Vanhan kirjallisuuden päivillä

Useampana vuonna on tullut käytyä Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä. Kolme asiaa ei muutu. Yksi: kirjateltassa on kuuma. Kaksi: väkeä on niin paljon ettei tuttuihin välttämättä törmää ollenkaan, mutta aina näkee vähintään yhden poliitikon. Kolme: vaatisi valtavaa itsehillintää olla tekemättä yhden yhtä kirjaostosta, sillä herkkuja lukemisen ystäville on tarjolla niin paljon.

Sylvään koulurakennus teltan vieressä. Sisällä notkuvat houkuttelevat
kirjapöydät ja -hyllyt. (c) J.S. Meresmaa

The Kirjateltta. (c) J.S. Meresmaa

Ei ollut tarkoitus ostaa kirjoja ("katselemaanhan tässä vain"), mutta kuinkas sitten kävikään... Tuntui, että antikvariaatit tosissaan pistivät parastaan tarjonnassa, eikä se "Kaikki kirjat 5 euroa" -koppikaan saanut poistumaan tyhjin käsin.

Tieteiskirjallisuuslöytöjä. (c) J.S. Meresmaa

Joitakin vanhempaa kirjakantaa edustavia hankintojani. (c) J.S. Meresmaa

Onneksi joistakin kirjoista sai nauttia ilman, että niitä täytyi omaksi hankkia. Hykerryttäviä olivat "Höyryveturit ja niiden hoito" -tyyliset oppaat (vähän kuin lemmikinhoidosta olisi kyse) ja muut tekniset opaskirjat, kuten tämä Aake Pakkalan Kone-elimet. Mahtoiko olla muuten juuri tämä kirja, jonka esipuheessa kiiteltiin perheen naisia konekaavioiden puhtaaksi piirtämisestä?

(c) J.S. Meresmaa

Paljon oli myös kirjoja, joiden kansitaidetta sai ihastella. Tämän 1900-luvun alkupuolella julkaistun kirjan kohdalla pieni hymykin tuli huulille, kun luki nimen:  "Tehtailijan rakastajatar -- todellinen kansannainen".

(c) J.S. Meresmaa

Tällä(kään) kertaa ei tullut seurattua ohjelmaa, jota oli tarjolla. Osittain varmaan siksi, että olin aika myöhään liikkeellä ja osaltaan siksi, ettei kirjojen luota vain malttanut erkaantua. Päivän paras löytö oli Kalevala vuodelta 1887. Fraktuuraa ja värikuvia, ja irtosi kympillä!

(c) J.S. Meresmaa

Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä on hieno tunnelma ja ainutlaatuinen tarjonta kirjafiileille. Suosittelen!

Tähtipäivä

Osallistuin ensimmäistä kertaa elämässäni Tähtivaeltajapäiviin Helsingissä. Monipuolinen ja mielenkiintoinen ohjelma lupaili tulevaksi hyvää päivää, mutta kun joukkoon lisätään vielä tuttavat ja kollegat ja toverit, päivästä sukeutui kerrassaan loistava.

Yleiskuvaa Dubrovnik-baarin alakerrasta ennen
tapahtuman alkua. Viihtyisä ja toimiva paikka, kerrassaan!
(c) J.S. Meresmaa

Päivän aloitti steampunk-paneeli, joka ei itselleni tarjonnut hirveästi uutta. Se vahvisti kuitenkin ennestään vakaumusta siitä, että höyrypunkille olisi muhevaa maata tarjolla ihan kotoperäisesti, ja että tarvitaan useampia romaaneja ennen kuin suomalainen steampunk juurtuu ja kasvaa itsensä näköiseksi. Nyt se vasta hakee muotoaan.

Keskustelussa nousi esille myös steampunkin toisinaan kohtaama kolonialismin ja rasismin ylistämisen kritiikki, jonka keskustelijat arvelivat olevan ennemminkin britti-imperiumin perillisiä vaivaava menneisyyden kaiku kuin genren yleinen ongelma. Eihän fiktiossa esitetyt tavat tai uskomukset automaattisesti tarkoita niiden ihannoimista!

Steampunk-paneeli. Vasemmalta: Anne Leinonen, Magdalena Hai,
Markus Harju, Shimo Suntila. (c) J.S. Meresmaa

Hal Duncanin ihana skottiaksentti aiheutti paitsi vakavan kaipuun ylämaille, myös ymmärtämisvaikeuksia, ennen kuin korva taas tottui tulkkaamaan murteen ensin mielessä englanniksi ja sitten suomeksi. Tästä johtuen Toni Jerrmanin vetämä haastattelu ei antanut ihan niin paljon kuin pari tuntia myöhemmin ohjelmassa ollut Science fiction, fantasy and me -paneeli, johon Duncanin lisäksi osallistuivat Magdalena Hai ja Jukka Laajarinne.

Tutustuin ihan uuteen termiin, pataforaan, joka edelleen kuulostaa korvaani enemmän joltain kasvisuvulta kuin kirjallisuuden tutkimuksen käsitteeltä. Näin sitä viisaampia kuuntelemalla oppii uutta!

Hal Duncan ja Toni Jerrman. (c) J.S. Meresmaa

Jukka Laajarinne, Hal Duncan ja Magdalena Hai.
(c) J.S. Meresmaa

Päivä Dubrovnikissa huipentui omalta osaltani Suomikumma-paneeliin, jossa keskustelemassa olivat Johanna Sinisalo, Tiina Raevaara ja Anne Leinonen. "Finnish Weird" -termi ei ole tarkoitettu uudeksi lokeroksi kirjailijoille, vaan se on tarpeellinen kärki, jolla murtautua ulkomaisille kirjamarkkinoille. Se on myös mahdollisimman vähän kahlitseva sateenvarjonimi kaikelle sille kummalle, mitä Suomi tarjoaa. Kyse ei ole edes vain spefikirjallisuudesta, sillä ulkomaisesta näkökulmasta meidän silmissämme varsin realistishenkinenkin kirjallisuus voi olla eksoottista ja outoa muualla maailmassa.

Dubrovnik Bar & Loungen ylisöpöt tuolit.
(c) J.S. Meresmaa

Keskustelussa tuli ilmi se, miten vaikea meidän itsemme on nähdä, mikä suomikummasta tekee outoa ja kiehtovaa. Katsomme sitä niin läheltä. Luontosuhde, suhde metsään, on ainakin Pohjoismaissa monesti erilainen: metsä on ystävä, rauhanomainen ja lähtökohtaisesti hyvä paikka. Muualla maailmassa se taas saattaakin olla uhkaava paikka, josta hirviöt tulevat. Lumi voi olla hyvin eksoottinen ominaisuus esimerkiksi Brasiliassa, jossa Ilkka Auerin fantasiakirjat ovat lyöneet lujaa läpi. Myös tapamme ajatella asioista ovat usein omalaatuisia: tätä voi olla vaikea käsittää, koska ei koe sitä itse. Siksi onkin hyvin mielenkiintoista kuulla asioista, jotka aiheuttavat ihmetystä ihmisissä, jotka tänne muualta muuttavat tai tulevat käymään. (Toisin kuin medioissa yleensä halutaan stereotyyppisesti asia esittää, tässä uteliaisuudessa ei ole niinkään kyse "suomalaisten huonosta itsetunnosta", vaan ehkä pikemminkin huonosta itsetuntemuksesta.)

Ja kuten Anne Leinonen hyvin kiteytti, Finnish Weird -termi ei ole tarkoitettu kirjoille ja kirjailijoille, vaan muille kirjamaailman toimijoille: kustantamoille, markkinoinnille, kirjakaupoille ja lukijoille.

Juha Tupasela, Johanna Sinisalo, Tiina Raevaara ja
Anne Leinonen Sankar jylhän kuusiston -paneelissa.
(c) J.S. Meresmaa

Ilta jatkui Kuoriaiskirjojen tuplajulkkareissa muutaman korttelin päässä. Anne Leinosen ja Petri Laineen yhteisnovellikokoelma Kuulen laulun kaukaisen ja Samuli Antilan kauhunovellikokoelma Rajat saivat arvoisensa juhlat. Julkkareilla oli komeat puitteet, ja uskokaa tai älkää, illan mittaan aloimme huomata mielenkiintoisia yksityiskohtia juhlatilasta. Lattiaa peittivät lonkeromatot ja baaritiskiä vartioi sylinteripäinen jänis...

Ilmankos meillä oli kummallisen hauskaa!

Julkkarijatkojen komeaa salia. (c) J.S. Meresmaa

The Kani. (c) J.S. Meresmaa

Lonkerot lattialla. Kuva tärähtänyt, mutta
niin oli kuvaajakin tässä vaiheessa iltaa,
kun lonkerot ilmestyivät. (c) J.S. Meresmaa

Juhlijan juhlajalka totisesti vipatti.
(c) J.S. Meresmaa

Tähtivaeltajapäivien raportteja toisaalla: Päiväunien salattu elämä, Päättymätön tarina, Taikakirjaimet, Partial Recall

Rientoraportti, helmeilevä

Ystävänpäivä sujui yhdessä hujauksessa Tulenkantajien kirjakaupan synttäreillä, jotka pursuilivat kirjajulkistamisia. Runoja, esseitä ja satiirista proosaa. Tupa oli tupaten täynnä (hah!). Mirkka Rekolan muistoksi pidettiin hiljainen hetki.

Näyteikkunassa tönöttävät vahdit. (c) J.S. Meresmaa

Rohkeasti peremmälle! (c) J.S. Meresmaa

Kirjavalikoimaa sisääntulokäytävällä.
(c) J.S. Meresmaa

Tulenkantajien kirjakaupasta löytyy visuaalisesti
miellyttäviä kirja-asetelmia. Tässä punainen sarja.
(c) J.S. Meresmaa

Kenen popot? Kirjat eivät ole ainoita tarinoiden
haltijoita. Kaupasta löytyy mielenkiintoista
esineistöä, kuten runoilijan takki ja Mirkka
Rekolan lätsä. (c) J.S. Meresmaa

***

Lauantaina kirjallinen meno jatkui Elävän kirjallisuuden festivaaleilla työväenmuseo Werstaalla. Olin muutaman tunnin Osuuskumman hommissa, mutta iltapäivästä vapauduin seuraamaan ohjelmaa, joka oli runsas ja hyvin kiinnostava -- jotkin ohjelmanumerot jäivät näkemättä päällekkäisyyksien tai pakollisen lounastauon vuoksi, mutta sellaista se on.

Vaaskivi-palkittu Päivi Heikkilä-Halttunen, Siskotuulikki Toijonen, Tanja
Peltonummi sekä Virpi Hämeen-Anttila keskustelivat kritiikin tilasta.
(c) J.S. Meresmaa

"Kritiikki. Nyt." -paneelissa keskusteltiin muun muassa siitä, kenelle kritiikki kirjoitetaan, mikä sen tarkoitus ja vaikutus on, sekä minkälainen on hyvä kritiikki. Kirjablogitkin olivat (arvattavasti) esillä ja niihin suhtautumisessa oli havaittavissa nuivuutta. Myös lkirjakritiikin muuttuminen mainostekstimäiseksi puhututti.

Parhaiten mieleeni jäi Virpi Hämeen-Anttilan lempeä heitto lehmistä ja villoista, kun keskustelunvetäjä kehotti antamaan esimerkkejä huonosta kritiikistä. Hämeen-Anttila sanoi, että joskus kriitikko yrittää saada lehmästä villoja, eli jättää arvioimatta teoksen sen lajityypin sisällä, mitä kirja edustaa. Myös cross over -kirjat voivat hankaloittaa genren merkityksen hahmottamista.

Erittäin kiinnostava keskustelu, mutta valitettavasti en kyennyt seuraamaan sitä kokonaisvaltaisesti koko aikaa, enkä tehnyt muistiinpanoja.

Taru Luojola ja Osuuskumman pöytä. (c) J.S. Meresmaa

Runoilija Antti Salminen luki fragmentteja tulevasta
teoksestaan Lomonosovin moottori (Poesia). Höyrykone-
salissa oli hämärää mutta tunnelmallista. (c) J.S. Meresmaa

Ei saa koskea. Naisvartalosta keskustelemassa olivat paneelinvetäjä
Ella Paija, kirjailija Hanna Hauru, runoilija-kirjailija Tuija Välipakka ja
kulttuuriantropologi Taina Kinnunen.
(c) J.S. Meresmaa

Keskustelussa nousi esille hyvännäköisyyden ja kauneuden monimuotoisuus, kun sitä lähdetään kartoittamaan muualtakin kuin länsimaista. Usein tavoitellaan sitä, mikä ei ole etnisesti ensisijaista: tummaihoiset vaalentavat itseään ja vaaleaihoiset tummentavat. Kapitalistinen kauneus pyörittää valtavaa teollisuuden pyörää. Niinhän se on, että ihmiset on saatava tyytymättömiksi, jotta heille voi myydä tyytymistä.

En ehtinyt seurata paneelia loppuun, sillä kiirehdin seuraavaan ohjelmaan. En siis tiedä käsiteltiinkö aihetta, mutta minua jäi askarruttamaan kauneuden ja vallan suhde. Sillä kauneudella -- tai ulkonäöllä ylipäätään -- viestitetään aina jotain toisille. Etenkin nykyään kun "kauneus" on ostettavissa rahalla, se saattaa viestiä yksilön vauraudestakin. (Lainausmerkit siksi, ettei plastiikkakirurgian keinoin hankitut töröhuulet, sementtiotsa tai pulleva implanttiperse kyllä minun silmääni kaunista ole. Esimerkiksi.)

Hanna Haurun teksteistä olen kuullut paljon kehuja, mutta en ollut hänen tuotantoonsa aiemmin tutustunut. Paneelissa hän luki ääneen novellin kokoelmasta Liian pienet sandaalit, ja kyllähän se iski. Lujaa, kouraisevasti.

Tuija Välipakan eräässä puheenvuorossa kävi hyvin ilmi, miten tärkeää joskus on löytää juuri oikea sana, juuri oikea merkitys. Lasimorsian-teoksen eräässä runossa naiskertoja puhuu vartalostaan, ei ruumiistaan, sillä ruumiis sisältää mielen ja sielun. Vartalo on vain vartalo, katseille alistettu.

Höyrykonesalin hämäryydessä shamanistiset bakkanaalit piti Juha Rautio
& The Incredible Steam Engine Orchestra, jossa nimeltämainitun lisäksi
soittivat Juha Venäläinen ja Veli-Matti Rintala.
(c) J.S. Meresmaa

Elävät (ja) kuolleet. Illan päätti  zombie-keskustelu, jota veti Juha Alm.
Keskustelemassa Juri Nummelin, joka on toimittanut zombie-antologian
Tuhansien zombien maa sekä Sami Pöyry, joka on ohjannut zombie-elokuvia.
(c) J.S. Meresmaa

Höyrykonemuseon jyhkeän ylväs vauhtipyörä.
(c) J.S. Meresmaa

Kiitos tapahtuman järjestäjille ja kaikille osallistujille! Jälleen hämmästelen sitä vireää, monipuolista ja runsasta kirjallisuuskulttuuria, joka kaupallisten jättimessujen alla poreilla porskuttaa. Ihmiset, intohimo ja innostus riittävät tekemään tapahtuman isolla teellä.

Vuosi, joka katosi

Menneen vuoden voisi tiivistää tähän: mitä tapahtui; joko se meni?

Minun on vaikea ymmärtää, mitä kaikkea vuoden aikana on tapahtunut. Uskomattomia onnenhetkiä, roppakaupalla uusia, upeita tuttavuuksia, takaiskuja, työtä, työtä, työtä... Erityisen onnellinen olen kahdesta asiasta: olen ollut terve ja kotirintama on pysynyt rauhallisena. Muuten olisi ollut piru irti.

Jos vertaisin mennyttä vuotta esikoisvuoteeni, pari seikkaa tulee mieleen. Ensinnäkin, olen julkaissut kahtena viime vuotena ihan poskettoman määrän tavaraa. (Omalla mittapuullani.) Tämä julkaisuvauhti on kuitenkin ollut seurausta siitä, että pöytälaatikossa on ollut materiaalia, jota hyödyntää. Kertaalleen kirjoitettu on vähätöisempi muokata julkaisuun kuin novellin kirjoittaminen alusta lähtien.

Veikkaisin, että tulevina vuosina julkaisujen määrä kutistuu, mutta se on ihan tervettä. Paljon on kiinni myös siitä, kuinka paljon pääsen kirjoittamaan kokopäiväisesti. Ja se onkin yksi uusi juttu viime (ja alkavalle) vuodelle: apurahoitus. Minulla ei olisi kerta kaikkiaan mitään toivoa kirjoittaa kuin pari novellia vuodessa tai romaani kolmessa vuodessa, ellen olisi saanut apurahaa. Kiitos siis apurahan myöntäjille! Rahoitus toi muassaan myös ymmärryksen siitä, että minut otetaan vakavasti kirjailijana. Kirjailijuudesta on todella muovautumassa ammatti ja ammatti-identiteetti. Ihan kivuitta se ei ole käynyt.

Huippua olivat myös tunnustukset, joita työni saivat ehdokkuuksien ja sijoituksien myötä. Pieniä, mutta merkittäviä viitteitä siitä, että suunta -- jos sellaista on -- on oikea. Ja lukijapalautteet, etenkin ne positiiviset (tähän iso sydän)! Kiitos myös kaikille kärsivällisyydestä, sillä viimeistään lokakuussa alkoi tuntua siltä, että pää pysyy hartioilla vain vaivoin ja asioita unohtuu. Älkää siis ottako mitään henkilökohtaisesti, jos olen käyttäytynyt oudosti.

Ja jos esikoisvuotena sanoin enimmäkseen 'kyllä', vuonna 2013 jouduin sanomaan enimmäkseen 'ei'.

Ennen kuin tämä menee ihan vetistelyksi (olen vähän flunssainen, joten tunteet ovat erityisen pinnassa, pahoitteluni), vielä pieni katsaus vuoteen 2014.

Tulossa ainakin nämä:

- Kielolinna, novelli antologiassa Ruumiittomat, Osuuskumma, helmikuu 2014.
- Ritarin ansio, alkukesästä 2014, Osuuskumma. Jatkoa Keskilinnan ritarit -sarjaan.
- Mifongin mahti, elokuussa 2014, Myllylahti. Jatkoa Mifonki-sarjaan.

Työn alla on toki muutakin, kuten vaihtoehtohistoriallinen romaani, artikkeli kirjoittamisoppaaseen, rillumapunk-novelli ja muutama muu novelli, mutta näiden julkaisut ovat vielä auki ja kirjoittaminen kesken.

Jotenkin minulla on tunne, että vuoden päästä ihmettelen jälleen: mitä tapahtui? Joko se meni?

Siinä välissä ei auta muu kuin yrittää pitää polla kasassa ja kirjoittaa.