Hybridikirjailija eli miksi tein omakustanteen

Totta se on.

Tähän kirjoja pursuavaan aikaan, jossa näkyvyydestä, lukijoista ja myynneistä taistellaan epätoivon hikeä pukaten, tein juuri omakustanteen BoDin kautta. (Painajaismuisto, olkaa hyvä! Yhden yön tarina tytöstä, jota piinaa nukahtamisen pelko, sekä hirviöistä, jotka valvovat hänen kanssaan.)

Kirjani ovat tulleet aiemmin kaupallisista kustantamoista, eikä suunnitelmissani ole hylätä sitäkään väylää. Tätä nimitystä en tiennyt vielä puoli vuotta sitten, mutta nyt tiedän: minusta on tullut hybridikirjailija.

Miksi ihmeessä, ja miten tähän päädyin?

Kirjan tekeminen painotuotteeksi on tänä päivänä helpompaa ja halvempaa kuin koskaan aiemmin. Samaan aikaan kirja-alan vaikeudet saavat monet kustantajat varovaisiksi: riskejä ei uskalleta ottaa, eikä sellaisten teosten, joiden markkinointikohderyhmä koetaan vaikeaksi hahmottaa, tuottaminen ole talousmielessä järkevää. Ylimääräistä rahaa ei yksinkertaisesti ole.

Koen itseni ennen kaikkea taiteilijaksi, eli minulle hengentuotokseni kaupallisuusnäkökulma on epämielenkiintoinen ja toisarvoinen. (Jos olisin yrittäjä, ajattelisin kaiketi toisin.) Taiteilijan ohella olen käsityöläinen: tällä tarkoitan, että olen opetellut kuvankäsittely- ja kirjantaittotaitoja ja pidän siitä, että saan tehdä itse. Minulla on siis hallussani kaikki kirjan tekemiseen tarvittavat välineet painokonetta ja tukkulevitystä lukuun ottamatta.

Kun Painajaismuisto jyristi minusta kuin luonnonvoima, en ajatellut mitään ulkopuolista: En kohderyhmää, en kustantajaa, en tiennyt edes sitä, mikä tarina oli lajityypiltään. Oliko se sarjakuva? Kuvakirja? Aikuisten kuvakirja? Mikä?

Lopulta päätin nimetä sen monikieliseksi visuaaliseksi novelliksi.

Ymmärrätte varmaan, miksi tämä saattaisi olla hankala kustantajan näkökulmasta?

Lopulta kustantajan puuttuminenkaan ei ollut perimmäinen este: En itse asiassa edes lähettänyt käsikirjoitusta kuin yhteen paikkaan, josta sain aivan kullanarvoista palautetta, ymmärrystä ja tukea. Yhdeksi tärkeimmistä seikoista nousi nimittäin aikataulu. Koska kirjan tarina on kolmella kielellä (suomi, englanti, espanja), päätin tehdä sen Irlannissa pidettävään Worldconiin mennessä. Mikään tuntemani kustantamo ei toimi näin nopealla aikataululla.

Päätös kiteytyi lopulta seuraavaan tosiasiaan: En tarvinnut tähän kaupallista kustantajaa. Kirjoitin tarinan, kuvitin sen, taitoin sen, ostin käännöksen ja oikoluvun. Kollegoilta sain mahtavaa palautetta ja kritiikkiä (sori, en noudattanut neuvoista ihan kaikkia!), ja BoD hoiti lopun.

Kaikki kävi oikeastaan aika pelottavan helposti.

En elättele suuria kuvitelmia myynnistä ja menestyksestä. Vaikka olen hiton tyytyväinen Painajaismuistoon ja koen tehneeni tinkimättömästi omaa juttuani, karu totuus on kuitenkin se, että tuonne kirjojen mereen se jossain määrin hukkuu. Mutta perhana, olenpahan tehnyt jotain itselleni aivan uutta, mennyt epämukavuusrajalle ja sen yli, kävellyt juuri sillä reunalla, jolla mahasta sieppaa mutta maisemat ovat mahtavat. Ja onpa Painajaismuisto jotain, mitä ei joka päivä tule kirjakaupoissa vastaan: kuvallinen kauhunovelli kolmella kielellä.

Kauhua Helsingissä!

Huomenna perjantaina 17.4. Helsingissä puhutaan kauheita!

Nimittäin Rosebudin kirjakaupassa Makkaratalossa on komea kavalkadi kotimaisen kauhun kirjoittajia. Illan päätähti on Jussi Katajala, jolta on juuri julkaistu novellikokoelma Korpin silmät kaiken näkevät ja muita yöpuolen tarinoita.

Haastattelen toimittajan ominaisuudessa Katajalaa klo 19.00 alkaen. Luvassa tiukkoja kysymyksiä ja selkäpiitä hyytäviä vastauksia!

Kirjailijahaastattelun jälkeen on vuorossa Kauhun ytimessä -paneeli, jossa Jussi Katajala, Samuli Antila, Niko Peltonen, Juha Jyrkäs ja Tarja Sipiläinen keskustelevat kauhun kirjoittamisesta ja kauhukirjallisuudesta.

Illan riennot jatkuvat kaupan mentyä kiinni aivan lähistöltä löytyvässä Bar 7 Blingsin kirjastobaarissa (Radisson Blu Plaza, Vilhonkatu 7, sisään Kitzens-ravintolan kautta).

Tervetuloa!

Vieroksujat

Jokaisella meistä on varmasti lajityyppi tai kirjallisuudenhaara, jonka lukemista välttelee. Taustalla yleisimmin piilee ennakkoluulo tai huono kokemus. Yllättävää on, että jos lukee kirjailija Y:ltä kirjallisuuden lajityyppiä X edustavan teoksen, eikä pidä siitä, hylkimisreaktio ei välttämättä synny vain kirjailija Y:n lajityyppiä X edustaviin kirjoihin vaan jopa koko X-lajityyppiin.

Näin olen kuullut rivien välistä, kun olen ihmisten kanssa lukemisesta puhunut. Joku ei pidä fantasiasta, koska mielikuvitusmaailmoista lukeminen ei ole kehittävää tai kirjan se-ja-se kuvaus haltioista oli epäuskottava. Päihde- ja parisuhdeongelmainen kahvinlipityssukuromaani on jonkun mielestä synonyymi kotimaiselle realistiselle nykyproosalle. Ehdoton nounou. Chick-litiin ei kannata edes koskea, sillä eihän nyt mikään, minkä nimessä viitataan kananpoikiin, vaikka kirjan kannessa lähes poikkeuksetta kuvataan pastellisävyissä korkokenkiä ja shamppanjalaseja, voi olla terävää yhteiskuntakuvausta kansanosasta, joka on oikeasti olemassa.

Aito kaikkiruokainen lukija on harvinaisuus. Monet lajityypit liittyvät tiettyyn ikäkauteen, jonka jälkeen voi tulla tunne, että siltä saralta kaikki on nähty. Joskus iällä ei ole mitään tekemistä lukemiskauden kanssa. Luettavaa on yksinkertaisesti niin paljon saatavilla, että muutamaan genreen keskittyminen on ymmärrettävää. Tuttu ja hyväksi havaittu houkuttelee, sillä jotain erilaisuutta uutuuskirjassa on kuitenkin tarjolla. Sama soppa, eri mausteet.

Genreuralle on helppo jämähtää. Joskus luin vuoden vain dekkareita ja jännäreitä. Joskus meni kuukausia pelkän romanttisen viihteen parissa. Kerran urauduin klassikoihin, mutta niiden kuluttaminen on huomattavan hidasta eikä yksittäisiä teoksia kertynyt niin paljon kuin nopealukuisemman materiaalin kanssa. Fantasian ahmimiskaudesta on aikaa sen verran kauan, että joskus hävettää. Uudempaan ainekseen tutustuminen on jäänyt kotimaisen varaan, sillä viime vuosina kotimaiset kirjat ovat löylyttäneet käännöskirjat. Kieli, se puhdas ja horjumaton kieli!

Entäs ne ennakkoluulot sitten? Yllättävän moni nyrpistelee nenäänsä tieteiskirjallisuudelle, eli scifille ja fantasialle, vaikka eivät ole sitä koskaan kokeilleet. (Psst, ja koska Suomessa niiden on ajateltu niin pitkään kuuluvan vain satu-osastolle, ihan kuin kaikki fiktio ei olisi fiktiota!) Romanttinen viihde on monelle jotain, mitä vain teini-iän naivismilla varustettu voi nauramatta nauttia. Dekkarit pelottavat, koska niissä on raakaa väkivaltaa. Kotimaan tiskirättiproosa ahdistaa eikä Dostojevskiä viitsi edes aloittaa, kun kirjat ovat niin paksuja osiin jaettunakin, että lukijallekin ehtii jo pelkästä ajatuksesta kasvaa yhtä pitkä parta kuin kirjailijalla itsellään oli.

Mikä tähän avuksi? Kenenkään ei tietenkään ole pakko kurotella vieraiden aitojen taakse tai uskaltautua maistamaan sopan sijaan makaronilaatikkoa, mutta paras tapa kastaa varpaansa uuteen ja outoon lajityyppiin on suositus henkilöltä, joka tuntee uudislukijan lukumaun. Jos joku allergisoituu keijukaisista, löytyy varmasti fantasiaa, jossa keijukaisia ei esiinny. Jos joku pelkää saavansa veritahroja dekkarista, lajityypistä löytyy runsaasti verettömiäkin teoksia. Romantiikka-allergikoille ja kuivakoiden avaruusaluskuvausten pelkääjille rajarikkurikirjoja löytänee valveutunut ammattilainen kirjastoissamme.

Ei muuta kuin rohkeasti kokeilemaan!