ja säpsäyttää. Kun sydän on asettunut, voi saappaalle seisahtunutta sammakko tarkastella lähemmin. Joskus käy ilmi, että kyseessä on rupikonna, mutta useimmiten loikkaaja on aivan tavanomainen sammakko.

Esikoiskirjailijan sammakko on suusta loikkaava lause haastattelussa, jota ei voi vetää takaisin; josta on jo hetimiten eri mieltä ja joka painetaan lehteen (tai siirrytään messuhaastattelussa seuraavaan aiheeseen). Se on jalostamaton ajatus, mielipide, joka olisi saanut kypsyä vielä hetken ennen poimintaa. Kuten yleensä käy, sammakko on ollut sammakko vain sanojansa mielestä eikä kukaan muu kiinnitä siihen mitään huomiota.

Sammakot ovat sellaisia, yllättäviä mutta pian aluskasvillisuuteen sulautuvia.

Kun vaihtaa sammakkoperspektiivin lintuperspektiiviin, esikoiskirjailijan vuodessa lienee paljon samaa.

Haastattelu Risingshadow'lla ja muita ilouutisia

Marraskuun viimeinen päivä ja spefiviidakossa rytisee!

Ensinnäkin onnittelut Emmi Itärannalle, joka on saanut Teemestarin kirjalle kustannussopimuksen HarperCollinsin kanssa. On mahtavaa, että suomalainen spefi saa lukijoita myös englanninkielisten keskuudessa. Huikeaa! Olen ehdottomasti sitä mieltä, että meiltä löytyisi paljon muutakin vientispefiä englanninkielisille markkinoille. Toivottavasti tämä ei jää yksittäistapaukseksi.

Risingshadow-foorumin Hiistun minusta tekemä haastattelu on nyt luettavissa. Kiitos kaikille kysymysten esittäjille! Toivon, että keskustelu suomalaisista spefikirjailijoista jatkuu.

Muistutan myös, että tänään on viimeinen mahdollisuus osallistua kirja-arvontaan, jossa voi voittaa luettavakseen kotimaista steampunkia.