Kummallisen kirjoittajat -- uusi kirjoitusopas

Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry julkaisee ensi kuussa Finnconin yhteydessä uuden kirjoitusoppaan, joka sopii niin aloittelevan kuin kokeneemman, spefin tai realismin kirjoittajan lukemistoon. Uskallan väittää näin, sillä minulla on ollut ilo ja kunnia olla omalta osaltani kirjaa tekemässä.

Kansi: Maija Pietikäinen

Kummallisen kirjoittajat -- Opas fiktiivisen maailman luomiseen sisältää seuraavat artikkelit:

Esipuhe - Saara Henriksson, Irma Hirsjärvi ja Anne Leinonen
Tarina syntyy ideoiden leikkauspisteessä - Tiina Raevaara
Rakenne kannattelee tarinaa - Saara Henriksson ja Anne Leinonen
Selittämisen taide ja outojen yksityiskohtien välttämättömyys - Markku Soikkeli
Jännitettä rautalankaan. Tarinan yhteiskunta ja politiikka - Liisa Rantalaiho
Routasisarusten maailman rakentaminen - Eija Lappalainen ja Anne Leinonen
Historiallisen spefin kirjoittaminen - Jussi Katajala
Pelon elementit eli tunnelman kirjoittaminen kauhupainotteisesti - Heikki Nevala
Lukijan hämäämisestä - Tommi Vänni
Romanttinen fantasia ja sen luominen - J.S. Meresmaa
Tarinan kirjoittaminen - Tuomas Saloranta
Kirjoittajan työkalupakki. Pyhä kolminaisuus: lukeminen, palautteen saanti ja palautteen anto - Shimo Suntila
Parateksti ja konteksti eli mitä kirjan ympärille - Boris Hurtta ja Irma Hirsjärvi
Onko fantasialla tulevaisuutta? - Katri Alatalo
Isona minusta tulee kirjailija - Saara Henriksson
Lue muutakin! Lyhyt johdatus siihen muuhun kirjallisuuteen - Irma Hirsjärvi

***

Kummallisen kirjoittajat on oikein oivallinen lisä Stk:n aikaisemmin julkaisemaan Kirjoita kosmos -oppaaseen. Kyllä näillä eväillä luulisi syntyvän tarinan jos toisenkin. Kannattaa tutustua!

Kirjallisuuden teini vastaa fossiililautakunnalle

Uusimman Suomen Kuvalehden (25.10.2013) artikkeli "Romaani sairastaa" oli tällaiselle viihdekirjailijalle aika turhauttavaa luettavaa. Siinä toimittaja Riitta Kylänpää haastattelee Tommi Melenderiä, Harri Haanpäätä, Lea Rojolaa, Putte Wilhelmssonia ja Pekka Tarkkaa suomalaisen nykyromaanin surkeuden tilasta.

Minun näkökulmastani aiheesta on menty kysymään kirjallisuuden fossiililautakunnalta. Tunnen itseni teiniksi -- ja varmaan kirjalliselta maultani ja mielipiteiltäni jotain yhtä epämiellyttävää olenkin -- mutta voi nyyh sentään!

Alla poimintoja artikkelista ja ajatuksiani niiden esittämistä väitteistä.

***

Kirjallisuus on menettänyt yhteiskunnallisen merkityksensä.

"Vielä 1960-luvulla kirjallisuus oli keskeinen yhteiskunnallisen muutoksen eteenpäin viejä. Kokeneet kirjailijat halusivat esittää yhteiskunnasta oman tulkintansa." -- Pekka Tarkka

Teini tässä terve. Me elämme 2010-lukua ja moni asia on valitettavasti muuttunut. Hienoa, jos viisikymmentä vuotta sitten oli kirjallisuus niin puhdasta, että kokeneet kirjailijat siellä esittivät yhteiskunnallisia näkemyksiään sen sijaan, että jotkut viihdekirjailijat olisivat tahranneet ihmisten mieliä joutavanpäiväisillä teoksillaan. On nimittäin selvää, että se naapurin täti lukisi Sitä Yhteiskunnallisesti Merkittävää Romaania, jos Kaari Utriolta ei olisi julkaistu esikoisromaania.

Koska ellei viihdekirjallisuutta olisi, korkeakirjallisuus myisi paljon paremmin. Eikö vain?

Jos nyt oikein ymmärrän yhteiskunnallisuuden merkityksen, annan sellaisen vinkin, että kannattaa avata silmänsä ja lukea vaikkapa sellaista kirjallisuutta kuin tieteiskirjallisuus. Se ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ilmiöihin.

Lisäksi esittäisin kysymyksen: saako romaani muuttua? Mikä sen osa on nykyajan digiyhteiskunnassa? Tuskin sama kuin 1960-luvulla.

***

Nykykirjailijat ovat insinöörejä.

"[Putte]Wilhelmssonista nykykirjailijan ammatti-ihanne muistuttaa 1980-luvun Nokia-insinööriä. 'Nykykirjailija kirjoittaa autotallissa kahdeksan tuntia päivässä, vaikka inspiraatiosta ei olisi tietoakaan. Kirjallisuus ei ole enää boheemiutta vaan työtä.'"

Kyllä ennen oli paremmin, kun taiteilijoiden työ ei ollut työtä vaan inspiraation pirtsakoita purskahduksia. Hei, Putte. Inspiraatio on romaanin kirjoittamisessa tärkeä mauste, mutta ei siitä pääruokaa tehdä. Ilmeisesti siis kirjailijatkaan eivät nykypäivänä osaa olla oikeanlaisia. Insinööriys on silti tästä hommasta kaukana.

Esittäisin kysymyksen: onko kirjailijalla lupa suhtautua kirjoittamiseen kuin mihin tahansa työhön? Onko taide työtä? Viihdekin voi muuten olla taidetta.

***

Romaanit ovat elokuvakäsikirjoituksia.

"'Suuri osa kirjallisuudesta on tv-sarjaa romaanin sivuilla. Teksti on kohtauksellista ja miljöökuvaus rajattua sen sijaan, että luotaisiin kerrontakosmoksia', Tommi Melender arvostelee."

Niin, tervetuloa tosiaan 2010-luvulle. Meidän nuoremmat nykykirjailijat on taidettu marinoida television ja elokuvien ja tietokonepelien visuaalisuudessa ihan lapsesta lähtien. Ei ihme, jos se vaikuttaa siihen miten romaaneja kirjoitetaan ja miten niitä luetaan. Ihminen muuttuu, yhteiskunta muuttuu -- vääjäämättä myös romaani, tuo hitaista hitain media, muuttuu.

Nuoren ero vanhaan on usein se, että menneiden asioiden perään ei tarvitse kitistä, koska niiden olemassaolosta (tai subjektiivisesta hienoudesta) ei tiedä. Vanha voi ryhtyä muutokseen, mutta nuoren ei tarvitse. Sillä nuori itse on muutos.

Kumpi muuten on romaanille tärkeämpää? Että se kirjoitetaan, vai että sitä luetaan?

***

Kirjat ovat makuasia.

"'Toki kirjat ovat makuasia', Lea Rojola jatkaa. 'Olen myös jo niin vanha, että en jaksa innostua loputtomiin kolmekymppisten identiteettikriisin kuvauksista ja parisuhteen mälväämisestä.' [--]Lukijana hän kuitenkin toivoisi, että myös kirjojen pinnan alla olisi jotain. 'Että kirjailijat näkisivät tämän ajan suhteessa johonkin isompaan. Mutta kirjoista puuttuu analyysi, näkemystä ja kyky nähdä asioiden taakse.'"

Hienoa, että kaiken arvottamisen välissä huomataan mainita, että toisille tyhjänpäiväiset kirjat voivat toisille olla merkityksellisiä. Tämä osoittaa huomattavaa näkemystä ja kykyä nähdä asioiden taakse. Kun kerran nykypäivänä kirjoja julkaistaan vuosittain tuhatmäärin, epäilen, ettei Rojola ole lukenut niitä kaikkia. Hän on siis hyvinkin voinut sivuuttaa vahingossa ne teokset, joissa käsiteltäisiin muutakin kuin kolmekymppisten identiteettikriisiä tai parisuhdesolmuja.

Minäkään en niistä muuten kauheasti pidä, vaikka kohdeikää olenkin. Silti olen löytänyt lukuisasti luettavaa kotimaisilta nykykirjailijoilta. Kumma juttu. Mutta tosiaan, makuasioitahan nämä vain ovat.

(Mutta minun makuni on sivistyneempi.)

***

Varokaa, viihdettä!

"Pekka Tarkka jyrähtää: 'Kirjallisuus ei ole viihdettä vaan kirjallisuutta. Mutta toki on myös kirjoja, jotka on tehty viihteeksi, emmekä mekään ole niiltä turvassa.'"

Teini älähtää: "Jos kerran täytyy elää tässä hikidigiyhteiskunnassa, kai vähimmäisvaatimus on, että saa lukea sitä mitä huvittaa. Sitä mikä huvittaa; liikuttaa, kiinnostaa, elähdyttää, lohduttaa. Kuten me kaikki tiedämme, ajattelu sattuu."

Mutta kertokaapa tosiaan, te paremmin kaikesta tietävät: miksi viihde lähtökohtaisesti mädättää? Miksi ihmeessä se aina niputetaan yhdeksi ja samaksi köntiksi, kun mielestäni viihteen kirjo on sata sateenkaarta? Joskus nauru on itkua parempi tapa saada viesti perille. Charlie Chaplinkin tämän tiesi.

***

Kirjallisuus on siistiä ja keskiluokkaista.

"'Kirjallisuudesta on tullut ehkä liiankin siistiä ja keskiluokkaista. Kirjailijat kirjoittavat enää vain toisista kirjailijoista', Haanpää lainaa Arto Salmista."

Tähän ei teini voi sanoa kuin: minkälaiset laput silmillä te oikein niitä kirjoja luette? Katsokaa nyt hyvät ihmiset kauemmaksi kuin Hesarin esikoiskirjapalkinnon ehdokaslistaan. Haastakaa itsenne, laajentakaa elinpiiriänne. Annan vinkin: lasten- ja nuortenkirjallisuus sekä spekulatiivinen fiktio kaikkine alalajeineen. Sieltä löytyy kapinaa, rosoa ja näkemystä.

Ai mutta olivatko ne viihdettä?

***

Kohtia, joihin tarttua, olisi löytynyt enemmänkin (kuten kotimaisen proosan yksitotisuus ja sen avautumattomuus ulkomaiselle lukijalle), mutta teini alkaa väsyä. Tai menettää kiinnostuksensa, koska sosiaalinen media kutsuu enemmän kuin kirjallisuussaarna. Rojola kiteyttää artikkelissa: "Kirjallisuuselämä on köyhtynyt."

Mitä tähän voisi sanoa? Minä, joka en ole saanut elää sitä kirjallisuuselämän rikkaampaa aikaa, olen varsin tyytyväinen nykytilaan, sillä: kirjailijat kirjoittavat ja lukijat lukevat. Enemmän tai vähemmän.

Kulttuurisnobismin aika on ohi.

Tuota tuota!

Aina silloin tällöin kirjailijoista puhuttaessa esille jossain vaiheessa nousee sana tuotteliaisuus.

Grafomanian puolella tätä pohdittiin ansiokkaasti Kirsti Kurosen ja Markku Karpion keskustelevassa bloggauksessa Kirja kolmessa vuodessa vs. kaksi kirjaa kuukaudessa.

Aihe nousi mieleeni uudestaan, kun myös NY Timesin samaa aihetta käsittelevä artikkeli In E-Reader Age of Writer's Cramp, a Book a Year is Slacking sattui silmiini. Rapakon takana monet kirjailijat ovat jo vuosia kokeneet paineita julkaista romaanien väleissä novelleja, pienoisromaaneja -- mitä vain maistiaisia, jotka pitäisivät heidät lukijoiden mielissä. Kustantamot laskevat tarkasti, milloin on paras hetki julkaista kirjailijan novelli (kun sen tekee kuusi tai kahdeksan viikkoa ennen kovakantisen romaanin julkaisua, romaanin myynnissä näkyy selvä piikki). Yksi kirja vuodessa ei enää riitä, kun lukulaitteisiin voi hankkia lempikirjojaan mielin määrin, halvalla ja helposti. Ja tietäähän sen omalta kohdaltaankin: lempikirjailijoidensa tuotantoa lukisi mieluusti vaikka kuinka paljon.

Puhutaanko tuotteliaisuudesta sitten hyvässä sävyssä vai ei? Tuotteliaisuus voi olla kirjailijalle luontaista, hänen kirjoittamansa kirjallisuuden lajiin soveltuvaa tai se voi olla pakko, ahdistus ja lopputulosta heikentävä tekijä. Ei ole mitään yhtä sääntöä tai kaavaa, joka pätisi kaikkiin.

Minua sanotaan tuotteliaaksi, ja ehkä sitä olenkin. Olen julkaissut kirjoituksiani nyt vajaan kaksi vuotta. Ajanjakso sisältää kaksi artikkelia, kahdeksan novellia (sekä muutamia julkaisemattomia), kolme romaania (joista yksi on editointivaiheessa) ja yhden pienoisromaanin, joka on tulossa elokuussa. Joku voisi sanoa, että vähempikin riittäisi, keskittyisit laadun varmistamiseen. Mutta jos tekstiä syntyy ja riippumaton julkaisijataho katsoo tekstit julkaisukelpoisiksi, miksi pitäisi himmailla?

Kirjan kirjoittaminen on luova prosessi. Jos jotain olen siitä oppinut, niin sen, että se on hyvin oikukas, yksilöllinen ja ennustettavuudessaankin ennustamaton prosessi. Jokainen luomiskerta on erilainen ja toisaalta samanlainen. Tämä sisäsyntyinen ristiriitaisuus näkyy jokaisen kirjoittajan psyykessä: vainoharhaisuus, epäilys, epätoivo, hurmos kisailevat keskenään pääkopan sisällä. Niinpä on luonnollista, että tuotteliaat joskus epäilevät työnsä laatua ja pelkäävät tuotteliaisuutensa ehtymistä, ja vähemmän tuotteliaat miettivät, saavatko oikeastaan mitään aikaan jos julkaisevat kerran vuodessa tai kahdessa.

 On kuitenkin hyvä muistaa, että lopputuloksen laatua ei välttämättä määritä työhön käytetty aika. Ja että kirjallisuudessa on tilaa niin hitaille kuin nopeillekin kirjoittajille ja heidän tuotoksilleen.

Miten on sinun laitasi, hyvä lukija? Pohditko joskus kirjoittajien tuotteliaisuutta? Oletko huomannut muutosta julkaisujen määrässä tai laadussa? Onko yksi kirja vuodessa liian vähän? Entä te kirjoittavaiset: luetteko itsenne tuotteliaiksi vai kypsyttelijöiksi? Mitä myönteisiä tai kielteisiä seikkoja löydätte näistä kahdesta ääripäästä?

Kirjankannen sukupuolesta

Tiedän.

Ei kaikesta tarvitse tehdä sukupuolikysymystä. Emmekö voisi olla vain omia itsejämme, oli sukupuoli sitten mikä hyvänsä? Yksilöerot ovat kuitenkin suurempia kuin sukupuolierot. Lopetetaan vaahtoaminen epätasa-arvosta ja oikeuksista ja stereotypioista. Kaikki on hyvin, kunhan ollaan vain niin kuin ennenkin.

Ylläkuvatunlaista väsymystä on silloin tällöin havaittavissa, kun tulee keskustelua siitä miten sukupuoli vaikuttaa kokemuksiimme elämästä ja asioista. Ja minusta on kuitenkin melko selvää, että sukupuolella on suuri merkitys siinä, miten muut näkevät meidät ja miten he kohtelevat meitä. Tyttö vai poika -jaottelu alkaa heti syntymästä.

Niin ollen on ihan uskottavaa, että kirjoillakin voi olla sukupuoli: ainakin jos kantta katsotaan. Huffington Post -lehdestä on luettavissa Maureen Johnsonin mielenkiintoinen artikkeli kirjankansien sukupuolittuneisuudesta. Artikkeli on pitkä, mutta lukemisen arvoinen. Ja ellei jaksa lukea juttua, voi ainakin katsella kuvasarjan, jossa leikitellään kansimuutoksilla, jotka heijastaisivat kirjailijan omaa sukupuolta. (Kuvagalleria on sivun loppupuolella.) Mitä jos George R.R. Martin olisikin Georgette R. Martin?

Artikkelin luettuani ja kuvasarjan katsottuani mietin tietysti, että päteekö sama meillä Suomessa. Eipä oikeastaan. Herkkiä, sumusävyisiä, värikylläisiä kansia löytyy mieskirjailijoiltakin ja geometrisiä, tummasävyisiä, pelkistettyjä naiskirjailijoilta. Kirjan sisältö uskoakseni määrittelee ulkonäköä tässä tapauksessa enemmän kuin kirjailijan sukupuoli. Yhdysvaltojen markkinoilla genrekirjallisuus on myös hallitsevampaa, ja näiden kirjojen kannet voivat olla hyvinkin geneerisiä keskenään.

Johnsonin artikkeli käsitteli paljon muutakin kuin kansia (kuten sitä, miten naiskirjailijoiden kirjoista puhutaan erilailla kuin mieskirjailijoiden ja sitä, kuinka miesvoittoisia ovat yliopistojen kirjalistat). Tunnistin osittain hänen kokemuksensa siitä, kuinka hän kasvoi lukien keski-ikäisten miesten kriiseistä, peniksistä, ja peniskriiseistä:

Men wrote of Big Things that Mattered. Sure, some of them were endlessly introspective. Yes, the big things that mattered were often penises. Also, sex. Also sex with penises. Also, girls, and how difficult and incomprehensible and unattainable we are for some sex with penises. 

 - Maureen Johnson, The Gender Coverup, Huffington Post        

Eniten kolahti kuitenkin hänen toteamuksensa siitä, että valtaosa naishahmoista, joita hän luki nuorena, olivat miesten kirjoittamia. Maaliskuisella Naisvoimaa fantasiassa -kiertueella sivusimme aihetta naissankaruuden näkökulmasta. Postasin aiheesta otsikolla Sananen sankareista ja sukupuolesta. Keskustelussa nousi tuolloin esille se, että moni mieskirjoittaja kokee naisista kirjoittamisen erityisen vaikeaksi. Hyviä henkilöhahmoja on haastava kirjoittaa sukupuolesta riippumatta, mutta voisiko tämän kokemuksen osasyy olla, että kirjallisuus on pullollaan ohuita ja stereotyyppisiä naishahmoja. Jos näihin paperinukkeihin perustuu näkemys naisesta, ei liene ihme jos naiset tuntuvat käsittämättömiltä olennoilta ja heistä on vaikea kirjoittaa.

Eikä liene ihme sekään, että minusta mieshahmon kirjoittaminen ei ole sen hankalampaa kuin naisen: olen lukenut miesten kirjoittamia mieshahmoja kohta kaksikymmentäviisi vuotta. Ja eläviä tutkimuskohteita on ympärillä yllin kyllin.

Loppukaneetiksi voisin todeta, että sukupuolella on merkitystä, mutta ihminen on tärkein. Jos kirjankansi ilmentää orjallisesti kirjailijan sukupuolta, voidaan kysyä miksi.

Vauhti kiihtyy ja tie pölisee

Viime aikoina olen huomannut ärtyväni helposti, jos jokin ei heti suju. Aika ei tunnu riittävän kaikkeen ja mielessä pörrää sen sata asiaa, ideaa ja itua, joihin toivoisi syventyvänsä edes sitten joskus kun ei kerran pysty nyt heti. Valo, joka vajoaa tynkäyöksi horisontin taa, kannustaa kehon kierroksille, jotka talvipimeinä olisivat mahdottomia.

Tästä ehkä voi päätellä, että tällä hetkellä olen aika kiireinen. Päivät kuluvat töissä muutamassa silmänräpäyksessä ja illalla vauhti jatkuu Osuuskumman, kirjoittamisen ja muun elämän (kröhöm, niin minkä) parissa.

Työn alla on parikin novellia: seuraavaan Ursulaan on tulossa novelli nimeltä Furberry, jonka ensimmäinen editointikierros alkaa pian. Toinen steampunk-novelli on noin puolivälissä. Juuri eilen sitä lukiessani kehräsin, sillä muutama suuri muutos, joiden kanssa olin ähkinyt reilu kuukausi takaperin, on vihdoin korjattu onnistuneesti. Teksti tuntuu vahvalta. Tarina merkitykselliseltä.

Viime viikon suurin työ oli pienoisromaanini editoiminen kustannustoimittajan merkintöjen pohjalta. Aseenkantajan kunnia on tulossa Osuuskummalta elokuussa e-kirjana, ja olen siitä melko täpinöissäni. Kun viime postauksessani pohdin sitä, miten mahdotonta kirjailijan on itse määritellä teostensa laatua tai arvioida niiden sopivuutta julkaisuun, Aseenkantajan kunnia saa minut hykertelemään malttamattomana. Tietyllä tavalla koen sen olevan parasta mitä olen koskaan kirjoittanut. Tunne on ristiriitainen ja hullukin siinä mielessä, että pidän Mifonki-sarjaa yhtä itselleni päätyönä ja tärkeimpänä, mutta Aseenkantajan kunniassa olen kurottanut sellaiselle tasolle, jolla olen haastanut itseni -- ja toivottavasti myös lukijan. Jos teokselle haluaisi jonkin genren nimetä, se olisi eroottinen spefiveijarikertomus. Kyseessä on sarjan avaus, mutta älkää vain kysykö kuinka monta osaa tähän on tulossa!

Olen suunnitellut myös kirjankansia ja mainoksia, kirjoittanut artikkelin ja kirjoituskilpailunovellin. Kun alan miettiä mitä kaikkea oikein onkaan käynnissä, alulla tai tulossa, en ihmettele miksi en ehdi lukea kaikkea mitä haluaisin ja miksi blogi on jäänyt hieman hiljaisemmalle tulelle porisemaan. Kävijätilastot kertovat, että kyllä tätä vielä lukemassa käydään, ja jäseniäkin on pian sata, joten varmaankaan minun ei kannattaisi murehtia.

Ja miksi murehtisinkaan, sillä nyt on työnantajan kanssa sovittu kirjoitusvapaideni alkavan syyskuussa! Jään töistä palkattomalle ainakin puoleksi vuodeksi, ja sen mahdollistavat saamani apurahat. Nöyrin kiitokseni kirjalliseen työhöni uskomisesta ja sen tukemisesta Pirkanmaan kulttuurirahastolle ja kirjastoapurahalautakunnalle! Edessä on ehkä historiani tuskallisimmat kesäkuukaudet, mutta puristettava on.

Makoisana mansikkana tämän päivän kermakakun päällä (anteeksi, tähän aikaan illasta en kykene enää hillitsemään analogioitani) oli Nenä kirjassa -blogin arvio Mifongin ajasta.

***

Huomenna tiistaina Tampereella tapahtuu mielenkiintoisia: Maailmankauppa Tasajaossa Tammelantorin kupeessa osuuskummajaiset ja tasajakolaiset pitävät kirjallisen illan otsikolla Kuvittele tulevaisuus. Keskustelemassa tulevaisuuden ihmisoikeuksien sekä ruuan- ja energiantuotannon näkymistä fiktion pohjalta ovat M.G. Soikkeli, Anni Nupponen, Christine Thorel ja meikä. Tervetuloa!

Vuoden ensimmäisiä

Kevään kirjalistoja on alkanut vähitellen ilmestyä verkkolehtiin. Savon Sanomat on julkaissut listauksensa myös nuortenkirjapuolelta. (Lasten- ja nuortenkirjat listataan lehdissä yleensä viimeisinä.) Mifongin aika löytyy listalta, mikä on hienoa. Jotkut teistä ehkä muistavatkin viime keväisen avoimen kirjeen Helsingin Sanomien kulttuuritoimitukselle. Oman esikoiskirjan puuttuminen valtakunnan päälehden kattavaksi luullulta listalta todella pahoitti mielen. Kävi ilmi, että kulttuuritoimitus ajattelee listaa poimintana kevään kirjavalikoimasta, vaikka otsikko lupaa toisin ja lukijatkin ovat olleet muussa luulossa.

Kiinnostuneena seuraan miten tänä vuonna käy Helsingin Sanomien ja Aamulehden kanssa. Miten he otsikoivat, kertovatko, että kyse on poiminnoista? (Aamulehden kaunokirjallisuuslistauksen lopussa on maininta, että uutuuslistoja täydennetään tarpeen mukaan. Eli heillä on ainakin pyrkimys mahdollisimman hyvään kattavuuteen.) Hyvä on myös muistaa, että nettilehden listaukset ovat huomattavasti laajempia kuin paperiversioiden.

Joku ehkä miettii, että kylläpä se nyt jaksaa itkeä pienestä. Mitä väliä on, puuttuuko joltain sanomalehden listalta? Elämä on epäreilua, get over it.

Niin, onhan elämässä toki suurempiakin asioita murehdittavaksi, mutta kirja voi menettää potentiaalisen lukijansa niin helposti. Näkyvyydestä taistelussa ei ole kyse kirjailijan halusta tyrkyttää itseään tai edes työtään julkisuuteen (julkaisun jälkeen teos on julkinen väistämättä), vaan siinä on kyse lukijan ja kirjan kohtaamisen mahdollisuuksien parantamisesta. Jos kirja ei ole uutuuslistoilla, ei löydy kaupan hyllystä kuin mahdollisesti näytevarastokappaleena jos sitäkään, eikä saa arvioita lehdissä, näkyvyydestä on lohkaistu jo aimo pala.

Kirja, joka ei näy missään on kirja, jota ei myydä. Niin se vain on. Lukijan löytäminen nykyajan informaatiotulvan keskellä on kirjan suurin haaste. Siksi mahdollisuuksien kaventaminen korpeaa.

***

Mifongin perintöä on luettu kirjablogeissa runsaasti tämänkin vuoden puolella. Miten ilahduttavaa! Lukukokemuksista voi lukea Normandiani-blogista, Nenä kirjassa -blogista ja Kirjojen keskellä -blogista.

On käynyt myös niin, että olen kirjoittanut tämän vuoden ensimmäisen novellini, joka julkaistaan huhtikuussa Osuuskumman ekoscifiantologiassa. Ja niinkin on päässyt käymään, että olen kirjoittanut artikkelin aikakauslehteen ensimmäistä kertaa elämässäni. Lehti julkaistaan helmikuussa ja kerron siitä myöhemmin lisää.

Kuulumisia kirjoituslomalta

Arvaahan sen, miten käy kun pääsee kauan odotetulle lomalle: viheliäinen yskä iskee ja välilevy alkaa vihoitella venyttelyrupeaman jälkeen. Klassista. Lomassa on kuitenkin se hyvä puoli, että se antaa mahdollisuuden nukkua pitkiä yöunia ja keskittää voimat siihen, mikä on tärkeää.

Olenkin melko tyytyväinen ensimmäiseen viikkooni. Päivittäinen takkatulen sytyttäminen ja liekkien seuraaminen käyvät rituaalista, jolla siirtyä kirjoittamisen tilaan. Artikkeli, joka minulta tilattiin, on saanut hyväksynnän, ja yksi novelli tuli kirjoitettua kuntoon, jossa sen kehtasi lähettää tuomiolle. Eilisen ja tämän päivän olen alkanut ujuttautua mifonkien maailmaan ja tarinankertojan viiksiä (huom. sellaisia puuman viiksiä, ei mitään Movember-kasvatteja) kutkuttaa jo mukavasti, kun kolmannen osan, Mifongin mahdin, loppuunkirjoittaminen häämöttää.

Mifongin ajan traileritekstit tein, joten kirjatraileri sai ison sysäyksen eteenpäin.

Myös yksi uusi teksti on julkaistu: Ursulan talvinumero on ilmestynyt romanttisine tarinoineen. Käykää ihmeessä lukemassa!

Nyt menen hieman tuulettumaan sosiaalisesti, jotta mielikuvituskaverit eivät pääse vallan niskan päälle. Tulenkantajien kirjakaupalla on kirjablogistien ilta, jonne kaikki ovat tervetulleita!

Hämeen Sanomat 20.5.

Leikekirjaan tuli lisätäytettä:

Kuinka herättää lukijan nälkä?

Toimittaja Marika Riikonen teki oivan jutun mielenkiintoisesta näkökulmasta Hämeen Sanomien Sieppari-teemasivuille ja artikkeli julkaistiin kymmenen päivää sitten. Itse pääjutun yhteydessä oli myös kainalojuttu, joka ei yhdelle sivulle skannauksen jälkeen enää mahtunut:

Saman tien syvään veteen.

Löytyipä jälleen uusi seurattava esikoiskirjailija, Ville Tanttu, joka muuten olisi varmaankin jäänyt tutkani ulottumattomiin. Peukut pystyyn elokuvan onnistumiselle, sillä elokuva-ala jos mikä on tuulinen!


(Jutun julkaisemiseen on pyydetty lupa Hämeen Sanomilta.)