Tulenkantajaehdokkaat (Vihtorin kirjamessuilla, osa 3)

Kuusi kirjaa ja kuusi naista. Vain yhden kirjassa päähenkilönä muu kuin nainen.

Markus Määttänen, Aamulehden kulttuuritoimituksen päätoimittaja ja yksi raatilaisista, julisti ehdokaslistan omasta mielestään kovimmaksi tähän astisista. Suomalainen modernismi on lopullisesti murtunut ja ei-realistisemmat lähestymistavat ja näkökulmat ovat tulleet jäädäkseen. Näissä ehdokasromaaneissa voisi tapahtua mitä tahansa.

Ehdokkaina Tulenkantaja-palkintoon olivat seuraavat kirjat:

Anneli Kanto: Pyöveli
Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
Laura Lindstedt: Oneiron
Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

Selja Ahava, Iida Rauma ja Anneli Kanto.
(c) J.S. Meresmaa

Seuraavaksi kirjailijoita pyydettiin luonnehtimaan omaa kirjaansa. Aikaisemmin Kyröä oli pyydetty kertomaan omia tunnelmiaan ehdokkaista, ja liitän ne tähän samaan. (Ihan jokaista luonnehdintaa en ehtinyt kirjata ylös.)

Anneli Kanto kertoi Pyövelin saaneen alkusykäyksensä kysymyksestä "Mitä ihmiselle tapahtuu, jos hän joutuu tappamaan toisia ihmisiä ammatikseen?" Myös tapahtumaketjut, se miten yksi teko johtaa toiseen, kiehtoi häntä. Kyrö kiitteli Kannon romaanin kiinnostavia henkilöhahmoja ja piti Pyöveliä "perinteisimpänä hyvänä luettavana".

Iida Rauman romaani syntyi huolesta maailman tulevaisuudesta ja sen hallitsemattomuudesta. Kuinka voi elää, kun maailma on pelottava, hallitsematon ja alati muutoksessa? Kyrö kertoi ärsyyntyneensä romaanista aluksi, vaikka se imaisikin mukaansa. Hiljaiset hetket romaanin dialogeissa on merkitty "...", mikä aluksi hiersi Kyröä, mutta sitten hän ajatteli, että tämä on juuri sellaista, mitä matkitaan myöhemmin. Uudistavaa, erilaista. Seksistä ja matematiikasta -romaani oli Kyrön mielestä "ihanan ärsyttävä, helppolukuinen, orgaanista tavaraa, jossa on hauskuutta".

Selja Ahava on huomannut yhdistelevänsä mielellään keveitä ja raskaita aiheita kirjoissaan. Kuten Raumaa, Ahavaa on mietityttänyt elämän hallitsemattomuus, sen sattumat ja käsittämättömyys. Millaisia rakenteita voi luoda, jotta elämää pystyisi hallitsemaan? Kun elämä on niin hallitsematon, miten siitä voi selviytyä? Kyrö piti Taivaalta tippuvia asioita ehdokkaista dramaturgisesti tiiveimpänä. "Hämmästyttävällä tavalla hauska teos, hidasliikkeinen."

Siiri Enoranta, Elina Hirvonen ja Laura Lindstedt.
(c) J.S. Meresmaa

Laura Lindstedtin Oneironissa naiset opettelevat hyväksymään oman kuolemansa valkoisessa tilassa, jossa ei ole aikaa, ei kehoa, ei kipua. Kirjan aloittava luku, jossa yhdelle naisista annetaan orgasmi, oli Lindstedtille tärkeä, koska se muuten niin ruumiittomassa tilassa oli toisten naisten antama lahja, joka ikään kuin saattelee niin lukijan kuin päähenkilöt uudenlaiseen maailmaan. Kyrön kommenteista en ehtinyt kirjata kuin "jokainen sana hyvin harkittu".

Kun aika loppuu -romaanissa Elina Hirvonen halusi tutkia toivoa ja toivottomuutta. Jokaisen romaanin jälkeen hän on sanonut itselleen, että seuraavaksi kirjoittaisi jotain kevyempää ja iloisempaa, mutta kerta toisensa jälkeen rankat ja synkkäsävyiset aiheet ovat ilmestyneet käsikirjoitukseen. Minusta tämä on hieno esimerkki siitä, miten aihe valitsee kirjailijan, ei toisinpäin. Hirvonen totesi päätyneensä siihen havaintoon, että ei ole sellaisia olosuhteita, jotka täysin nujertaisivat ihmisen kyvyn hyvään. Kyrön mielestä Hirvosen romaani oli aiheiltaan todella mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä ja tunnistettava.

Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä käsittelee suuria ja tärkeitä teemoja, kuten rakkaus ja suru, mutta valitettavasti Enoranta pääsi vastaamaan aina viimeiseksi istumapaikkansa vuoksi, ja pariin kertaan tuli kokonaan sivuutetuksi. Niinpä seuraava osio on enemmän kudelma koko haastattelun aikana esiin tulleista asioista.

Raatilaismiehistöä. Jouko Jokinen, Erkki Kiviniemi, Tuomas Kyrö ja Matti Posio.
(c) J.S. Meresmaa

Markus Määttänen oli kovin ihastunut surukauriista, joka Enorannan luomassa maailmassa on myyttinen eläin, joka ilmestyy kertomaan lapselle kuinka paljon surua tämän on elämänsä aikana kohdattava. Tämä kohtalonomaisuus ja ylipäätään ihmisten kohtalon usko oli yksi Enorantaa kiehtoneista asioista, jotka johtivat romaanin syntymiseen. Kyrö sanoi Enorannan romaanissa olevan "ihan mielettömän hieno maailma" ja toivoneensa, että olisi lukenut tällaisen kirjan teininä. (Kyrö kertoi, ettei ole lukenut fantasiaa juurikaan edes nuorena, mutta että se harmittaa nyt.)

Myöhemmin myös Matti Posio luonnehti raatilaisten tuntoja Surunhauraasta siihen tapaan, että se olisi jollain tavalla vienyt heidät takaisin nuoren ihmisen maailmaan. Määttänen tähän kävi heti lisäämään, että fantasiakirjallisuudelle tekee vääryyttä lokeroida se jollekin ikäryhmälle. Ei tarvitse olla lapsi tai nuori lukeakseen fantasiaa, joka perimmältään on ajatonta. (Juuri näin! Ihmettelin tätä nuoruuslausuntoa, sillä Enorannan romaani käsittelee varsin aikuisia teemoja ja mukana on lapsinäkökulmien lisäksi myös monia aikuisten näkökulmia.)

***

Tulenkantaja-palkinto myönnettiin Iida Raumalle romaanista Seksistä ja matematiikasta. Onnea voittajalle! Kyrön voittajanjulkistuspuheesta poimin yhden lauseen: Seksistä ja matematiikasta -romaani näyttää, millä tavoin erilaisuus on itse asiassa tavanomaisuutta.

Onnittelut myös kaikille ehdokkaille, joista loputkin menevät must-read -listalle viuhahtaen!

Iida Rauma ja voittopuska.
(c) J.S. Meresmaa

Loppuhuomiona haluan jakaa jotain, mitä Jouko Jokinen, Aamulehden vastaava päätoimittaja, kertoi ehdokkaiden lukemisesta. Hän sanoi olevansa tyypillinen keski-ikäinen mies siinä suhteessa, että lukee valtaosin miesten kirjoittamia kirjoja. Ilman rooliaan raadissa hän tuskin olisi tullut lukeneeksi ehdokkaana olevia romaaneja. Jokinen kuulosti hyvin vilpittömältä ja vähän liikuttuneeltakin sanoessaan, että kokemus oli ollut silmiä avaava ja vaikuttava.

Täytyy sanoa, että kuulisin Jokisen ajatuksia tämän pohjalta enemmänkin, ja ennen kaikkea toivoisin näkeväni Aamulehdessä (tai muussa mediassa) huomioita, joita naisten kirjoittamia romaaneja poikkeuksellisesti lukenut mies tekee. Olisiko tässä tilaisuus Pojatkin lukee -kampanjaan osallistumiseen?

Itse olen vakuuttunut, että kirjallisuus muuttaa maailmaa. Ainakin sillä on kyky siihen. Mutta se oikeastaan edellyttää, että lukisimme laajasti, lukisimme kaikkia genrejä ja kaikkia lajeja, kansainvälisesti, eri näkökulmia, erilaisten ihmisten kirjoittamia, erilaisille ryhmille suunnattuja. 

Mikä voisikaan olla turvallisempi tapa oppia ymmärtämään erilaisuutta ja toiseutta paremmin?

Hyvän kirjan takana on kiinnostava tekijä (Vihtorin kirjamessuilla, osa 1)

Tervetuloa tapahtumaraportin mukana Vihtorin kirjaston kirjamessuille 2016!

Sympaattiset kirjamessut perustettiin maailman pienimmiksi kirjamessuiksi, mutta kaikesta näkee, että nämä messut järjestetään suuresta rakkaudesta kirjoihin ja kirjallisuuteen. Tampereella, totta kai.

Legendaarisen Tammer-hotellin portsari Vihtori Heinosen mukaan nimetyt messut pidettiin tällä kertaa hotelli Ilveksen alakerran yökerhotiloissa. Hotelli Tammer on nimittäin remontissa. Yökerhotilat toimivat yllättävänkin hyvin pienten kirjamessujen tapahtumapaikkana. Tanssilattialle oli koottu katsomo, jonka kummankin puolen kiersi kirjamyyntipisteitä. Äänentoisto toimi, ja baarinkin puolelta pystyi seuraamaan ohjelmaa. Tunnelma oli vilkas ja tiivis, mutta ei ahdistava. Istumapaikat menivät kuitenkin kaikkein nopeimmille (tai niille, jotka joutuivat ohjelman välillä käymään puuteroimassa nenää).

Omalta osaltani messut alkoivat kahdeltatoista Osuuskumma-kustannuksen pöydän takana myyntihommissa. Pääsin seuraamaan sivukorvalla ensin Finlandia-voittaja Laura Lindstedtin haastattelua, sitten historijoitsija Teemu Keskisarjaa.

On antoisaa kuunnella haastatteluja, jotka ovat pidempiä kuin isojen kirjamessujen 20 min slotit, sillä tuntuu että kirjat jos mitkä tarvitsevat aikaa ja tilaa ympärilleen, jotta niiden maailmaa ja niiden herättämiä kysymyksiä pystyy avaamaan takakansitekstiä syvemmin.

Usein sanotaan, että kirja on tekijästään erillinen ja että kirjaa käsitellessä pitäisi unohtaa sen tekijä kokonaan, mutta asia ei ole niin yksioikoinen. Kukaan toinen ei kirjoittaisi niin kuin Laura Lindstedt kirjoittaa, eikä kukaan toinen niin kuin Teemu Keskisarja.

Kuten Tuomas Kyrö myöhemmin illasta sano: Hyvän kirjan takana on aina kiinnostava kirjailija.

***

Lindstedtin ja Keskisarjan haastattelut olivat erilliset ja perättäiset, mutta jälkeenpäin ne alkoivat keskustella mielessäni aiheesta, joka on spefikirjailijalle toistuvasti esiin nouseva: fiktio ja fakta, totuus ja taru. Se, miten fantasia on yhtä totta ellei joskus enemmän totta kuin realismi, ja miten fakta ja fiktio limittyvät ja muotoutuvat kokijasta riippuen. Miten kuviteltu muuttuu todeksi ja totuus paljastuu kuvitelluksi.

Laura Lindstedt.
(c) J.S. Meresmaa

Lindstedtin Oneiron käsittelee kuoleman jälkeisiä sekunteja, jolloin seitsemän toisilleen entuudestaan vierasta naista jakaa saman valkoisen tilan ja opettelee hyväksymään kuolevaisuutensa.

Teemu Keskisarjan Kirves on dekkarimaisesti kirjoitettu elämäkerta Toivo Harald Koljosesta, jonka elämän ainoa merkittävä teko oli kuuden ihmisen joukkomurha.

Siinä missä Keskisarjan teos nojaa historijoitsijan tarkkuudella arkistojen ja pöytäkirjojen antiin, Oneironissa Lindstedt joutuu tekemään loikan kokonaan mielikuvituksen puolelle, sillä kuolemanjälkeisistä sekunneista ei ole olemassa dokumentaatiota.

Lindstedt kertoo mielikuvituksen olevan olennaisin osa ihmisyyttä. Keskisarja kertoo, ettei hänellä ole kykyä keksiä ja kuvitella; että hän voi kirjoittaa vain jo toisten todentamaa ja kirjoittamaa, eikä siksi tule koskaan kirjoittamaan proosaa.

Minusta tässä on kiehtova asetelma. Ei ole oikeaa tai väärää tapaa kertoa ja tehdä, on vain tapoja.

On onnellista, että voimme elää maailmassa, jossa kumpikin tapa lähestyä tarinoita on mahdollista ja jossa kumpikin koetaan tärkeäksi.

***

Nostan esille vielä muutaman haastatteluissa ilmi tulleen kiinnostavan asian.

Toisinaan kuulemma kysytään, miksi Lindstedtillä ei ole suomalaista naista päähenkilönä. Lindstedt ajatteli, että itse suomalaisena naisena sortuisi liian helppoihin tai ilmeisiin ratkaisuihin, jos kuvaisi suomalaista naista. Oneironin kirjoittaakseen hän koki vahvasti ulkopuolisuuden vaateen. Hänen tulisi kyetä katsomaan henkilöhahmoja niin kuin nämä katsovat kirjassa toisiaan: ulkopuolisin, vierain silmin.

(Aivan romaanin alkuvaiheissa Lindstedtillä oli seitsemän sijaan yhdeksän naista, joista toinen oli suomalainen ja toinen britti, mutta nämä karsiutuivat jo muistiinpanovaiheissa, eivätkä koskaan päässeet edes käsikirjoitukseen.)

Toiseen usein esitettyyn kysymykseen "Miksi kaikki kirjan päähenkilöt ovat naisia" Lindstedt vastasi (omin sanoin referoituna), että tutkiakseen toisilleen vieraiden naisten ryhmädynamiikkaa ja käyttäytymistä yhdenkin miehen paikalle tuominen muuttaisi valtasuhteita peruuttamattomalla ja ohittamattomalla tavalla. Se olisi väistämättä vienyt tarinan suuntiin tai johtanut tasoille, joihin Lindstedt ei sitä halunnut viedä.

Teemu Keskisarja.
(c) J.S. Meresmaa

Keskisarjalta puolestaan on kysytty, miksi hän kirjoittaa niin kamalan synkeistä aiheista. Keskisarja kertoi, että kirjoittaisi mielellään onnellisten ihmisten elämästä, mutta näistä vain ei tapaa jäädä tarpeeksi materiaalia, jonka pohjalta hän voisi näin tehdä.

Keskisarjaa haastatteli Vihtorin kirjamessujen tuottaja Minna Hyytiäinen, joka oli tehnyt mielenkiintoisen (mielikuvitusta kutkuttavan!) havainnon Kirvestä lukiessaan: yksi Koljosen vanginvartijoista oli nimeltään Vihtori Heinonen. Hän mietti, olisiko tämä Heinonen voinut olla sama Heinonen, jonka mukaan kirjamessut on nimetty, aikakausi nimittäin osuu kohdilleen. Keskisarjasta kyseessä olisi aikamoinen sattuma, mutta siinä mielessä se olisi mahdollista, että vanginvartija-Heinonen sai potkut (koska Koljonen siis karkasi), ja mikäpäs muu kuin portsarin pesti olisi entiselle vanginvartijalle sopiva.

Archipelacon 10+

Archipelacon on ohi. Niisk. Conin jälkeinen kooma vihdoin voitettu, joten kykenen raportoimaan.

Oli muuten melkomoista. Kaunis Maarianhamina, ihanat kollegat, kiinnostava ohjelma, erinomaiset järjestelyt ja tunnelma. Ja tietenkin... kirjoja. Ihmisiä. Hymyjä. Naurua. Yhteenkuuluvuutta.

Seuraa kuvapainotteinen raportti, koska tapahtui paljon sellaista, mihin sanat eivät yllä. (Kuvat minun, ellei toisin mainita.)

Ihanat naiset lähtötunnelmissa. Matkakumppanit olivat
mielettömiä mimmejä, kiitos taas seurasta! Vasemmalta
oikealle: Tarja Sipiläinen, Magdalena Hai ja Morre.

Käärmeenliekit -lohikäärmeantologian
juhlistamiseksi otimme loharitatskat laivalla.
(Kiinnittyivät vedellä ja kärsivällisyydellä, ajatelkaas!)

A Girl with a Dragon Tattoo. Iltapäivän porotuksessa
pöydän takana alkoi olla aika kuumia tyyppejä -- ei
vain kummia. (c) T. Sipiläinen

Pääkallopaikalle eli Maarianhaminaan saavuimme perjantaina iltapäivästä. Majapaikka sijaitsi hieman kauempana tapahtumapaikasta, joten vuokrasin polkupyörän ja suhautin lehtometsikön läpi Alandicaan. Myyntivuoro Osuuskumman ja Vaskikirjojen kirjapöydän takana odotti. 

Illemmalla ehdin nähdä kaksi ohjelmaa: hurjan kiinnostavan paneelikeskustelun "LGBT in SciFi/Fantasy" ja myöhemmin illasta häpeilemättömän hauskan Game of Thrones burleskiesityksen. (Itse GRRM seurueineen istui penkkirivissä takanani!) Jälkimmäisestä ei ole kuvamateriaalia. Kenelläkään. Muuten olisi päitä pudonnut, kuten juontaja-Martin lupaili.

LGBT in SciFi/Fantasy. Panelistit vasemmalta oikealle: Suzanne van Rooyen,
Cheryl Morgan, Dirk M. Weger.

Huolimatta takana olevasta matkustuspäivästä ilta venähti saunomisen ja iltabileiden merkeissä niin, että paluumatka majapaikkaan sujui hiljaisissa ja kuulaissa maisemissa.

Keskiyö ja merenranta.

Lauantai oli täynnä ohjelmaa. Ensin kävin kuuntelemassa kaksi esitystä putkeen: Stefan Ekmanin avartavan When the Map Is the World -luennon, joka paljasti muun muassa ettei läheskään jokaisessa fantasiakirjassa ole karttaa, vaikka niin yleisesti luullaan; ja Trolls in Nordic Science Fiction and Fantasy -paneelin, josta päällimmäisenä jäi mieleen, miten Pohjoismaissa vaihdokastarinoissa toisena osapuolena on peikko anglosaksien keijujen sijaan.

Stefan Ekman ja fantasiakarttaluento.

Peikoista puhujat: Kristina Hård, Maria Turtschaninoff,
Petri Hiltunen, Johanna Sinisalo ja Carolina Gómez Lagerlöf.

Conikokemus on osoittanut, että ruokatauot on merkittävä erikseen,
jottei syöminen unohdu conikiihkossa.

Päivällä olin lukemassa englanninkielisiä raapaleita Magdalena Hain kanssa lukutuokiossa, jossa loistivat esikoiskirjailija Annmari Dannebey ja Maria Turtschaninoff. Mielestäni oli oikein onnistunut kokoonpano, kun pidempien romaaninäytteiden alussa, välissä ja lopussa kuunneltiin raapaleen mittaisia tarinoita.

Sieltä siirryinkin pienen tauon jälkeen keskustelemaan miltei kaksituntiseen paneeliin What We Talk About When We Talk About Book Blogging, joka oli erittäin antoisa ja näkökulmia avaava keskustelu niin kahden kirjailijan, kirjabloggaajan kuin akateemisen kriitikonkin katsantokannasta kirjabloggaamiseen. Aluksi varattu aika hirvitti pituudellaan, mutta kävikin ilmi että juuri tämä on mitta, jossa päästään keskusteluissa pintaraapaisuja syvemmälle ilman, että puheenaiheet loppuvat.

Panelistitoverini olivat hurmaavia ja kiinnostavia, tsekatkaa ihmeessä heidän sivunsa: Nahal Ghanbari, Anna Sellin, Nic Clarke, Thomas Årnfelt. 

Ilta sujui myyntipöydän takana, mutta jaksoin vielä iltabileisiinkin, kun ensin oli ruokakupu täytetty Dino's Barin hampurilaisella.

Kylmä yö sai fantasiakirjailijattaret hakeutumaan saman viltin
alle, mistä johtui kenkien romantillinen pariutuminen ja
yhteiskuva. J.S. Meresmaan vasen meets Maria Carolen
 oikean jalan.

Paluumatkalla kämpille kulkijat kohtasivat taianomaisen jatulintarhan ja seurasivat riikinkukkojen kaihoisia huutoja pienelle saarelle, jossa suurten tammien latvuksissa istui kymmenkunta isohkoa kukkoa.

Ensimmäinen jatulintarhani.

Kukko puussa, ei viinissä.

Noitajuoman notkistama.
(c) Magdalena Hai

Sunnuntai koitti. Kun kirjauduimme majapaikasta ulos ja odottelimme taksia, terassintuolista nousi unelias pää.

Se oli Jussi, majapaikkamme tyyni ranskanbulldoggi.

Haikeus vaivasi hieman lähtöpäivänä, mutta sitä ennen oli kiire tehdä kirjahankinnat (mitäänhän EI pitänyt ostaa), metsästää nimikirjoituksia, katsoa yksi luento ja valmistautua suomenkieliseen paneelikeskusteluun Rakkautta ja raateluhampaita (joka paljastui täydelliseksi menestykseksi niin juttujen, yleisön kuin kaiken muunkin osalta -- voi kunpa aikaa olisi ollut vielä enemmän, niin paljon jäi käsittelemättä!)

Cheryl Morganin viihdyttävä ja kuviltaan runsas aamuluento
supersankareista, jotka voidaan katsoa sateenkaariväeksi.

Rakkautta ja raateluhampaita -paneeli sai niin panelistit kuin
yleisön useampaan kertaan tikahtumisen partaalle. Minä,
Johanna Vainikainen, Maria Carole ,Hanna Morre Matilainen.
(c) Magdalena Hai

Virvoittautumassa uuden pienen ystäväisen
kanssa ja odottamassa, että kuvasta ulosrajautunut...

...Gaie Sebold saa radiohaastattelunsa päätökseen, ja uskallan
mennä pyytämään omistuskirjoituksen Shanghai Sparrow'hun.
(c) Magdalena Hai

Sympaattinen pikkusatama. Hei, hei Alandica.

Paluumatkalukeminen. Koukutti heti.

Laivan kannella tarkeni. Saaristomaisemat huumasivat.

Kotona olin keskiyöllä. Maanantai meni koomaillessa sängynpohjalla lukemisen parissa. Niin paljon tapahtumia, kohtaamisia, ihmisiä, ihmeitä ja virikkeitä mahtui muutamaan päivään, että ehdottomasti heräsi kiinnostus käydä toistekin pidemmällä conin merkeissä. Ensi kesänähän Finncon on Tampereella miltei kotiovella, joten yhteen kaukoconiin voisi varautua.

Jälkitunnelmissa fiilistelyä. Ohjelmalehti ja
osallistujapassi.

Kirja- ja lehtihankintoja.

Jättimäinen kiitos vielä kaikille järjestäjille, kävijöille, kunniavieraille, esiintyjille, myyjille ja ja ja...! Ehdottomasti Archipelacon oli kesän kohokohta.

Tulenkantajien kirjakaupassa: Anu Holopainen

Auringon laskettua alkoi Tulenkantajien kirjakaupassa Tampereen Hämeenpuistossa kirjallinen ilta kuin mukavana alkusoittona pian vauhtiin pyörähtäville Vihtorin kirjaston kirjamessuille. Kirjailijavieras oli saapunut kaukaa Helsingistä, ja täytyy sanoa, että toisinaan on erityisen mukava saada kehäkolmosen sisäpuolelta vieraita tänne -- tavallisempaa on nimittäin, että eteläisiä kollegoita tapaa vain matkustamalla itse etelään.

Matkalla tapahtumapaikalle. Yksi lempimaisemiani.
Koski pulisee aivan jalkojen juuressa levottomana.
(c) J.S. Meresmaa

Anu Holopainen on helsinkiläinen kirjailija, joka on kirjoittanut niin nuorille kuin aikuisille ja lajityyppejäkin löytyy fantasiasta chick litiin. Uusin teos, Ihon alaiset, on kylmäävä kuvaus maailmasta, jossa kehonmuokkaukset ja rajallinen kauneuskäsitys hallitsevat ihmisten elämää.

Kirjan tiimoilta Holopaista haastatteli Kirsti Kuronen. Ihan ensimmäiseksi hän kysyi, mitä muokkauksia Holopaiselle itselleen on tehty. Hiusten leikkaaminen on sekin eräänlaista ulkonäön muokkaamista, ja sen Holopainen tekee itse. Syntymämerkin poistaminen kasvoista on kuitenkin ollut selkeimmin kehonmuokkausta.

Ihon alaisissa kehonmuokkauksia tehdään yleisesti, eikä niihin ole lääketieteellisiä perusteluita: niillä tavoitellaan kauneutta ja komeutta yleisen hyväksynnän ja elämän sujumisen vuoksi. Opiskelupaikat, työpaikat ja puolisot valikoituvat heille, jotka ovat valmiit muokkaamaan kehoaan vaatimusten mukaan. Vastareaktiona tähän kirjan maailmasta löytyy myös luomuihmisiä, jotka vastustavat ihmiskehoon kajoamista keinotekoisten kauneuskäsitysten pohjalta.

Anu Holopainen kertoo kirjastaan Ihon alaiset.
(c) J.S. Meresmaa

Hyvin pian haastattelun edetessä kävi ilmi, että taustoittamista ja tutkimista tämän aihepiirin osalta voisi tehdä vaikka kuinka ja kauan. Materiaalia riittäisi loputtomiin. Holopainen kertoikin pitäneensä parin kuukauden tauon taustatyön ja kirjoitustyön välissä, jotta itse tarinaan suodattuisi vain se, mikä oli tarpeellista. Idea kirjaan hänellä oli ollut jo pitkään, mutta kerronta etsi muotoaan. Ihon alaiset on mielenkiintoinen kudelma eri tekstityyppejä: blogikirjoituksia, uutistekstiä, tv-dialogia ja chat-keskusteluja tavallisen suoran kerronnan lisäksi. Jo alusta alkaen Holopaisella oli mielessään episodimainen rakenne, ja hän kuvaa tekstipalasien yhteensovittamista eräänlaiseksi leikittelyksi. Romaani valmistui kuin huomaamatta ehyeksi kokonaisuudeksi.

Ihon alaisissa on monta eri näkökulmaa, mutta Holopainen mieltää itse maailman päähenkilöksi. Tarinan voi ajatella sijoittuvan lähitulevaisuuteen siinä esiintyvän teknologian vuoksi (kuten InstaPlast-automaattien ja 3D-meikkien), mutta oikeastaan kaikki voisi tapahtua myös juuri nyt jonkinlaisessa rinnakkaistodellisuudessa. Romaanin dystopiamaisesta maailmasta hyytävän tekeekin juuri sen sataprosenttinen peilaavuus oman yhä enenevässä määrin ulkonäkökeskeisen yhteiskuntamme kanssa. Onko tämä tulevaisuus, johon olemme ajautumassa?

Holopainen kertoo, että romaanin valmistuttua hänelle jäi käteen enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ihon alaisille ei ole tulossa jatkoa. Minusta tuntuu, että tätä aihepiiriä käsittelevälle kirjalle on ollut tilausta jo pitempään. Hienoa, että sellainen on nyt tehty.

(c) J.S. Meresmaa

Kiitos Anu Holopaiselle ja Kirsti Kuroselle mielenkiintoisesta keskustelusta ja Tulenkantajien kirjakaupalle tilaisuuden isännöimisestä!

Finncon 2014, sunnuntai

Kaoottinen lauantai vaihtui sunnuntain seesteisyydeksi. Aloitin päivän kulkemalla yliopiston kampuksen läpi Liikuntarakennukselle ja tutustumalla ympäröivään miljööseen. Se paljastuikin niin kiehtovaksi, että myöhästyin Shimo Suntilan ja Tuomas Salorannan mittelöstä viimeisen roskakirjailijan tittelistä, mutta onneksi conzinessä tapahtuma kuvattiin varsin elävästi, joten pääsin tunnelmaan kiinni edes jälkijättöisesti.

Opettavaiset kyltit kampusalueella. Höyryä löytyy vaikka mistä, kun
vain osaa katsoa... (c) J.S. Meresmaa

Vanhaa yliopiston rakennuskantaa. Metalliset, melko
iäkkään näköiset tikkaat kutkuttivat mielikuvitusta.
(c) J.S. Meresmaa

"Roskakirjailijat kellistivät toinen toisensa." Kuumaa tekstiä,
voiko tässä muuta sanoa. (c) J.S. Meresmaa

Ensimmäinen seuraamani ohjelma oli Vaniljavanukasta ja vaihtoehtoja, jossa käsiteltiin monimuotoisuutta spefikirjallisuudessa -- etenkin kotimaisessa, mutta myös ulkomaisessa. Aihe oli valtavan laaja vajaan tunnin keskusteluun, mutta herätti selvästi mielenkiintoa, sillä yleisökin osallistui vilkkaasti keskusteluun. Sukupuolesta edettiin melko nopeasti seksuaaliseen suuntautumiseen ja siitä puolestaan etniseen taustaan. 

Keskustelemassa olivat kirjailijat Magdalena Hai (jonka superkuu oli muuttanut ärtsyksi ihmissudeksi!), Saara Henriksson ja Hanna Matilainen sekä fandom-aktiivi Pasi Karppanen (joka muuten palkittiin ansaitusti elämäntyöstä tieteiskirjallisuuden parissa Kosmoskynä-tunnustuspalkinnolla edellisenä päivänä).

Esille nostettiin muun muassa se, kuinka tärkeää lopulta on alleviivata esimerkiksi henkilöhahmon etnistä taustaa, jos se ei kirjassa kerrottavan tarinan kannalta ole ensiarvoisen tärkeää. Fantasiakirjallisuudessa etniset eroavuudet harvoin voidaan lukea yksi yhteen reaalimaailman asetelmiin nähden. Mietittiin myös sitä, katoaako fiktiossa esiintyvän monimuotoisuuden painoarvo vai ei, jos valkoinen-cis-hetero kuitenkin lukee henkilöhahmot itsensä kaltaisina, eikä tule kiinnittäneeksi huomiota erilaisuuteen.

Keskustelussa kävi ilmi myös, että kirjoista tehdyissä filmatisoinneissa saatetaan röyhkeästi muuttaa henkilöhahmojen etnistä taustaa, tai vaikkapa sukupuolta, jos se katsotaan jostain syystä aiheelliseksi. Ihonvärin suhteen näin meneteltiin esimerkiksi Ursula K. Le Guinin Maameren tarinoista 2004 tehdyssä tv-minisarjassa (mikä ei todellakaan saanut kirjailijan hyväksyntää).

Yhtä mieltä tunnuttiin olevan siitä, että Suomessa tilanne on varsin erilainen kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa monesti valtaväestön ja vähemmistöjen välit ovat tulenarempia ja niiden käsittely fiktiossa herättää kiihkeitä tunteita. Suomessa elämme yhä melkoisessa monokulttuurissa, mutta siitä huolimatta kirjoissa esiintyy monimuotoisuutta lähestulkoon kaikissa muodoissaan. Sen olemassaolo saattaa kuitenkin jäädä osittain piiloon sen vuoksi, että sitä ei problematisoida. Jos henkilöhahmo on sininen ihonväriltään tai vaikkapa lesbo, seikka on vain osa hahmon identiteettiä, eikä tarkoitettu vain kiintiöksi, poliittiseksi kannanotoksi tai julistukseksi.

Suomalainen monokulttuuri on toki muutoksen tilassa ja se tarkoittaa, että monimuotoisuus kirjallisuudessa tulee varmasti säilymään ja siitä käytävä keskustelu jatkuu.

***

Vaihtoehto-paneelista siirryin suoraan päivän ainoaan omaan esiintymiseeni, englanninkieliseen Fantasy Romance -paneeliin. Iih, Scott Lynch! Paneelin herättämiä ajatuksia ja mietteitä kirjoittanen myöhemmin paremmalla ajalla, kun olen toipunut tapahtuman jäljiltä ja kykenen jäsentämään käytyä keskustelua edes jollain tavalla järkevästi. Kun on itse lavalla, tilanne on kovin erilainen kuin yleisöstä aihetta kuunnellessa. 

Ohjelma jatkui heti perään How Women Are Treated in Publishing -paneelilla, jossa keskustelemassa olivat kunniavieras Elizabeth Bear, perulainen Tanja Tynjälä, Cheryl Morgan Briteistä sekä kotimaiset tähtikirjailijamme Salla Simukka ja Johanna Sinisalo. 

Tässä jälleen aihe, joka ansaitsee oman postauksensa, joten totean vain muutaman asian lyhyesti: oli ihan supermielenkiintoista kuulla niin monen eri kielialueen tilanteesta (englanti, espanja, suomi) sekä eroista, joita on Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian kustannusmaailmassa. Ilmeisesti on niin, että monet brittiläiset naiskirjailijat julkaisevat yhdysvaltalaisista kustantamoista, koska naiskirjailijan on vaikeampi saada teoksiaan läpi brittikustantamoissa.

Tynjälä toi esiin sen, että espanjankielisellä kielialueella monet kirjoittavat naiset eivät koe tieteiskirjallisuuden olevan sopivaa naisille, joten he suuntautuvat mieluummin esimerkiksi runoihin. Monet isot kustantamot eivät julkaise scifiä ollenkaan (fantasiaa ehkä hieman), ja joskus ainoa reitti saada scifiä julkaistuksi on "naamioida" se YA-kirjallisuudeksi. Lisäksi maaginen realismi -- joka mielletään yleiseen kaunokirjallisuuteen kuuluvaksi -- on jotain, jonka leimaa vastaan joudutaan taistelemaan sen sijaan, että se koettaisiin reitiksi saada laajempi yleisö kiinnostumaan spefistä. (Tämä nopea heitto todellakin herätti kiinnostuksen laajempaan keskusteluun aiheesta!)

Women in publishing -paneeli. Elizabeth Bear, Tanja Tynjälä,
Cheryl Morgan, Salla Simukka, Johanna Sinisalo.
(c) J.S. Meresmaa

Nopean lounastauon jälkeen tein muutamia ostoksia ja sain vähän sattumankaupalla Antti Salmisen signeerauksen Lomonosovin moottoriin. Todella hienoa, että Poesia oli mukana Finnconissa. Olen kokenut aina spefin jossakin määrin runouden hengenheimolaiseksi. Vaikka eroja toki löytyy, kumpikin elää omassa marginaalissaan vahvana, vireänä ja uudistuvana -- tekijöidensä rakastamana. (En tiedä, onko tunne molemminpuolinen.)

Pysyin kerrankin kohtuudessa kirjahankinnoissani. (c) J.S. Meresmaa

Se on pora! -käännöspaneelissa keskusteltiin kääntäjän työstä ja kirjojen suomentamisesta. Englannista suomeksi käännettävien kirjojen prosentuaalisesti suuri määrä (yli 60 %) aiheuttaa jonkin verran vääristyneitä käsityksiä esimerkiksi siitä, mitä maailmankirjallisuus on ja mitä kirjallisuudenkentällä laajemmin katsottuna tapahtuu. (Vertailun vuoksi: toiseksi suurin prosentti käännöskirjoista on ruotsista suomeksi -- ja se on noin 8 %.)

Kävi ilmi, että monen polku suomentajaksi on kulkenut aktiivisen harrastustoiminnan kautta -- niin runouden kuin spefin puolella. Ilmaiseksi tehdyt käännöstyöt pienlehtiin ovat olleet monelle aloittelevalle kääntäjälle tärkeä näyttö siitä, minkälaiseen käännösjälkeen kykenee. Jos mielii kustantamoille palkallisiin hommiin, on hyvä olla jotain mitä liittää ansioluetteloon.

Oli myös kiehtovaa kuulla, millä tavoin kääntäjä hakee oikeaa sävyä ja tyyliä käännökseen.

Se on pora! -käännöspaneeli. Sali tupaten täynnä! Vasemmalta
oikealle: Teemu Manninen, J. Pekka Mäkelä, Johanna Vainikainen-
Uusitalo ja Sarianna Silvonen. (c) J.S. Meresmaa

Sunnuntain viimeinen ohjelma oli päätösjuhla, jossa jaettiin kiitoksia tukijoille, vänkäreille, järjestäjille, kunniavieraille ja yleisölle. Tapahtuma olikin erittäin hyvin järjestetty, minkä huomasi muun muassa siitä, että mitään erityistä ei huomannut. Kaikki sujui kuin voideltuna, mistä suuri kiitos satapäiselle vänkärilaumalle! Myös ohjelma oli hyvin monipuolinen ja mielenkiintoinen. Sen suhteen kävi niin kuin aiemminkin: en lopulta ehtinyt seuraamaan kuin pientä osaa siitä, mitä piti. Vaan eipä moinen edes haitannut, siitä pitivät huolen monet ihanat tutut, niin vanhat kuin uudet.

Erityiskiitokset teille, jotka tulitte nykimään hihasta ja kertomaan tuntojanne Keskilinnan ritareista tai Mifongeista. Olette rohkeita ja ihania!

Finncon 2014, lauantai

Kuten ounastelin, lauantai oli kaaospäivä. Kaksi esiintymistä (tai oikeastaan kolme, jos naamiaiset lasketaan mukaan), yksi päivystysvuoro Osuuskumman myyntipöydän ääressä ja kolme seurattavaksi merkittyä ohjelmaa (joista näin yhden). Ensimmäisenä päivänä tapahtumapaikat ovat vielä vieraita, joten navigointiin menee oma aikansa ja energiansa. Johonkin väliin täytyy muistaa ujuttaa ruokailu, ja vessassa täytyy muistaa käydä ennen esiintymistä (onnistuin siinä tasan kerran).

Päivästä jäi kuitenkin kokonaisuudessaan järjettömän hyvä fiilis. Tunnit hujahtivat ohitse hetkessä ja omat esiintymiset kulkivat sutjakkaasti. Ehkä makeimpia asioita olivat Osuuskumman kirjailijalle, Jussi Katajalalle, napsahtanut Atorox-voitto novellilla Mare Nostrum sekä se seikka, että kymmenestä finalistista yhdeksän [edit:] kahdeksan oli osuuskummajaisia, ja että minun ja Markus Harjun toimittamasta Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita -antologiasta kymmenen parhaan novellin joukossa oli kolme (Anne Leinosen Falachustin talossa, Magdalena Hain Siivekäs mies Isaac, Tero Niemen Lorelein laulu). Kirsikkana kakun päällä oli, että naamiaisiin osallistunut S/S Steampink -ryhmämme sai palkinnon parhaasta esityksestä!

Osuuskumma ylpeänä esittää: S/S Steampink crew. Pink is punk!

***

Suunnittelua hotellilla. Niin paljon, niin hyvää. Syödä ehtii
myöhemminkin, ei tässä mitään ruokataukoja tarvita.
(c) J.S. Meresmaa

Olisivatkohan nämä ne cinemaattiset portaat Pasi Ilmari Jääskeläisen
romaanista Harjukaupungin salakäytävät? (c) J.S. Meresmaa

Kyltin mukaan Jyväskylän vanhin rakennus, ilmeisesti 1700-luvulta. Löytyi
reitin varrelta Conin tapahtumapaikalle mentäessä. (c) J.S. Meresmaa

Määränpää häämöttää. (c) J.S. Meresmaa

Hienoja pilviä. Päivä oli KUUMA, mutta onneksi sisätiloissa
ilmastointi pelasi varsin siedettävästi. (c) J.S. Meresmaa

Osuuskumman pöytä pursuilee kotimaista laatuspefiä.
(c) J.S. Meresmaa

Alvar Aallon museon kahvilan sisäpiha tarjosi hetken
hengähdystauon ja ihan helkkarin herkullisen raparperi-
juustokakun kahvin kylkiäisinä. (c) J.S. Meresmaa

Illemmalla Kirjailijatalolla juhlistettiin Helena Wariksen
uusinta romaania, Vuorta. Tarjolla oli varta varten
tilaisuuteen pantua Ragnarök-olutta!
(c) J.S. Meresmaa

Kirjailija itse, ehtoisa emäntä. (c) J.S. Meresmaa

Huomenna meno epäilemättä vain yltyy!

Tähtipäivä

Osallistuin ensimmäistä kertaa elämässäni Tähtivaeltajapäiviin Helsingissä. Monipuolinen ja mielenkiintoinen ohjelma lupaili tulevaksi hyvää päivää, mutta kun joukkoon lisätään vielä tuttavat ja kollegat ja toverit, päivästä sukeutui kerrassaan loistava.

Yleiskuvaa Dubrovnik-baarin alakerrasta ennen
tapahtuman alkua. Viihtyisä ja toimiva paikka, kerrassaan!
(c) J.S. Meresmaa

Päivän aloitti steampunk-paneeli, joka ei itselleni tarjonnut hirveästi uutta. Se vahvisti kuitenkin ennestään vakaumusta siitä, että höyrypunkille olisi muhevaa maata tarjolla ihan kotoperäisesti, ja että tarvitaan useampia romaaneja ennen kuin suomalainen steampunk juurtuu ja kasvaa itsensä näköiseksi. Nyt se vasta hakee muotoaan.

Keskustelussa nousi esille myös steampunkin toisinaan kohtaama kolonialismin ja rasismin ylistämisen kritiikki, jonka keskustelijat arvelivat olevan ennemminkin britti-imperiumin perillisiä vaivaava menneisyyden kaiku kuin genren yleinen ongelma. Eihän fiktiossa esitetyt tavat tai uskomukset automaattisesti tarkoita niiden ihannoimista!

Steampunk-paneeli. Vasemmalta: Anne Leinonen, Magdalena Hai,
Markus Harju, Shimo Suntila. (c) J.S. Meresmaa

Hal Duncanin ihana skottiaksentti aiheutti paitsi vakavan kaipuun ylämaille, myös ymmärtämisvaikeuksia, ennen kuin korva taas tottui tulkkaamaan murteen ensin mielessä englanniksi ja sitten suomeksi. Tästä johtuen Toni Jerrmanin vetämä haastattelu ei antanut ihan niin paljon kuin pari tuntia myöhemmin ohjelmassa ollut Science fiction, fantasy and me -paneeli, johon Duncanin lisäksi osallistuivat Magdalena Hai ja Jukka Laajarinne.

Tutustuin ihan uuteen termiin, pataforaan, joka edelleen kuulostaa korvaani enemmän joltain kasvisuvulta kuin kirjallisuuden tutkimuksen käsitteeltä. Näin sitä viisaampia kuuntelemalla oppii uutta!

Hal Duncan ja Toni Jerrman. (c) J.S. Meresmaa

Jukka Laajarinne, Hal Duncan ja Magdalena Hai.
(c) J.S. Meresmaa

Päivä Dubrovnikissa huipentui omalta osaltani Suomikumma-paneeliin, jossa keskustelemassa olivat Johanna Sinisalo, Tiina Raevaara ja Anne Leinonen. "Finnish Weird" -termi ei ole tarkoitettu uudeksi lokeroksi kirjailijoille, vaan se on tarpeellinen kärki, jolla murtautua ulkomaisille kirjamarkkinoille. Se on myös mahdollisimman vähän kahlitseva sateenvarjonimi kaikelle sille kummalle, mitä Suomi tarjoaa. Kyse ei ole edes vain spefikirjallisuudesta, sillä ulkomaisesta näkökulmasta meidän silmissämme varsin realistishenkinenkin kirjallisuus voi olla eksoottista ja outoa muualla maailmassa.

Dubrovnik Bar & Loungen ylisöpöt tuolit.
(c) J.S. Meresmaa

Keskustelussa tuli ilmi se, miten vaikea meidän itsemme on nähdä, mikä suomikummasta tekee outoa ja kiehtovaa. Katsomme sitä niin läheltä. Luontosuhde, suhde metsään, on ainakin Pohjoismaissa monesti erilainen: metsä on ystävä, rauhanomainen ja lähtökohtaisesti hyvä paikka. Muualla maailmassa se taas saattaakin olla uhkaava paikka, josta hirviöt tulevat. Lumi voi olla hyvin eksoottinen ominaisuus esimerkiksi Brasiliassa, jossa Ilkka Auerin fantasiakirjat ovat lyöneet lujaa läpi. Myös tapamme ajatella asioista ovat usein omalaatuisia: tätä voi olla vaikea käsittää, koska ei koe sitä itse. Siksi onkin hyvin mielenkiintoista kuulla asioista, jotka aiheuttavat ihmetystä ihmisissä, jotka tänne muualta muuttavat tai tulevat käymään. (Toisin kuin medioissa yleensä halutaan stereotyyppisesti asia esittää, tässä uteliaisuudessa ei ole niinkään kyse "suomalaisten huonosta itsetunnosta", vaan ehkä pikemminkin huonosta itsetuntemuksesta.)

Ja kuten Anne Leinonen hyvin kiteytti, Finnish Weird -termi ei ole tarkoitettu kirjoille ja kirjailijoille, vaan muille kirjamaailman toimijoille: kustantamoille, markkinoinnille, kirjakaupoille ja lukijoille.

Juha Tupasela, Johanna Sinisalo, Tiina Raevaara ja
Anne Leinonen Sankar jylhän kuusiston -paneelissa.
(c) J.S. Meresmaa

Ilta jatkui Kuoriaiskirjojen tuplajulkkareissa muutaman korttelin päässä. Anne Leinosen ja Petri Laineen yhteisnovellikokoelma Kuulen laulun kaukaisen ja Samuli Antilan kauhunovellikokoelma Rajat saivat arvoisensa juhlat. Julkkareilla oli komeat puitteet, ja uskokaa tai älkää, illan mittaan aloimme huomata mielenkiintoisia yksityiskohtia juhlatilasta. Lattiaa peittivät lonkeromatot ja baaritiskiä vartioi sylinteripäinen jänis...

Ilmankos meillä oli kummallisen hauskaa!

Julkkarijatkojen komeaa salia. (c) J.S. Meresmaa

The Kani. (c) J.S. Meresmaa

Lonkerot lattialla. Kuva tärähtänyt, mutta
niin oli kuvaajakin tässä vaiheessa iltaa,
kun lonkerot ilmestyivät. (c) J.S. Meresmaa

Juhlijan juhlajalka totisesti vipatti.
(c) J.S. Meresmaa

Tähtivaeltajapäivien raportteja toisaalla: Päiväunien salattu elämä, Päättymätön tarina, Taikakirjaimet, Partial Recall