Esikoiskirjailijan sammakko

Silloin tällöin tulee seurattua millaisilla hakusanoilla blogiini löydetään. Viime viikkojen hauskimpia on ollut otsikon mukainen "esikoiskirjailijan sammakko".

Vuoden viimeisen päivän kunniaksi kirjoitan siitä.

***

Esikoiskirjailijan sammakko on käsikirjoitus, joka näyttää juuri sillä hetkellä limaiselta ja rupiselta. Sadut kuitenkin kertovat, että jos voittaa pelkonsa ja inhotuksensa ja uskaltautuu suutelemaan sammakkoa, se voikin muuttua prinssiksi.

Esikoiskirjailijan sammakko on kirjan ensimmäinen arvio. Se loikkaa yleensä varoittamatta herukkapensaan juuresta ja säpsäyttää. Kun sydän on asettunut, voi saappaalle seisahtunutta sammakko tarkastella lähemmin. Joskus käy ilmi, että kyseessä on rupikonna, mutta useimmiten loikkaaja on aivan tavanomainen sammakko.

Esikoiskirjailijan sammakko on suusta loikkaava lause haastattelussa, jota ei voi vetää takaisin; josta on jo hetimiten eri mieltä ja joka painetaan lehteen (tai siirrytään messuhaastattelussa seuraavaan aiheeseen). Se on jalostamaton ajatus, mielipide, joka olisi saanut kypsyä vielä hetken ennen poimintaa. Kuten yleensä käy, sammakko on ollut sammakko vain sanojansa mielestä eikä kukaan muu kiinnitä siihen mitään huomiota.

Sammakot ovat sellaisia, yllättäviä mutta pian aluskasvillisuuteen sulautuvia.

Kun vaihtaa sammakkoperspektiivin lintuperspektiiviin, esikoiskirjailijan vuodessa lienee paljon samaa.

Lukija kohtaa kirjailijan ja kirjailija lukijan

On kaksi kohtaamisen päätyyppiä:

1) Suunnittelematon
2) Suunniteltu

Kun lukija kohtaa kirjailijan suunnittelemattomasti, hän ei yleensä saa mitään järkevää ulos suustaan. Ainakaan aluksi. Kun lukija tapaa kirjailijan suunnitellusti, huulien välistä karkaa ynähdys. Pääasiassa kohtaaminen koostuu tuijotuksesta, hätäisestä kättelystä ja päässä kaikuu hokema: apua-mitä-mä-nyt-sanon-en-just-nyt-muista-edes-sen-viimeisimmän-kirjan-nimeä-vaikka-luin-sitä-aamutunneille. Tai apua-mitä-mä-sanon-en-edes-ole-lukenut-siltä-mitään-mutta-se-on-voittanut-jotain-palkintoja-ja-kai-mun-pitäisi-olla-sitä-lukenut.

Kun kirjailija kohtaa lukijan suunnittelemattomasti, hän todennäköisesti vaikuttaa poissaolevalta ja hieman hassulta, sillä oivallus siitä, että omalle kirjalle todella löytyy lukijoita, on humalluttavan häkellyttävä. Kun kirjailija kohtaa lukijan suunnitellusti, hän on todella hermostunut. Entä jos lukija pettyy? Entä jos hän ei edes tunnista eteensä tupsahtavaa ihmistä kuvasta, joka kirjan kanteen on painettu?

Nämä kaksi roolia ovat tulleet ajankohtaisiksi nyt, kun olen tutustunut moniin kirjailijoihin, joiden teoksia olen lukenut, ja myös siltä osin, että Mifongin perinnön lukeneita on alkanut tulla vastaan. On oikeastaan melko huvittavaa, kuinka jäykäksi ja kömpelöksi tilanne voi mennä, kun kyseessä on kuitenkin vain kaksi ihmistä, jotka kohtaavat, ja sitähän tapahtuu luonnostaan päivittäin. Ilmi tulee, että kirjailija on fiktiota. Ihminen ei. Ja minulle lukijana tämä on joskus ollut hankala pala. Ihminen tulee liian lähelle, mutta kirjailija on kuva, jonka voi pitää kauempana ja olla liikaa sitä ajattelematta. Niin sen kuuluu tavallaan ollakin, koska kirjailijaa tärkeämpi on kirja.

Mutta kuinka paljon lukukokemukseen vaikuttaa kirjailijan tapaaminen? Entä kuinka paljon kirjoittamiseen vaikuttaa lukijan kohtaaminen?

Minulla on aavistus, että tällainen vuorovaikutus, jossa kirja ikään kuin häviää taka-alalle ja persoonat astuvat etualalle, voi olla voimakas, jopa leimaava, menneitä ja tulevia lukukokemuksia ajatellen. Sosiaalisessa mediassa kirjailija voi säilyttää fiktiivisyytensä, mutta kasvotusten se ei onnistu. Joidenkin kirjojen kanssa haluan pitää tiukan linjan ja vältän parhaani mukaan kohtaamasta kirjailijaa. Pelkään, että jos hänet tapaan, lukukokemukseni muisto muuttuu ja värittyy -- nimenomaan huonompaan. Tämä pelko on helkkarin hölmö, sillä pitäisihän minun tietää, että teos on enemmän kuin tekijänsä. Sitä luulisi, että kykenisi erottamaan nämä kaksi.

Ehkä jokin totuus piilee siinä, että lukijan mieli on ailahtelevainen ja kirjallinen tarjonta runsasta. Pienikin seikka voi heilauttaa viisarin punaiselle ja lukupinon järjestys muuttuu. Enkä haluaisi menettää yhtään hyvää kirjaa ennakkoluulojen tai olettamusten vuoksi.

Kirjailijalta tyylikkäin veto ehkä olisi pysytellä hiljaa ja taka-alalla. Antaa työnsä puhua puolestaan, kuten sanotaan.

Mutta tiedättekö mitä? Omalta kohdaltani olen huomannut olevani hyvin sosiaalinen olento, kun mennään kirjoittamisen puolelle. Jos en bloggaisi, verkostoituisi ja osallistuisi messuihin ja tapahtumiin, en koskaan olisi tavannut kaikkia teitä. Inspiraatio syntyy usein yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa, mutta ihmisistä saa voimaa, perspektiiviä ja uskoa tekemiseensä.

Toivon siis tulevaisuudessakin runsaasti kohtaamisia. Riskeistä huolimatta.

Hyvät lukijat, miten teidän kohtaamisenne lukijoiden tai kirjailijoiden kanssa ovat sujuneet? Onko niitä ollut?

Vihtorin kirjamessut ja Kirsi Kunnas

Viikko sitten lauantaina kävin Vihtorin kirjamessuilla, jotka pidettiin Tampereella hotelli Tammerissa.

Tapahtuman mainostus oli melko pienimuotoista ja salamyhkäistä, mutta paikalla oli silti sopivasti väkeä (tilat eivät kuitenkaan ole huisin suuret, vaikkakin komeat). Ikäjakauma viittasi siihen, että sosiaalisessa mediassa tapahtumaa ei ollut juuri mainostettu.

Olin paikalla kolmen esiintymisen verran: Karo Hämäläisen, J.K. Ihalaisen ja Robert Meriruohon, ja lopuksi Kirsi Kunnaksen.

Viihdyin mainiosti kaikkien yllämainittujen parissa -- etenkin Hämäläisen finanssitrilleri Erottajan kirvoittama keskustelu oli kiinnostava --  mutta erityisen iloinen olen siitä, että jäin kuuntelemaan Kunnasta, vaikka alun perin suunnitelmani oli toisin.

Kirsi Kunnasta en ole käynyt kuulemassa aiemmin, joten en tiennyt ollenkaan mitä odottaa. Kun illan päätteeksi kävelin kotiin, minusta tuntui että olin kokenut jotain ainutlaatuista ja merkityksellistä. Välitön, huumorintajuinen ja aito -- sellainen on Kirsi Kunnas. Minun perspektiivini Suomen kirjallisuuden historiasta ja erilaisista kausista on valitettavan rajallinen. En ole koskaan opiskellut kirjallisuutta enkä suoraan sanoen ole ollut hirveän kiinnostunut siitä.

Oli siis enemmän kuin mielenkiintoista kuunnella kirjailijaa, joka on 1950-luvulta lähtien pyrkinyt uudistamaan suomalaisen kirjallisuuden kenttää. Reheväsanaisia ei-opettavaisia runoja lapsille, ajatella. Se oli silloin jotain erikoista. Kunnaksella on takanaan kirjailijan ura, joka on kestänyt yli kuusikymmentä vuotta: mitä kaikkea noihin vuosikymmeniin mahtuukaan! Jollain tavalla on helpompi käsittää, miksi taiteentekijöiden vähäisiäkin tuloja ruoskitaan julkisesti niinkin rajuin ottein, kun viime vuosina on nähty. Nykyisessä pikatalouden ja rahallisen hyödyn koodistoon perustuvassa maailmassa ei ole aikaa eikä kykyä nähdä kirjallisuuden ja muun taiteen merkitystä, joka voi tulla nähtäväksi yleensä vasta vuosikymmeniä jälkikäteen. Sijoitus taiteeseen on sijoitus tulevaisuuteen. Tämän sukupolven taiteentekijät eivät välttämättä tee sitä tämän hetkisten, maksavien, sukupolvien ymmärrettäväksi, vaan vasta seuraavien.

Kunnas sanoi runoudesta jotakuinkin näin: "Runous puhdistaa kielestä kaikki kalkkeutumat ja klikit, joita siihen ajan myötä on kertynyt. Runon muoto on sellainen, että se säteilee kirkkaimmin. Runous kulkee kielen uudistamisen etujoukossa. Proosa hitaampana tulee runouden jälkeen, se on panssarilaiva tykkeineen."

Illan myötä Kirsi Kunnas kertoi myös monia hauskoja anekdootteja elämästään. Tuomas Anhavalle hän oli helsinkiläisessä kahvilassa kirjailijoiden kerääntymisessä kerran esitellyt vastavalmistunutta runoaan, jossa eräs riimi menee näin: "olisinpa surkea, jos muistuttaisin kurkea". Anhava, joka edusti varsin erilaista näkemystä kieleen ja sen käyttöön, oli sovitellut nenällään keikkuvia silmälaseja ja tokaissut tähän tyyliin: "veisaisimpa virsiä, jos muistuttaisin Kirsiä". Tähän Kunnas oli vastannut: "jos muistuttaisin Tuomasta, lakkaisin lauluja luomasta."

Että näin. Kiitos järjestäjille tapahtumasta!