Entä jos kirjoja...

...ei olisi?

Aloin miettiä tätä lainauskorvauskeskustelujen lomassa, kun moni ilmaisi tyrmistyksensä siitä, että tekijät kehtaisivat vaatia enemmän korvausta teostensa ilmaisjakelusta. Kirjastot lakkaisivat olemasta! Verorahoja tuhlattaisiin taas turhuuksiin! Joutavat apurahakirjailijat, ahneet laskelmoijat, ne aina vain vaativat lisää ja lisää!

Vedetäänpä hetki henkeä.

Mitä me menettäisimme, jos kirjoja ei olisi? Jos Suomessa kukaan ei kirjoittaisi, ei eilisestä, tästä päivästä tai huomisesta? Rajataan ajatuksesta ulos kaikki jo kirjoitetut kirjat. Ei olisi valtavaa arkistoa, josta ammentaa luku-annoksensa. Rajataan ulos ulkomaalainen kirjallisuus, tässä ajatusleikissä rajat ovat kiinni tiukemmin kuin Australialla. Kotona kirjojen painosta natiseva kirjahyllykin kantaisi enää pölyä.

Mitä meille jäisi?

Miten kävisi kustantamoiden väen? Kirjapainojen? Kirjakauppojen? Kustannustoimittajat saisivat etsiä leipänsä muualta. Kääntäjät jäisivät vaille sanoja, joita kääntää. Kuvittajat ilman tekstejä, joita kuvittaa. Kirjastonhoitajat luetteloisivat elokuvia ja tietokonepelejä -- ai mutta, niihinkin tarvitaan käsikirjoitus! Unohtakaa edellinen, kirjastoissa tarjoiltaisiin herkullisia croissanteja ja latte machiattoa.

Mitä tapahtuisi kaikille Harry Potter -penaaleille ja Nalle Puh -repuille? Twilight-paidoille? Myydyille elokuvaoikeuksille, teatterisovituksille, äänikirjoille? Kari Hotakaisen siteerauksille?

Entä tärkeimmille, eli lukijoille? Sinulle, minulle ja naapurin nuorelle, joka tähän asti nähtiin aina nenä kirjassa? Miten elämämme muuttuisi: ymmärtäisimmekö vähemmän, kutistuisiko avara katse, tuntisimmeko olomme yksinäisemmiksi, sielumme eristetymmäksi?

Miksi minusta tuntuu, että jos kirjoja ei olisi, kaikki muut paitsi kirjailija itse menettäisivät enemmän?

***

Minä luulen, että yksi syy miksi lainauskorvausten korottaminen nostaa joidenkin niskakarvat on, että taiteen ajatellaan aina jossain määrin olevan kapinallista, vapaata ja niille, jotka eivät välitä yhteiskunnan rakenteista tai jättäytyvät omasta halusta niiden ulkopuolelle. Hengen palosta syntyneestä tuotoksesta ei saisi vaatia rahallista korvausta. (Tietokirjojen kirjoittamiseen etenkin tarvitaan jumalallista inspiraatiota -- ei lukemattomien tuntien taustatyötä, jäsentämistä ja lähdekirjojen luetteloita.)

Romantisoitu kuva kirjailijasta on vanhentunut vuosikymmeniä sitten. Kirjat liikuttavat parhaimmillaan valtavia massoja: niin kaupallisessa kuin aatteellisessakin mielessä. Kirjallisuus ei ole mikään vähäinen voima eikä merkityksetön kulttuurin sivuhaara. Koen, että kirjallisuus on kivijalka, jonka päälle ja ympärille monet muut taiteet rakentuvat. Kirjallisuus inspiroi, herättää ja haastaa.

Miten kukaan voisi kuvitella, ettei tällaisen kivijalan rakentaminen vaadi työtä?

Ja jos työn tulosta, teosta, saa lainata valtion myötävaikutuksella kirjastoista käytännössä ilmaiseksi, mitä se kertoo yhteiskunnastamme?

Kuulisin mielelläni ajatuksianne! Siitä, mitä menettäisitte jos kirjoja ei kirjoitettaisi. Entä onko taiteen oltava kokijalle ilmaista ja tekijälle tappiollista? Millaisena koette suomalaisten kulttuurinarvostuksen etenkin kirjallisuuden kohdalla? Mikä voisi olla paremmin, mikä huonommin? Minkä arvoinen kirja on? Entä kirjailijan työ?

(Haluaisin loppuun huomauttaa, että yritin kirjoittaa tämän postauksen mahdollisimman arvolatauksettomasti. En halua rajoittaa kirjastojen valikoimaa. En ole katkera, mieleni pahoittanut tai luule tietäväni parhaiten ja kaikkea. Minusta lainauskorvauksen suhteen Suomessa ollaan epäoikeudenmukaisella tasolla, mutta kyllä minä jatkaisin kirjoittamista, vaikka en saisi siitä latin latia. Ja tässä se ongelma osittain piileekin: taidetta tekevät ne, jotka sitä rakastavat tarpeeksi. On vaikea vaatia rahallista korvausta asioista, jotka on rakkaudella synnyttänyt. Tärkeää on kuitenkin huomata, että kirjailijat tuovat työllään yhteiskuntaan enemmän kuin sieltä koskaan kykenisivät ottamaan. Oikeuksia on jokaisella työntekijällä, myös kirjailijalla.)