Kustantamo, kirjailijan koti?

Anna-Riikka Carlsson, joka aikoinaan perusti Avain-kustantamon ja nykyään toimii WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkönä, kirjoitti viimeisimmässä Särö-lehdessä kustannustoiminnasta ja kirjamyynnistä - ja etenkin rahasta.

Kirjailijan toimeentulottomuutta on viime vuosina yritetty nostaa esille, mutta Carlsson mainitsee, että juuri kukaan ei ole tuonut julki huolta siitä, miten kustantamoissa voidaan. Kiire kiusaa, sen voin sanoa, mutta kiinnostaisi tietää onko tämä aivan poikkeuksellista? Onko kirja-alalla ollut joskus kissanpäivät? Mielenkiintoista olisi kuulla myös arvioita siitä, onko vakiväen korvaaminen freelancereilla vaikuttanut laatuun. Tuleeko lapsuksia enemmän kuin ennen, vai haittaako se edes kaiken kirjatulvan keskellä, jossa räpiköimme?

Oikeastaan minun ei pitänyt kirjoittaa tästä.

Jäin miettimään artikkelin lopun "10 faktaa" -luetteloa, jossa Carlsson kirjoittaa muun muassa näin: "[--] menestys mitataan vanhoin mittarein: sillä, kuka löytää parhaimmat tekstit, tarjoaa kirjailijalle parhaimman kodin ja keksii parhaimmat ideat, joilla kirja löytää lukijoiden käsiin."

Tarjoaa kirjailijalle parhaimman kodin.

Lause pysäytti. Onko kustantamo kirjailijan koti? Tällä varmastikin viitataan siihen, että kustantamo tarjoaa kirjailijalle tietynlaisen ympäristön, tunnelman ja resurssit, ja jos ne ovat sopivat, kirjailija kotiutuu kustantamoon. Suomen Kuvalehdessä oli alkukesästä juttu "Bulevardi 12" (jos muistan oikein), jossa avattiin WSOY:n historiaa kustantamona. Minulle jäi mieleen, että he panostivat jossain vaiheessa kirjailijoidensa hyvinvointiin ja säilyttivät tämän talon sisäisen kulttuurin vuosituhannen vaihteeseen asti. Ehkä siksi sana "koti" kirvoitti tässä yhteydessä mielestäni kaikenlaisia kysymyksiä.

Tuskin voin myöskään unohtaa otsikoita ajalta, kun Siltalan kustannustoimittajaveljekset lähtivät WSOY:ltä, perustivat oman kustantamon ja vetivät mukanaan joukon nimekkäitä kirjailijoita. Kirjailijalla ja kustannustoimittajalla voi olla erittäin tiivis suhde. Muun muassa Rosa Meriläinen sanoi eräässä haastattelussaan, että kustannustoimittajalta saadut kannustavat tekstiviestit perjantai-iltaisin helpottivat epätoivoa ja epävarmuutta, joita jokainen kirjailija kohtaa.

Ehkä kyse on siitä, että olen nuori, tiettyä ikäpolvea, tottunut silppu- ja pätkätyömaailmaan tai vain luonteeltani erilainen, mutta en minä kustantamolta kotoisuutta odota. Jos kustannustoimittajani lähettäisi minulle tekstiviestejä, ahdistuisin. Ajattelen tätä työsuhteena: teemme kirjan eteen yhteistyötä. Toisaalta voi olla, että työhistoriani on opettanut minut varovaiseksi: työntekijä on korvattavissa, isot yritykset eivät tunteistasi välitä eikä nuori naimisissa oleva lapseton nainen ole heille muu kuin liian suuri riski. Kustannusala on toki hyvin omanlaisensa: kirjailijat ja kustannustoimittajat ystävystyvät, kirjailija on puolittain työnantaja, puolittain työntekijä (hänen valtansa määräytyy sillä, kuinka tuottoisa hän on) ja kirja on muutakin kuin tusinatuote. Kirja rakentaa kulttuuria ja ihmistä. Vaikka kustantamo haluaa jokaisen kirjansa myyvän kuin Puhdistus, realiteettien edessä heitä lohduttanee tieto, että jokainen kirja on jollekin Se Tärkein. He myyvät tietoa, tunteita ja taitoa -- eivät vain sanoja paperilla.

***

Kuinka talouskollisia kirjailijat mahtavat nykyään olla? Onko meno muuttunut? Onko suhde kustannustoimittajaan se tärkein vai käykö toimittajaksi kuka tahansa, kunhan kustannussopimus on tehty?

Tilanne lienee erilainen jokaisen kirjailijan kohdalla. On hyvä tiedostaa, että vaikka olisi saanut julkaistua kirjan kustantamossa, ei se automaattisesti tarkoita, että myös toinen kirja tulisi sieltä. Hylsyjä saavat muutkin kuin he, jotka koettavat saada esikoiskässäriään läpi. Jotkin kustantamot rajaavat julkaisulinjansa tarkkaan, jolloin heille lienee turha tarjota kässäriä, joka ei pysy linjassa. Joskus kustannusohjelma voi olla täynnä ja julkaisu menisi niin kauas epävarmaan tulevaisuuteen, että kirjailija haluaa kokeilla onneaan toisaalla.

Mitähän kustantamot mahtavat tästä ajatella? Jos kirjailija "hyppii kukasta kukkaan", ymmärtävätkö he sen vai kokevatko uhkaavana? Kustantamot kuitenkin kilpailevat keskenään.

Mitä ajatuksia teiltä, arvon lukijat, löytyy kustantamon ja kirjailijan suhteesta? Pitäisikö sen olla BFF, onko siinä jotain suojeltavaa ja pyhää vai onko touhu kylmää kaupankäyntiä? Jos tähtäät julkaisuun tai olet jo julkaissut, onko sinulla jotain odotuksia kustantamolta?

Käsikirjoitus ja kustannuspäätös.

Paljon olen kuullut väitettävän, että tätä nykyä käsikirjoituksensa saa läpi vain jos on julkisuuden henkilö tai jos tuntee jonkun sisäpiiriläisen kustantamosta. Tällainen väite haiskahtaa katkeruudelta, mutta onko asiassa jotain perää?

Paras tapa lähestyä asiaa on miettiä sitä kustantamon kannalta. Millainen käsikirjoitus kannattaa kustantaa? No tietenkin sellainen, josta on toivoa saada omansa takaisin, ja mielellään vähän enemmän. Kustannustoiminta on liiketoimintaa, vaikkakin joskus ihmetyttää se, miten se voi kenelläkään kannattaa kun Suomi on täynnä kirjailijoita ja markkinat ovat pienet.

Käsikirjoituksen pitää siis olla myyvä. Ollakseen myyvä sen on oltava ainakin jotain seuraavista:

- ajankohtainen
- julkisuuden henkilön kirjoittama
- jotain uutta kirjallisuuden kenttään tuova
- omaperäinen
- kerta kaikkisen hyvä

Tämä ei kuitenkaan riitä. Käsiksen on hyvä olla myös lähes kielioppivirheetön, sopia kustantamon kustannusohjelmaan (voihan olla, että heille on tullut samaa aihetta käsittelevä käsikirjoitus aiemmin). Lisäksi sen kirjoittajassa pitäisi olla lupaus siitä, ettei esikoiskirja suinkaan jää ainoaksi julkaisuksi.

Miksi näin? Koska esikoinen useimmiten on tuotoltaan vaatimaton, ja kustantamon panostus uuteen kirjailijaan on vanhoihin konkareihin verrattuna suurempi. Vain harvoissa tapauksissa kirjoittajalta julkaistaan tietoisesti vain yksi teos. Tuskin kuitenkaan kirjoittaja itsekään etukäteen tietää, monenko teoksen kirjoittajaksi lopulta päätyy. Paljon on kahden tai kolmen kirjan kirjailijoita.

Käsikirjoituksen läpi saaminen on joskus pienestä kiinni, mutta jos paketti on tarpeeksi hyvä, ei ole mitään syytä miksi käsistä ei julkaistaisi. Jossain vaiheessa. Tämä sana on tärkeä, sillä hyväkin käsikirjoitus kohtaa pitkällä matkallaan kustantamoon monta vaaraa ja uhkaa: postilaitoksen silppuri, kustantamon käsikirjoitusvuorten pimeät onkalot, bittiavaruus, kustannustoimittajien kesälomat ja sairauslomat, täyteen ahdettu kustannusohjelma ja niin edelleen.

Ja jos yrittäjiä on paljon, ei ole ihme, ettei hedelmöitymistä tapahdu joka kerran.

Harva kirjoittaja laskelmoi kustannuskelpoisuutta aloittaessaan kirjoittamaan. Se ei ole luova olotila, se on analyyttinen ja köyhä maisema, jossa tarinat eivät verso. Mutta kun tarina on kerrottu ja pisteet ja pilkut paikoillaan, voi olla hyvä hetki miettiä, onko käsikirjoituksessa muita syitä päästä julkaistuksi kuin se, että "minä haluan".

Ja jos perinteisten kustantamoiden ovet eivät vuosien yrittämisenkään jälkeen aukea, ja käsikirjoitus vaatii yhä päästä kansien väliin, ovat vaihtoehtoina nykyään palvelu- ja omakustanteet.

Tärkein on kuitenkin tarina.

Näin uskallan väittää, koska en ole julkisuuden henkilö, en tunne kustantamoiden väkeä, en tuntenut kirjailijoita tai kirjoittajia (ennen kuin myöhemmin), eikä minulla ole novellikilpailuvoittoja tai -sijoituksia saati aikaisempia julkaisuja. Käsikirjoitukseni täytti kuitenkin yllämainituista vaatimuksista joitain kohtia, sillä se päätettiin julkaista.

Miten on, te jotka olette kustannuskynnyksen ylittäneet? Löydättekö jotain lisättävää listaani (nämähän ovat tyystin omia päätelmiäni, en ole näitä keneltäkään kustantamon ihmiseltä kuullut)? Tai jotain, mitä siellä ei pitäisi olla?  Entä mitä luulette, mitkä ominaisuudet olivat omassa käsikirjoituksessanne avainasemassa kustannussopimuksen saamisessa?