Pääteasema tuntematon

Aamulla ensitöikseni lähetin eteenpäin novellin, jonka sain eilen kirjoitettua valmiiksi. Se on tarjokas URS:in tulevaan rillumapunk-antologiaan, mutta vielä en tiedä soveltuuko se kokoelmaan. Annoin tarinan muheutua mielessäni pitkään, ennen kuin sain sanaakaan tiedostoon. Novellin nimi kirkastui mieleeni oikeastaan heti, kun tiesin elementit, joille tarina rakentuu. Kirjoitin sen lopulta muutamassa päivässä -- taustatyöhön käytin paljon enemmän aikaa.

Paras tunne on saada tarina kerrottua.

Kesken olevista romaanisarjoista johtuva keskeneräisyyden tunne on osoittautunut kutkuttavaksi, mutta myös kuluttavaksi: tarinat eivät ole valmiita, ne ovat kuin pysäytettyjä kuvia, näytöksiä, ja henkilöhahmot näyttelijöitä, jotka odottavat ohjaajan seuraavaa merkkiä. Niissä ollaan vielä matkalla -- pääteasema on tuntematon.

Novellit toimivat haukkauksena raitista ilmaa. Voi vierailla eri aikakaudessa, eri vuodenajassa, eri henkilöiden elämissä. Kun sitten palaa takaisin vuosikausia työstämänsä pariin, on virkeäsilmäinen ja piristynyt olo. Kun saa jotain valmiiksi, se kannustaa.

Nyt on pirun hyvä fiilis Pirunkeuhkosta. (Se on novellin nimi.) Ja koska tunnelmoin yhä kirjoittamispakahtumisen aallonharjalla, haluan jakaa alun kanssanne:

"Olavin erilaisuuden näki heti hänen synnyttyään. Olen minä sitä monta kertaa miettinyt, että johtuiko pojan outous hänen isänsä teoista, väkivaltaisesta tavasta, jolla hänet maailmaan luotiin. Sitä miestä en nähnyt sen illan jälkeen ja hyvä niin. Puukkoni minä olisin häneen upottanut.  

Auneksi minua täällä kutsutaan. Kotikyläni jäi rajan toiselle puolelle, mutta en minä siellä olisi pysynyt, vaikka sodat olisivatkin jääneet sotimatta. Jo silloin kun olin pieni äitini sanoi, että juureni olivat taivaassa, eivät maassa. Kulkemaan minut oli luotu, etsimään kunnes tulen löydetyksi. "

                                                                                     -- J.S. Meresmaa, Pirunkeuhko