Lisää Dodoa ja haastattelu

Dodoa on luettu ahkerasti ja se näkyy muun muassa kirjablogeissa. Kiitos teille, ihanat! Tässä poimintoja:

"Dodo on ehdottomasti yksi kirjakevään raikkaimpia teoksia. Vahva suositus!" 

   - Amman lukuhetki

"Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita tutustumaan säeromaaneihin. Kirja taatusti uppoaa moniin nuoriin lukijoihin, mutta en näe syytä, miksei vanhempikin lukija voisi tästä kirjasta nauttia. Dodo muistuttaa lukijaa siitä, minkälaista on olla teini-ikäinen keskellä kesää, keskellä luontoa, saunassa, ja tuntea, että mitä vain voi tapahtua. Ehkä se on sitä suomalaista keskikesän taikaa." - Todella vaiheessa

"Aiemmin fantasiaa, vaihtoehtohistoriaa ja novelleja nuorille ja aikuisille kirjoittaneen J. S. Meresmaan Dodossakin on hyvällä tavalla ulokkeisuutta ja purtavaa." 

- Lastenkirjahylly

"J. S. Meresmaan tiivis, yllättävä ja ahmittava säeromaani Dodo on raikas, soljuva ja suloinen, aivan ihana!" - Sivupiiri 

***

Espoon Fantasian Kirjavasta Satamasta löytyy uunituore haastatteluni, jossa raotan Dodon syntyprosessia, kerron, miten koronteeniarki on sujunut ja lähden vähän laukalle kirjasuositusten kanssa. Kannattaa tsekata muutkin haastattelusarjassa ilmestyneet jutut! Tänä keväänä on julkaistu paljon hienoja spefikirjoja.

Dodon blogiarvioita

Dodo on lennähtänyt vauhdikkaasti maailmalle! Kiitos ihanille lukijoille ja kirjan ostaneille. <3 Tämä kevät on erityisen haastavaa aikaa uudelle kirjalle päätyä ostoskoriin ja arvioitavaksi, joten kaikki tuki on tarpeen.

Erityisesti mieltäni lämmittää, että sekä säeromaanin ilmavuus että itse tarinan valoisuus on tuntunut olevan monille sellainen, mitä tähän hetkeen on kaivannut.

Tässä muutamia poimintoja blogiarvioista:

"Dodo sopii kunnon YA-romaanin tavoin vanhemmillekin lukijoille, mutta erityisesti Iinan pohdinta seksuaali-identiteetistään ja ihmissuhteistaan koskettaa tietään etsiviä nuoria. Raikas mutkattomuus yhdistettynä runollisempaan tunteeseen ja paikoin räävittömään, ajanmukaiseen dialogiin toimii yhdistelmänä mainiosti. Yksittäisiä hetkiä voi jäädä fiilistelemään, mutta toisaalta kirjan myös ahmaista yhdeltä istumalta." 

                                                                                                    - Siniset helmet 

"Meresmaan Dodo on kepeän kupliva, mutta myös pohdiskeleva ja sydäntä sipaiseva. Pieneen opukseen on saatu mahdutettua uskomattoman suuria teemoja ilman ahtamisen tai hätiköimisen tunnetta. Dodo kertoo rakkaudesta, peloista, masennuksesta, alkoholista, ihmisten käyttämästä vallasta, unelmista ja omanlaisen elämän rakentamisesta. Ja kaikki tämä alle 160 sivussa!"

                                                                                               - Bibbidi Bobbidi Book 

"Dodo on järisyttävän hieno ja kaunis säeromaani rakkaudesta, ystävyydestä, oman identiteetin löytämisestä, irti päästämisestä, valinnoista ja vastakohdista. Esihistoriallinen lemmikki Dodo symbolisoi selvästi kaikkea sitä, josta Iinan on päästettävä irti. Onko aina valittava joko tai, vai voiko saada molemmat tai kaiken? Siitä tässä kauniissa kirjassa on kyse. Tämä kirja antaa toivoa. Tämä on ihana!"

                                                                                                - Kirjapöllön huhuiluja

"Pidin Dodosta, erityisen paljon sen loppuratkaisusta. En osannut aavistaa, mihin suuntaan tarina - ja Iina - lopulta olivat matkalla, mutta parempi niin."

                                                                                                   - Kirjojen keskellä

"J. S. Meresmaa osaa vangita sen palon tekstissään ja tämä onkin kunnostautunut voimakkaiden tarinoiden kertojana. Näistä erityisesti Mifonki-fantasiasarja on saavuttanut lukijoiden halun saada aina uusi kirja käsiinsä. Dodo vie sinne maagiseen paikkaan nimeltään Nuoruuden kesä. Se huokuu romaanista niin voimakkaana, että joudun varmaan vielä palaamaan tekstiin kun sitä pääsee lukemaan ulkona auringonpaisteessa."
                                                                                                 - Lukupino

***

Jos kiinnostuit, Dodo on helppo tilata suoraan kustantajalta tämän linkin takaa -- kirja kulkee kirjepostina!

Ilon aiheita ja kevään esiintymisiä

Tästä tulee nyt melkoinen koontipostaus, mutta ei mahda mitään. Paljon mukavia asioita on nimittäin tapahtunut ja tulee tapahtumaan!

Aivan aluksi tahdon jakaa muutaman sitaatin Lintuhäkin muotoisen soittorasian saamista arvioista:

"Unenomaisuus herätti mielenkiintoni, mutta toisaalta innostun harvoin novelleista, joten olin hieman epäileväinen sen suhteen, miten kirja mahtaisi osua lukumakuuni. Onneksi kuitenkin kokeilin kirjaa, sillä sehän oli huikean hyvää luettavaa." - Oksan hyllyltä 

"Tykkäsin näistä pikkutarinoista ihan älyttömästi." - Kirjojen keskellä 

"Jokainen tarinoista on pituudeltaan vain yhden pienen sivun mittainen ja jokainen sana on niissä paikallaan, juoni punoutuu tiiviisti ja harmonisesti kuin juonellisessa proosahaikussa." - Siniset helmet 

"Aivan ihana pieni kirja! Ja ihanalla tarkoitan häiritsevä, ajatuksia herättävä ja mielikuvitusta kutkuttava. "Näkymättömät" sai kylmät väreet aikaan. Aina tarinaa ei tarvitse pohjustaa sivutolkulla, jotta se toimii." - Elsa Keski, Helmet-kirjastojen sivut

Voi siis sanoa, että Lintuhäkin muotoisesta soittorasiasta on tykätty varsin paljon. Mikäs sen ilahduttavampaa!

***

Esiintymisiä

Viimeisimmät julkaisuni ovat olleet kauhusävytteisiä, joten olen esiintymässä ensi viikonloppuna pidettävässä KauhuConissa Rikhardinkadun kirjastossa Helsingissä. Keskustelun aiheena on Sirkus ja muita kauheita paikkoja, ja kanssani keskustelemassa ovat Ilkka Auer, Anni Nupponen ja Artemis Kelosaari. Sunnuntaina 7.4. klo 17.00 siis! Nähdään siellä!

Toukokuussa osallistun myös Metson messuille 18.5. Tampereen pääkirjastossa Metsossa. Lukuhetkemme alkaa klo 13.30. Tervetuloa!

***

Novelli-iloa

Paitsi että kummatkin viime vuoden novelleistani ovat päässeet Atorox-ehdokaslistalle (kiitos teille, jotka luitte ja tykkäsitte niin paljon, että äänestitte!), on toinen niistä käännetty romaniaksi ja ilmestynyt juuri Helion SF Magazinessa. Suurkiitos Darius Hupoville mahdollisuudesta ja tietenkin kääntäjälle, Miloș Dumbracille!

Tarinankertojalle on aina koskettava hetki, kun kielimuuri muuttuukin sillaksi ja lukijakunnan koko yhtäkkiä moninkertaistuu potentiaalissaan.

Ritarini maailmalla

Keskilinnan ritarit ilmestyivät painettuna teoksena viisi kuukautta sitten, ja ne ovat keränneet jo melkoisesti huomiota kirjablogeissa sekä poikineet paljon henkilökohtaista palautetta. Kiitos teille kaikille! Mikään ei sykähdytä kirjailijan sydäntä enemmän kuin se, että kirja kuluu lukijoiden käsissä.

Kas tässä poimintoja lukijoiden tunnelmista:

Keskilinnan ritareista tekeekin hyvää kirjallisuutta se, että sisältö ei ole pelkkää seikkailuviihdettä. Kirjan keskiössä on ritarin ja hänen aseenkantajansa rakkaustarina. [...]Eroottis-seksuaalista kuvausta on paljon, mutta se on myös teoksen kirjallisesti parasta antia, tyylikästä, kaunista ja runollistakin, ja fyysisen puolen ohella psyykkinen kokemus on vahvasti mukana." - Tarua ja totta

"Seikkailu, fantasia, murhat - ja miesten välinen intohimo. Siinä on kyllä sellainen yhdistelmä joka sai minut ihastumaan Keskilinnan ritareihin, ja vielä palavammin ihastumaan Meresmaahan kirjailijana. Hän kertoo tarinaa taitavasti ja on kirjoittanut miesten välisen erotiikan tavalla, joka ei laita liikaa punastelemaan, mutta on kuitenkin aitoa ja - no, intohimoista." - Lukutoukan kulttuuriblogi 

"Meresmaa on saanut kaiken luvatun mahtumaan pieniin paketteihin vieläpä tosi luontevasti, missään kohtaa ei ole hätiköintiä tai tönkköyttä. Kirjan maailman selitykset tulevat esiin kuvailussa ja hahmojen ajatuksissa, eikä niissä siten ole selityksen tuntua. Pidin siitä, että juoni kulki tasaisesti eteenpäin, sillä kirjassa minua kiinnosti nimenomaan juonittelut ja niiden selvittelyt. Kirjan juonikuviot ovat oikeasti melko haastavia enkä ihan heti arvannut ketkä olivat kaiken takana." - Kansientakaiset maailmat 

"Joka tapauksessa tykkäsin kirjasta ihan älyttömästi. Tää on just sellanen mitä lukee mielellään uudestaan. Tarina oli rakennettu hyvin ja tykkäsin hirveesti erilaisista ilmaisuista, niinku tiima - se vissii tarkoittanee tuntia. Kurvot kuulostaa kans eläiminä todella jänniltä." - lilypheria

"Mutta eiköhän varsinainen viesti jo välittynyt ennen pientä sivupolkua: suosittelen lukemaan Keskilinnan ritarit!" - Pähkinäkukkula

Lumooja, arvioita ja kirjamessuja

Ruumiittomia on jo luettu kirjablogeissa, ja siitä on kovasti pidetty! Alla muutama poiminta.

(c) J.S. Meresmaa

"Kokoelma alkaa muutamalla melko odotuksenmukaisella kummituskertomuksella. J. S. Meresmaan Kielolinna kauniine luontokuvauksineen ja Anni Nupposen Maitoa mandariinilasista surumielisine tunnelmineen luovat hyvän intron."

Todella vaiheessa -blogi

"Eniten pidin J.S.Meresmaan Kielolinnasta, jossa aaveena on kokonainen kartano itsessään ja Jani Kankaan Tyhjiö 29B:stä, jonka aihepiirinä oleva IT-projekti sattuu vetoamaan juuri minuun." 

Kaiken voi lukea -blogi

***

(c) J.S. Meresmaa

Vuoden ensimmäisestä virkeestä kirjallisuuslehdestä, Lumoojasta, voi lukea Aleksandr Manzosin varsin perusteellisen artikkelin steampunkista. Suosittelen tutustumaan! Tykkäsin Juha Veltin kuvituksesta paljon. Lehdestä löytyy muitakin mielenkiintoisia juttuja, kuten Leena Krohnin haastattelu. Myös kirja-arvioissa on huomioitu steampunk: Höyryä ja helvetinkoneita on suurennuslasin alla.

(c) J.S. Meresmaa

***

Vihtorin kirjaston kirjamessut ovat jälleen käynnissä Tampereella. Olen osallistunut tapahtumaan parina aikaisempanakin vuonna (tapahtumaraportti 2012 ja tapahtumaraportti 2013), ja tänä vuonna olen lauantaina sekä Osuuskumman myyntipöydän takana että seuraamassa ohjelmaa. Tulenkantaja-palkinto jaetaan toista kertaa. Pidän peukkuja niin Alexandra Salmelalle kuin Aino & Ville Tietäväiselle!

Osuuskummalaisillakin juhlantuntu jatkuu, sillä vuoden toinen julkaisu on käsillä: Kari Välimäen lyhytproosakokoelma Todensanat näkee päivänvalon. Sen kunniaksi kilistellään huomenna!

Luit väärin, ketään ei kiinnosta

Opi ottamaan vastaan palautetta.

Tässä neuvo, joka löytyy jokaisesta haluatkokirjailijaksi-ohjeistuksesta. Sitä painotetaan, sillä vain palautteesta oppiva kirjoittaja voi kehittyä hyväksi ja siitäkin paremmaksi kirjoittajaksi. Ani harva pääsee kirjailijaksi ilman, että joutuu muokkaamaan tekstiä saamansa palautteen pohjilta -- viimeistään kustannustoimittajan kanssa pääsee kyseenalaistamaan erinomaisuutensa ja tappamaan lempilauseitaan, jotka eivät avaudu kuin itselle.

Yllämainitussa on kuitenkin kyse keskeneräisestä käsikirjoituksesta, tekstistä, jolla on lupa olla hajallaan ja epätäydellinen.

Kun sitten tulee julkaisun hetki, jotain oleellista muuttuu. Kirjoittajasta tulee auktoritäärinen kirjailija, käsikirjoituksesta romaani, novelli tai runo, taideteos jonka saa hyvillä mielin olettaa olevan harkittu viimeistä pilkkua myöten.

Mutta palaute, se voi olla mitä tahansa. Ohimennen heitetty huolimaton kommentti, tapahtumaesittely, tutkiva essee, pelkkään tunteeseen perustuva kokemus, kolme tähteä viidestä. Julkinen tarkoittaa tässä tapauksessa toisten omaisuutta.

Miten ottaa tämä palaute vastaan?

***

Olen kirjoittanut nyt puoliammattilaisesti pari vuotta. Yksi hankalimmista ja ristiriitaisimmista asioista, joiden kanssa olen joutunut painimaan, on juurikin tämä romaanin tai novellin julkinen elämä. Siihen kirjailijalla ei ole mitään sanomista, ei kerta kaikkiaan mitään.

Vanhemmat ja kokeneemmat kirjailijat ovat saavuttaneet ihailtavan zen-tilan: kun kirja on kaupoissa, siitä on päästettävä irti. Katse kohdistetaan seuraavaan käsikirjoitukseen. Lapsi on maailmalla, se on itsenäistynyt, sen on pärjättävä omillaan. Sitä voidaan haukkua, lyödä, syyttää aiheetta, ylistää. Kirjailijan osa on olla vaatimattomasti ylpeä, jos menestystä suodaan, ja vaiettava tyystin mikäli vastaanotto on jotain muuta. Avustuspakettien lähettäminen ja puolustuspuheiden pitäminen on turhaa, peräti haitallista.

Minusta on kuitenkin luonnollista olla kiinnostunut siitä, mitä tehdylle työlle tapahtuu sen jälkeen kun sen päästää käsistään. Koen, että kehittymiseni kannalta minun on luettava arviot, esittelyt, kritiikit: kaikki mielipiteet mitä kirjoittamani toisissa herättää. Hämmentyneenä kuitenkin kuuntelen, kun kriitikot sanovat, että kritiikki ei ole koskaan suunnattu kirjailijalle vaan lukijalle. Kirjabloggaajat painottavat kirjaavansa ylös omia subjektiivisia lukukokemuksiaan. Usein tuntuu, että kaikki mitä kirjasta julkisesti sanotaan, ajatellaan irrallisena sen tekijästä. Itsenäistymisen mysteeri on siinä, että kirja kerää kehuja, joita kirjailijan on lupa lunastaa, mutta väärinymmärryksiin, huolimattomuuteen, suhteettomiin haukkuihin ja lukijan epäkypsyyteen ei kirjailijan ole lupa vastata. Kirjan on kannateltava ne yksin. Mutta kirjan oma puolustuspuhe on kovin hiljainen: se olisi ensin luettava. Kaksi tähteä viidestä ei välttämättä houkuta kuitenkaan tarttumaan kirjaan.

En oleta että kritiikin olisi tarkoitus olla vain kirjailijalle tai kirjabloggaajan lukupäiväkirjan antaa minkäänlaista ohjeistusta, mutta totuus on, että valtaosa kirjailijoista kuitenkin lukee niitä. Kuinka paljon ne sitten todellisuudessa vaikuttavat kirjailijaan lienee vaikeasti arvioitavissa, mutta olisi melko naiivia uskoa, etteivätkö ne jollain tasolla vaikuttaisi. Kirjailija on ihminen, yhtä lailla altis mielipahalle ja mielihyvälle kuin kuka tahansa. Ehkä enemmänkin, sillä kirjoittaminen on aina henkilökohtaista. Vaikka kuinka nahka paksuuntuisi kokemuksen karttuessa.

***

Mitä yritän kirjoituksellani sanoa?

Haluan tuoda esille tämän puolen, sen ristiriidan ja avuttomuuden tunteen, jota ainakin itse silloin tällöin koen. Onko se sitten ego, joka ulisee, en tiedä, mutta luulen että kirjallisuuskeskustelulle voisi olla hedelmällistäkin, jos kirjailijan itsensä osallistuminen keskusteluun olisi sallitumpaa. Kyllähän vastavuoroisuutta jonkin verran netissä on, ja on ollut aikaisemmin lehtienkin palstoilla, mutta sävy on usein värittynyt. Kitkerät puolustuspuheet ja avautumiset kirjailijalta eivät kuitenkaan ole se, mitä ajan takaa. Osoittelun, nokittelun ja henkilökohtaisuuksiin menon sijaan kirjailijalta voitaisiin kuulla hänen oma kiihkoton näkemyksensä. Tässä vain tulee se ongelma vastaan, että selittely on aina selittelyä. Jos jonkin voi ymmärtää väärin, onko se väärin luettu vai väärin kirjoitettu? Jos kirjailija oikaisee selvän asiavirheen arviossa, onko se saivartelua ja pikkumaisuutta? Tehdäänkö se oman erinomaisuutensa pönkittämiseksi, toisen erehtyväisyyden osoittamiseksi vai kirjan itsensä hyväksi?

Kirjailijan osallistuminen teoksensa julkiseen elämään on kiusaannuttavaa. Ja silti jollain tavalla hyvin ymmärrettävää ja inhimillistä. Paineet kirjailijalla nimittäin ovat kovat: hyvän kirjan kirjoittaakseen täytyy olla hyvä, mestariteoksen kirjoittaakseen täytyy olla mestari. Ei saa hapuilla, ei saa kompastella. Lukijalle on luotava niin uskottava maailma, että edes typo tai kaksi ei sitä kaada.

***

Ketä sitten edes kiinnostaa, mitä kirjailija ajattelee tai miltä hänestä tuntuu?

Siinäpä se. Ei minua lukijana ihan hirveästi kiinnosta tietää, johtuiko lukukokemukseni laimeus omasta huolimattomuudestani vai kirjailijan lipsahduksesta. Olen siirtynyt jo seuraavaan kirjaan.

Kirjailijalle -- ainakin tällaiselle aloittelevalle, hapuilevalle ja zenistä vain haaveilevalle -- pelastus löytyy kollegojen tarjoamasta vertaistuesta. Mikä olisi parempi paikka itkeä maailman epäoikeudenmukaisuutta ja lukijoiden ymmärtämättömyyttä kuin kollegan olkapää? Toisten tarjoama sympatia auttaa pitkälle. Aika viimeistelee loput.

Ehkä kymmenen vuoden päästä olen löytänyt tyyneyden ytimen ja nahkani on niin paksu, että valashaikin jää toiseksi.

Erään kirjailijan kommentti kohuun kirjablogien vallasta

Mielenkiinnolla olen seurannut keskustelua, joka alkoi  Helsingin Sanomien Nyt-liitteen artikkelista "Kirjabloggarit ovat kustantamoiden uusia bestiksiä". Linkitän tähän Morren maailman blogauksen aiheesta -- sieltä löytyy myös linkkejä muihin aiheeseen tarttuneisiin blogeihin. (Tulisi pitkä linkkilista, jos laittaisin ne kaikki tähän.)

Mitä lisättävää keskusteluun voisi olla kirjailijalla, joka on ennen kaikkea saanut bloginäkyvyyttä (on myönnettävä, että esikoinen sai hyvin myös sanomalehtinäkyvyyttä, mutta se meininki kuuluu esikoisen erikoiskohteluun)?

Ensinnäkin minulle jokainen lukijapalaute on lahja. Oli se sitten sanomalehtikritiikki, tekstiviesti, foorumikommentti, blogiarvio tai kasvotusten kerrottu. Aina lahjasta ei pidä, mutta lahja se on yhtä kaikki.

Toiseksi: sanomalehtikritiikkien vähentyminen ei mielestäni ole mitenkään kytköksissä kirjablogeihin. Kirjablogit eivät yleisty siksi, että sanomalehdissä olisi vähemmän kirjakritiikkejä, eikä kirjablogien olemassaolo vähennä lehtikritiikkien määrää. Tämä siksi, että sanomalehtikritiikki ja kirjablogiarvio eivät pyri samaan päämäärään. (Yleistän tässä hieman: toki on muutamia blogeja, jotka lähenevät lehtikritiikkiä tai ovat ammattikriitikon ylläpitämiä, mutta valtaosa kirjablogeista on olemassa aivan toisista lähtökohdista.)

Mielestäni kirjablogit kertovat enemmän henkilökohtaisesta lukukokemuksesta, kun taas lehtikritiikki pyrkii siitä pois. Miksi siis kirjablogisteilta vaadittaisiin samaa kuin ammattikriitikoilta? Vaikka kummatkin pyörivät kirjan ympärillä, ne eivät ole täyttämässä samaa tehtävää.

Otan oman tuotantoni esimerkiksi. Fantasiakirjasarjani edustaa kahta marginaalia: se on fantasiagenreä ja luokiteltu sekä nuorten että aikuisten kirjaksi (monissa paikoissa löytyy jopa lastenhyllystä). Se on myös luonteeltaan viihteellistä, sanoisin jopa tusinakirjallisuutta, johon eräs anonyymi kommentoija oli kiinnittänyt huomiota. (Hän oli huolissaan siitä, että kirjablogeissa sekä nämä päiväperhoskirjat että laatukirjat, jotka oikeasti muuttavat maailmaa, nousevat samaan arvoon. En ole koskaan saanut otetta tästä kirjallisuuden arvottamisen hyödyistä: miksi ne eivät voi esiintyä rinnakkain ilman että syövät toisiaan? Sen mitä olen kirjablogeja lukenut osoittaa, että blogisti voi olla hyvinkin laaja lukumaultaan -- tai sitten ei. Sellaista se on ja tulee aina olemaan: jos joku haluaa lukea kepeää romanttista eskapismia, hän tuskin nauttii Joycesta. Miksi hänen edes pitäisi?) Ilman kirjablogeja olisin saanut esikoisestani (ja nyt tästä sarjan toisesta osasta) merkittävän paljon vähemmän tietoa siitä, miten se on otettu vastaan. Vuorovaikutteisuus olisi ollut olematonta. Minulle viihdekirjailijana kaiken a ja o on se, pidetäänkö kirjoista, joita kirjoitan. Ostetaanko niitä. Taideproosan kirjoittajilla tuskin on samaa tavoitetta. Viihdekirjallisuus ja taideproosa suuntaavat eri pääteasemille. Vaikka niiden olomuoto on sama eli paperille painettu teksti, ne todella ovat eri lajia.

Valta on kuitenkin se avainsana, joka keskustelun ytimessä on: kirjablogisteilla on valtaa. Miten he käyttävät sitä? Ovatko he oikeudenmukaisia? Saisiko heillä olla sitä?

Voin olla väärässä, mutta epäilen erittäin vahvasti esimerkiksi sitä, kuinka paljon blogiarvio lopulta vaikuttaa ostopäätökseen. Mifongin perintö myi vuoden aikana sen verran, mitä tämän tyyppiselle esikoiselle on odotettavissakin: toista painosta tuskin heti otetaan, mutta saa nähdä päätyykö makuloitavaksi kovinkaan suurta kasaa. Ostopäätökseen vaikuttaa erittäin paljon hinta, saatavuus ja kirjan ulkonäkö. Niinpä esimerkiksi kirjakaupoilla on äärettömän suuri merkitys sille, mitä kirjaa myydään ja kuinka paljon. Varmasti suurempi kuin kirjablogeilla.

Sen sijaan blogiarvio vaikuttaa varmasti lukupäätökseen: luenko tämän heti nyt vai en ollenkaan, lainaanko kirjastosta sittenkään ja niin edelleen. Voi olla, että silloin lukija missaakin hyvän kirjan, mutta voi myös olla, että häneltä säästyy aikaa jonkin toisen, kenties itseä sittenkin enemmän kiinnostavan kirjan, löytämiseen. Sitähän lukuharrastus on: huteja ja täysosumia ja yllätyksiä.

Entäpä sitten ne apurahat? Minä en ole liittänyt hakemuksiini blogiarvioita, sillä tuskinpa kovinkaan moni päättäjä perustaa näkemystään kirjailijan ammattitaidosta tai tulevan projektin kelpoisuudesta yksittäisille blogiarvioille, jotka kertovat lukukokemuksesta ja ovat useissa tapauksissa nimimerkin takana. Mielenkiintoiseksi asia muuttuu sitten, jos ainoat julkiset vähääkään kritiikkiä muistuttavat arviot, joita kirjastaan on saanut, ovat nimenomaan kirjablogistien tekemiä.

On selvää, että kustantamot yrittävät hyödyntää kirjablogeja. Jos sitä kautta saa näkyvyyttä julkaisulle ja kirjailijalle helpommin ja nopeammin kuin perinteisiä reittejä, olisihan se hölmöä olla käyttämättä tilaisuutta hyväkseen.

Selvää on myös, että toiset kirjat ovat suositumpia ja enemmän esillä kuin toiset. Niin se on ollut niin kauan kuin muistan, formaateista riippumatta.

Kirja kuitenkin hyötyy siitä, että sitä luetaan ja siitä kerrotaan mahdollisimman monelle. Blogimaailma on tähän mielettömän oivallinen, sillä arviot ovat helposti löydettävissä vuosienkin jälkeen.

Blogimaailmassa kirja ei vanhene.

Näkymätön kirjailija ja lukijasuhteen kiemurat

Mifonkeja on kovasti luettu viime päivinä, ja se tietenkin lämmittää kirjailijan sydäntä.

Q+Black Lukunurkasta luki Mifongin ajan, vaikka ei siitä niin paljon pitänytkään kuin ensimmäisestä kirjasta (spoilerivaroitus!). Reta Todella vaiheessa- blogista  on lukenut Mifongin perinnön ja paitsi pohtinut monia mielenkiintoisia seikkoja, piirtänyt mahdottoman hienot potretit Dantesta ja Ardisista!

***
Asiasta otsikon mukaiseen.

Täytyy sanoa, että kirjailijan osa on joskus kurja. Kommentointia arvioihin ei katsota hyvällä. Kirjailijan ja lukijan suhde ei ole sillä tavalla vastavuoroinen, mutta voisiko se olla? Saisiko se olla? Säikäyttääkö kirjailija kommentoinnillaan lukijan, tai sillä, että lähestyy tätä arvion julkaisemisen jälkeen? Onko siinä jotain noloa, jos osoittaa huomanneensa arvion? Olisiko paras, jos kirjailija olisi mahdollisimman näkymätön?

En usko, että lukuohjeita haluaa antaa yksikään kirjailija, mutta kieltämättä ihmistä kirjailijan nahkan sisällä joskus kismittää, kun kirjaa tulkitaan tavalla, josta ei edes tunnista kirjoittamaansa. Vaan minkäs teet? Kirja on oma olentonsa, sitä saa kukin tulkita miten haluaa ja blaablaablaa. (Onhan näinkin, mutta eivät kaikki kirjat ole niin monitulkintaisia, etteikö niitä voisi lukea väärin. Kyllä, minusta kirjan voi lukea väärin. Siksi on erittäin tärkeää, että kirja saa monia arvioita ja näkemyksiä. Ettei olisi yhden "totuuden" varassa.)

On kiinnostavaa miettiä, mitä kirjan väärin lukemisesta sitten seuraa. Erilaisia tasoja löytyy: jos joku lukee Ulisiaksen Usiliaksena tai Ardisin Adriksena, onko sillä mitään merkitystä? Ei minusta. Entä jos genrelehden kriitikko ei löydä kirjasta merkittävää maagista elementtiä, joka vaikuttaa vahvasti tapahtumien kulkuun, ja arvostelee kirjaa siitä, että yhteensattumia on liikaa? Tämä on monitulkintaisempi asia. Voi nimittäin olla, että kirjailija on kirjoittanut rivivälit liian ahtaiksi ja epäonnistunut aikeessaan. Voi myös olla, että kriitikko on lukenut huolimattomasti. Tällainen arvio kuitenkin syö sen koko uskottavuuden kirjailijan silmissä. Valitettavasti lukijoihin se ei vaikuta samanlailla, sillä he eivät yleensä ole kirjaa vielä lukeneet. (Kriitikothan aina painottavat kirjoittavansa arvionsa palvelemaan yleisöä ja lukijoita, mutta kyllä se kirjailijakin siellä yleisössä kököttää. Eturivissä.)

Blogimaailma on tuonut ihan uudenlaiset mahdollisuudet vuorovaikutteisuuteen ja kirjallisuuskeskusteluun. Kun lehtikritiikit kuihtuvat kuihtumistaan, kirjablogien merkitys kasvaa. Entä kirjailijablogien? Halutaanko kirjailija mieluummin häivyttää mainosmaiseksi kotisivuksi netissä vai onko tilaa myös kotikutoisemmille ja rupatteleville blogeille (jollaiseksi koen tämän oman blogini)?

Ja vielä: himmentääkö hyvän kirjan taikaa se, jos yhtäkkiä tiedostaakin, että kirjan on kirjoittanut ihminen kaikkine heikkouksineen eikä jokin myyttinen kirjailija?