Sympaattiset kirjamessut perustettiin maailman pienimmiksi kirjamessuiksi, mutta kaikesta näkee, että nämä messut järjestetään suuresta rakkaudesta kirjoihin ja kirjallisuuteen. Tampereella, totta kai.
Legendaarisen Tammer-hotellin portsari Vihtori Heinosen mukaan nimetyt messut pidettiin tällä kertaa hotelli Ilveksen alakerran yökerhotiloissa. Hotelli Tammer on nimittäin remontissa. Yökerhotilat toimivat yllättävänkin hyvin pienten kirjamessujen tapahtumapaikkana. Tanssilattialle oli koottu katsomo, jonka kummankin puolen kiersi kirjamyyntipisteitä. Äänentoisto toimi, ja baarinkin puolelta pystyi seuraamaan ohjelmaa. Tunnelma oli vilkas ja tiivis, mutta ei ahdistava. Istumapaikat menivät kuitenkin kaikkein nopeimmille (tai niille, jotka joutuivat ohjelman välillä käymään puuteroimassa nenää).
Omalta osaltani messut alkoivat kahdeltatoista Osuuskumma-kustannuksen pöydän takana myyntihommissa. Pääsin seuraamaan sivukorvalla ensin Finlandia-voittaja Laura Lindstedtin haastattelua, sitten historijoitsija Teemu Keskisarjaa.
On antoisaa kuunnella haastatteluja, jotka ovat pidempiä kuin isojen kirjamessujen 20 min slotit, sillä tuntuu että kirjat jos mitkä tarvitsevat aikaa ja tilaa ympärilleen, jotta niiden maailmaa ja niiden herättämiä kysymyksiä pystyy avaamaan takakansitekstiä syvemmin.
Usein sanotaan, että kirja on tekijästään erillinen ja että kirjaa käsitellessä pitäisi unohtaa sen tekijä kokonaan, mutta asia ei ole niin yksioikoinen. Kukaan toinen ei kirjoittaisi niin kuin Laura Lindstedt kirjoittaa, eikä kukaan toinen niin kuin Teemu Keskisarja.
Kuten Tuomas Kyrö myöhemmin illasta sano: Hyvän kirjan takana on aina kiinnostava kirjailija.
***
Lindstedtin ja Keskisarjan haastattelut olivat erilliset ja perättäiset, mutta jälkeenpäin ne alkoivat keskustella mielessäni aiheesta, joka on spefikirjailijalle toistuvasti esiin nouseva: fiktio ja fakta, totuus ja taru. Se, miten fantasia on yhtä totta ellei joskus enemmän totta kuin realismi, ja miten fakta ja fiktio limittyvät ja muotoutuvat kokijasta riippuen. Miten kuviteltu muuttuu todeksi ja totuus paljastuu kuvitelluksi.
 |
| Laura Lindstedt. (c) J.S. Meresmaa |
Lindstedtin Oneiron käsittelee kuoleman jälkeisiä sekunteja, jolloin seitsemän toisilleen entuudestaan vierasta naista jakaa saman valkoisen tilan ja opettelee hyväksymään kuolevaisuutensa.
Teemu Keskisarjan Kirves on dekkarimaisesti kirjoitettu elämäkerta Toivo Harald Koljosesta, jonka elämän ainoa merkittävä teko oli kuuden ihmisen joukkomurha.
Siinä missä Keskisarjan teos nojaa historijoitsijan tarkkuudella arkistojen ja pöytäkirjojen antiin, Oneironissa Lindstedt joutuu tekemään loikan kokonaan mielikuvituksen puolelle, sillä kuolemanjälkeisistä sekunneista ei ole olemassa dokumentaatiota.
Lindstedt kertoo mielikuvituksen olevan olennaisin osa ihmisyyttä. Keskisarja kertoo, ettei hänellä ole kykyä keksiä ja kuvitella; että hän voi kirjoittaa vain jo toisten todentamaa ja kirjoittamaa, eikä siksi tule koskaan kirjoittamaan proosaa.
Minusta tässä on kiehtova asetelma. Ei ole oikeaa tai väärää tapaa kertoa ja tehdä, on vain tapoja.
On onnellista, että voimme elää maailmassa, jossa kumpikin tapa lähestyä tarinoita on mahdollista ja jossa kumpikin koetaan tärkeäksi.
***
Nostan esille vielä muutaman haastatteluissa ilmi tulleen kiinnostavan asian.
Toisinaan kuulemma kysytään, miksi Lindstedtillä ei ole suomalaista naista päähenkilönä. Lindstedt ajatteli, että itse suomalaisena naisena sortuisi liian helppoihin tai ilmeisiin ratkaisuihin, jos kuvaisi suomalaista naista. Oneironin kirjoittaakseen hän koki vahvasti ulkopuolisuuden vaateen. Hänen tulisi kyetä katsomaan henkilöhahmoja niin kuin nämä katsovat kirjassa toisiaan: ulkopuolisin, vierain silmin.
(Aivan romaanin alkuvaiheissa Lindstedtillä oli seitsemän sijaan yhdeksän naista, joista toinen oli suomalainen ja toinen britti, mutta nämä karsiutuivat jo muistiinpanovaiheissa, eivätkä koskaan päässeet edes käsikirjoitukseen.)
Toiseen usein esitettyyn kysymykseen "Miksi kaikki kirjan päähenkilöt ovat naisia" Lindstedt vastasi (omin sanoin referoituna), että tutkiakseen toisilleen vieraiden naisten ryhmädynamiikkaa ja käyttäytymistä yhdenkin miehen paikalle tuominen muuttaisi valtasuhteita peruuttamattomalla ja ohittamattomalla tavalla. Se olisi väistämättä vienyt tarinan suuntiin tai johtanut tasoille, joihin Lindstedt ei sitä halunnut viedä.
 |
| Teemu Keskisarja. (c) J.S. Meresmaa |
Keskisarjalta puolestaan on kysytty, miksi hän kirjoittaa niin kamalan synkeistä aiheista. Keskisarja kertoi, että kirjoittaisi mielellään onnellisten ihmisten elämästä, mutta näistä vain ei tapaa jäädä tarpeeksi materiaalia, jonka pohjalta hän voisi näin tehdä.
Keskisarjaa haastatteli Vihtorin kirjamessujen tuottaja Minna Hyytiäinen, joka oli tehnyt mielenkiintoisen (mielikuvitusta kutkuttavan!) havainnon Kirvestä lukiessaan: yksi Koljosen vanginvartijoista oli nimeltään Vihtori Heinonen. Hän mietti, olisiko tämä Heinonen voinut olla sama Heinonen, jonka mukaan kirjamessut on nimetty, aikakausi nimittäin osuu kohdilleen. Keskisarjasta kyseessä olisi aikamoinen sattuma, mutta siinä mielessä se olisi mahdollista, että vanginvartija-Heinonen sai potkut (koska Koljonen siis karkasi), ja mikäpäs muu kuin portsarin pesti olisi entiselle vanginvartijalle sopiva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti