Uusimman Suomen Kuvalehden (25.10.2013) artikkeli "Romaani sairastaa" oli tällaiselle viihdekirjailijalle aika turhauttavaa luettavaa. Siinä toimittaja Riitta Kylänpää haastattelee Tommi Melenderiä, Harri Haanpäätä, Lea Rojolaa, Putte Wilhelmssonia ja Pekka Tarkkaa suomalaisen nykyromaanin surkeuden tilasta.
Minun näkökulmastani aiheesta on menty kysymään kirjallisuuden fossiililautakunnalta. Tunnen itseni teiniksi -- ja varmaan kirjalliselta maultani ja mielipiteiltäni jotain yhtä epämiellyttävää olenkin -- mutta voi nyyh sentään!
Alla poimintoja artikkelista ja ajatuksiani niiden esittämistä väitteistä.
***
Kirjallisuus on menettänyt yhteiskunnallisen merkityksensä.
"Vielä 1960-luvulla kirjallisuus oli keskeinen yhteiskunnallisen muutoksen eteenpäin viejä. Kokeneet kirjailijat halusivat esittää yhteiskunnasta oman tulkintansa." -- Pekka Tarkka
Teini tässä terve. Me elämme 2010-lukua ja moni asia on valitettavasti muuttunut. Hienoa, jos viisikymmentä vuotta sitten oli kirjallisuus niin puhdasta, että kokeneet kirjailijat siellä esittivät yhteiskunnallisia näkemyksiään sen sijaan, että jotkut viihdekirjailijat olisivat tahranneet ihmisten mieliä joutavanpäiväisillä teoksillaan. On nimittäin selvää, että se naapurin täti lukisi Sitä Yhteiskunnallisesti Merkittävää Romaania, jos Kaari Utriolta ei olisi julkaistu esikoisromaania.
Koska ellei viihdekirjallisuutta olisi, korkeakirjallisuus myisi paljon paremmin. Eikö vain?
Jos nyt oikein ymmärrän yhteiskunnallisuuden merkityksen, annan sellaisen vinkin, että kannattaa avata silmänsä ja lukea vaikkapa sellaista kirjallisuutta kuin tieteiskirjallisuus. Se ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ilmiöihin.
Lisäksi esittäisin kysymyksen: saako romaani muuttua? Mikä sen osa on nykyajan digiyhteiskunnassa? Tuskin sama kuin 1960-luvulla.
***
Nykykirjailijat ovat insinöörejä.
"[Putte]Wilhelmssonista nykykirjailijan ammatti-ihanne muistuttaa 1980-luvun Nokia-insinööriä. 'Nykykirjailija kirjoittaa autotallissa kahdeksan tuntia päivässä, vaikka inspiraatiosta ei olisi tietoakaan. Kirjallisuus ei ole enää boheemiutta vaan työtä.'"
Kyllä ennen oli paremmin, kun taiteilijoiden työ ei ollut työtä vaan inspiraation pirtsakoita purskahduksia. Hei, Putte. Inspiraatio on romaanin kirjoittamisessa tärkeä mauste, mutta ei siitä pääruokaa tehdä. Ilmeisesti siis kirjailijatkaan eivät nykypäivänä osaa olla oikeanlaisia. Insinööriys on silti tästä hommasta kaukana.
Esittäisin kysymyksen: onko kirjailijalla lupa suhtautua kirjoittamiseen kuin mihin tahansa työhön? Onko taide työtä? Viihdekin voi muuten olla taidetta.
***
Romaanit ovat elokuvakäsikirjoituksia.
"'Suuri osa kirjallisuudesta on tv-sarjaa romaanin sivuilla. Teksti on kohtauksellista ja miljöökuvaus rajattua sen sijaan, että luotaisiin kerrontakosmoksia', Tommi Melender arvostelee."
Niin, tervetuloa tosiaan 2010-luvulle. Meidän nuoremmat nykykirjailijat on taidettu marinoida television ja elokuvien ja tietokonepelien visuaalisuudessa ihan lapsesta lähtien. Ei ihme, jos se vaikuttaa siihen miten romaaneja kirjoitetaan ja miten niitä luetaan. Ihminen muuttuu, yhteiskunta muuttuu -- vääjäämättä myös romaani, tuo hitaista hitain media, muuttuu.
Nuoren ero vanhaan on usein se, että menneiden asioiden perään ei tarvitse kitistä, koska niiden olemassaolosta (tai subjektiivisesta hienoudesta) ei tiedä. Vanha voi ryhtyä muutokseen, mutta nuoren ei tarvitse. Sillä nuori itse on muutos.
Kumpi muuten on romaanille tärkeämpää? Että se kirjoitetaan, vai että sitä luetaan?
***
Kirjat ovat makuasia.
"'Toki kirjat ovat makuasia', Lea Rojola jatkaa. 'Olen myös jo niin vanha, että en jaksa innostua loputtomiin kolmekymppisten identiteettikriisin kuvauksista ja parisuhteen mälväämisestä.' [--]Lukijana hän kuitenkin toivoisi, että myös kirjojen pinnan alla olisi jotain. 'Että kirjailijat näkisivät tämän ajan suhteessa johonkin isompaan. Mutta kirjoista puuttuu analyysi, näkemystä ja kyky nähdä asioiden taakse.'"
Hienoa, että kaiken arvottamisen välissä huomataan mainita, että toisille tyhjänpäiväiset kirjat voivat toisille olla merkityksellisiä. Tämä osoittaa huomattavaa näkemystä ja kykyä nähdä asioiden taakse. Kun kerran nykypäivänä kirjoja julkaistaan vuosittain tuhatmäärin, epäilen, ettei Rojola ole lukenut niitä kaikkia. Hän on siis hyvinkin voinut sivuuttaa vahingossa ne teokset, joissa käsiteltäisiin muutakin kuin kolmekymppisten identiteettikriisiä tai parisuhdesolmuja.
Minäkään en niistä muuten kauheasti pidä, vaikka kohdeikää olenkin. Silti olen löytänyt lukuisasti luettavaa kotimaisilta nykykirjailijoilta. Kumma juttu. Mutta tosiaan, makuasioitahan nämä vain ovat.
(Mutta minun makuni on sivistyneempi.)
***
Varokaa, viihdettä!
"Pekka Tarkka jyrähtää: 'Kirjallisuus ei ole viihdettä vaan kirjallisuutta. Mutta toki on myös kirjoja, jotka on tehty viihteeksi, emmekä mekään ole niiltä turvassa.'"
Teini älähtää: "Jos kerran täytyy elää tässä hikidigiyhteiskunnassa, kai vähimmäisvaatimus on, että saa lukea sitä mitä huvittaa. Sitä mikä huvittaa; liikuttaa, kiinnostaa, elähdyttää, lohduttaa. Kuten me kaikki tiedämme, ajattelu sattuu."
Mutta kertokaapa tosiaan, te paremmin kaikesta tietävät: miksi viihde lähtökohtaisesti mädättää? Miksi ihmeessä se aina niputetaan yhdeksi ja samaksi köntiksi, kun mielestäni viihteen kirjo on sata sateenkaarta? Joskus nauru on itkua parempi tapa saada viesti perille. Charlie Chaplinkin tämän tiesi.
***
Kirjallisuus on siistiä ja keskiluokkaista.
"'Kirjallisuudesta on tullut ehkä liiankin siistiä ja keskiluokkaista. Kirjailijat kirjoittavat enää vain toisista kirjailijoista', Haanpää lainaa Arto Salmista."
Tähän ei teini voi sanoa kuin: minkälaiset laput silmillä te oikein niitä kirjoja luette? Katsokaa nyt hyvät ihmiset kauemmaksi kuin Hesarin esikoiskirjapalkinnon ehdokaslistaan. Haastakaa itsenne, laajentakaa elinpiiriänne. Annan vinkin: lasten- ja nuortenkirjallisuus sekä spekulatiivinen fiktio kaikkine alalajeineen. Sieltä löytyy kapinaa, rosoa ja näkemystä.
Ai mutta olivatko ne viihdettä?
***
Kohtia, joihin tarttua, olisi löytynyt enemmänkin (kuten kotimaisen proosan yksitotisuus ja sen avautumattomuus ulkomaiselle lukijalle), mutta teini alkaa väsyä. Tai menettää kiinnostuksensa, koska sosiaalinen media kutsuu enemmän kuin kirjallisuussaarna. Rojola kiteyttää artikkelissa: "Kirjallisuuselämä on köyhtynyt."
Mitä tähän voisi sanoa? Minä, joka en ole saanut elää sitä kirjallisuuselämän rikkaampaa aikaa, olen varsin tyytyväinen nykytilaan, sillä: kirjailijat kirjoittavat ja lukijat lukevat. Enemmän tai vähemmän.
Kulttuurisnobismin aika on ohi.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Suomen Kuvalehti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Suomen Kuvalehti. Näytä kaikki tekstit
23.8.2012
Kustantamo, kirjailijan koti?
Anna-Riikka Carlsson, joka aikoinaan perusti Avain-kustantamon ja nykyään toimii WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkönä, kirjoitti viimeisimmässä Särö-lehdessä kustannustoiminnasta ja kirjamyynnistä - ja etenkin rahasta.
Kirjailijan toimeentulottomuutta on viime vuosina yritetty nostaa esille, mutta Carlsson mainitsee, että juuri kukaan ei ole tuonut julki huolta siitä, miten kustantamoissa voidaan. Kiire kiusaa, sen voin sanoa, mutta kiinnostaisi tietää onko tämä aivan poikkeuksellista? Onko kirja-alalla ollut joskus kissanpäivät? Mielenkiintoista olisi kuulla myös arvioita siitä, onko vakiväen korvaaminen freelancereilla vaikuttanut laatuun. Tuleeko lapsuksia enemmän kuin ennen, vai haittaako se edes kaiken kirjatulvan keskellä, jossa räpiköimme?
Oikeastaan minun ei pitänyt kirjoittaa tästä.
Jäin miettimään artikkelin lopun "10 faktaa" -luetteloa, jossa Carlsson kirjoittaa muun muassa näin: "[--] menestys mitataan vanhoin mittarein: sillä, kuka löytää parhaimmat tekstit, tarjoaa kirjailijalle parhaimman kodin ja keksii parhaimmat ideat, joilla kirja löytää lukijoiden käsiin."
Tarjoaa kirjailijalle parhaimman kodin.
Lause pysäytti. Onko kustantamo kirjailijan koti? Tällä varmastikin viitataan siihen, että kustantamo tarjoaa kirjailijalle tietynlaisen ympäristön, tunnelman ja resurssit, ja jos ne ovat sopivat, kirjailija kotiutuu kustantamoon. Suomen Kuvalehdessä oli alkukesästä juttu "Bulevardi 12" (jos muistan oikein), jossa avattiin WSOY:n historiaa kustantamona. Minulle jäi mieleen, että he panostivat jossain vaiheessa kirjailijoidensa hyvinvointiin ja säilyttivät tämän talon sisäisen kulttuurin vuosituhannen vaihteeseen asti. Ehkä siksi sana "koti" kirvoitti tässä yhteydessä mielestäni kaikenlaisia kysymyksiä.
Tuskin voin myöskään unohtaa otsikoita ajalta, kun Siltalan kustannustoimittajaveljekset lähtivät WSOY:ltä, perustivat oman kustantamon ja vetivät mukanaan joukon nimekkäitä kirjailijoita. Kirjailijalla ja kustannustoimittajalla voi olla erittäin tiivis suhde. Muun muassa Rosa Meriläinen sanoi eräässä haastattelussaan, että kustannustoimittajalta saadut kannustavat tekstiviestit perjantai-iltaisin helpottivat epätoivoa ja epävarmuutta, joita jokainen kirjailija kohtaa.
Ehkä kyse on siitä, että olen nuori, tiettyä ikäpolvea, tottunut silppu- ja pätkätyömaailmaan tai vain luonteeltani erilainen, mutta en minä kustantamolta kotoisuutta odota. Jos kustannustoimittajani lähettäisi minulle tekstiviestejä, ahdistuisin. Ajattelen tätä työsuhteena: teemme kirjan eteen yhteistyötä. Toisaalta voi olla, että työhistoriani on opettanut minut varovaiseksi: työntekijä on korvattavissa, isot yritykset eivät tunteistasi välitä eikä nuori naimisissa oleva lapseton nainen ole heille muu kuin liian suuri riski. Kustannusala on toki hyvin omanlaisensa: kirjailijat ja kustannustoimittajat ystävystyvät, kirjailija on puolittain työnantaja, puolittain työntekijä (hänen valtansa määräytyy sillä, kuinka tuottoisa hän on) ja kirja on muutakin kuin tusinatuote. Kirja rakentaa kulttuuria ja ihmistä. Vaikka kustantamo haluaa jokaisen kirjansa myyvän kuin Puhdistus, realiteettien edessä heitä lohduttanee tieto, että jokainen kirja on jollekin Se Tärkein. He myyvät tietoa, tunteita ja taitoa -- eivät vain sanoja paperilla.
***
Kuinka talouskollisia kirjailijat mahtavat nykyään olla? Onko meno muuttunut? Onko suhde kustannustoimittajaan se tärkein vai käykö toimittajaksi kuka tahansa, kunhan kustannussopimus on tehty?
Tilanne lienee erilainen jokaisen kirjailijan kohdalla. On hyvä tiedostaa, että vaikka olisi saanut julkaistua kirjan kustantamossa, ei se automaattisesti tarkoita, että myös toinen kirja tulisi sieltä. Hylsyjä saavat muutkin kuin he, jotka koettavat saada esikoiskässäriään läpi. Jotkin kustantamot rajaavat julkaisulinjansa tarkkaan, jolloin heille lienee turha tarjota kässäriä, joka ei pysy linjassa. Joskus kustannusohjelma voi olla täynnä ja julkaisu menisi niin kauas epävarmaan tulevaisuuteen, että kirjailija haluaa kokeilla onneaan toisaalla.
Mitähän kustantamot mahtavat tästä ajatella? Jos kirjailija "hyppii kukasta kukkaan", ymmärtävätkö he sen vai kokevatko uhkaavana? Kustantamot kuitenkin kilpailevat keskenään.
Mitä ajatuksia teiltä, arvon lukijat, löytyy kustantamon ja kirjailijan suhteesta? Pitäisikö sen olla BFF, onko siinä jotain suojeltavaa ja pyhää vai onko touhu kylmää kaupankäyntiä? Jos tähtäät julkaisuun tai olet jo julkaissut, onko sinulla jotain odotuksia kustantamolta?
Kirjailijan toimeentulottomuutta on viime vuosina yritetty nostaa esille, mutta Carlsson mainitsee, että juuri kukaan ei ole tuonut julki huolta siitä, miten kustantamoissa voidaan. Kiire kiusaa, sen voin sanoa, mutta kiinnostaisi tietää onko tämä aivan poikkeuksellista? Onko kirja-alalla ollut joskus kissanpäivät? Mielenkiintoista olisi kuulla myös arvioita siitä, onko vakiväen korvaaminen freelancereilla vaikuttanut laatuun. Tuleeko lapsuksia enemmän kuin ennen, vai haittaako se edes kaiken kirjatulvan keskellä, jossa räpiköimme?
Oikeastaan minun ei pitänyt kirjoittaa tästä.
Jäin miettimään artikkelin lopun "10 faktaa" -luetteloa, jossa Carlsson kirjoittaa muun muassa näin: "[--] menestys mitataan vanhoin mittarein: sillä, kuka löytää parhaimmat tekstit, tarjoaa kirjailijalle parhaimman kodin ja keksii parhaimmat ideat, joilla kirja löytää lukijoiden käsiin."
Tarjoaa kirjailijalle parhaimman kodin.
Lause pysäytti. Onko kustantamo kirjailijan koti? Tällä varmastikin viitataan siihen, että kustantamo tarjoaa kirjailijalle tietynlaisen ympäristön, tunnelman ja resurssit, ja jos ne ovat sopivat, kirjailija kotiutuu kustantamoon. Suomen Kuvalehdessä oli alkukesästä juttu "Bulevardi 12" (jos muistan oikein), jossa avattiin WSOY:n historiaa kustantamona. Minulle jäi mieleen, että he panostivat jossain vaiheessa kirjailijoidensa hyvinvointiin ja säilyttivät tämän talon sisäisen kulttuurin vuosituhannen vaihteeseen asti. Ehkä siksi sana "koti" kirvoitti tässä yhteydessä mielestäni kaikenlaisia kysymyksiä.
Tuskin voin myöskään unohtaa otsikoita ajalta, kun Siltalan kustannustoimittajaveljekset lähtivät WSOY:ltä, perustivat oman kustantamon ja vetivät mukanaan joukon nimekkäitä kirjailijoita. Kirjailijalla ja kustannustoimittajalla voi olla erittäin tiivis suhde. Muun muassa Rosa Meriläinen sanoi eräässä haastattelussaan, että kustannustoimittajalta saadut kannustavat tekstiviestit perjantai-iltaisin helpottivat epätoivoa ja epävarmuutta, joita jokainen kirjailija kohtaa.
Ehkä kyse on siitä, että olen nuori, tiettyä ikäpolvea, tottunut silppu- ja pätkätyömaailmaan tai vain luonteeltani erilainen, mutta en minä kustantamolta kotoisuutta odota. Jos kustannustoimittajani lähettäisi minulle tekstiviestejä, ahdistuisin. Ajattelen tätä työsuhteena: teemme kirjan eteen yhteistyötä. Toisaalta voi olla, että työhistoriani on opettanut minut varovaiseksi: työntekijä on korvattavissa, isot yritykset eivät tunteistasi välitä eikä nuori naimisissa oleva lapseton nainen ole heille muu kuin liian suuri riski. Kustannusala on toki hyvin omanlaisensa: kirjailijat ja kustannustoimittajat ystävystyvät, kirjailija on puolittain työnantaja, puolittain työntekijä (hänen valtansa määräytyy sillä, kuinka tuottoisa hän on) ja kirja on muutakin kuin tusinatuote. Kirja rakentaa kulttuuria ja ihmistä. Vaikka kustantamo haluaa jokaisen kirjansa myyvän kuin Puhdistus, realiteettien edessä heitä lohduttanee tieto, että jokainen kirja on jollekin Se Tärkein. He myyvät tietoa, tunteita ja taitoa -- eivät vain sanoja paperilla.
***
Kuinka talouskollisia kirjailijat mahtavat nykyään olla? Onko meno muuttunut? Onko suhde kustannustoimittajaan se tärkein vai käykö toimittajaksi kuka tahansa, kunhan kustannussopimus on tehty?
Tilanne lienee erilainen jokaisen kirjailijan kohdalla. On hyvä tiedostaa, että vaikka olisi saanut julkaistua kirjan kustantamossa, ei se automaattisesti tarkoita, että myös toinen kirja tulisi sieltä. Hylsyjä saavat muutkin kuin he, jotka koettavat saada esikoiskässäriään läpi. Jotkin kustantamot rajaavat julkaisulinjansa tarkkaan, jolloin heille lienee turha tarjota kässäriä, joka ei pysy linjassa. Joskus kustannusohjelma voi olla täynnä ja julkaisu menisi niin kauas epävarmaan tulevaisuuteen, että kirjailija haluaa kokeilla onneaan toisaalla.
Mitähän kustantamot mahtavat tästä ajatella? Jos kirjailija "hyppii kukasta kukkaan", ymmärtävätkö he sen vai kokevatko uhkaavana? Kustantamot kuitenkin kilpailevat keskenään.
Mitä ajatuksia teiltä, arvon lukijat, löytyy kustantamon ja kirjailijan suhteesta? Pitäisikö sen olla BFF, onko siinä jotain suojeltavaa ja pyhää vai onko touhu kylmää kaupankäyntiä? Jos tähtäät julkaisuun tai olet jo julkaissut, onko sinulla jotain odotuksia kustantamolta?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)