Finlayson Art Area 2019 ja Sanalankoja-kirjallisuuspolku

Kuva: Siiri Kauhanen

Nyt se on julkista!

Sain kunnian olla yksi tämän vuoden Sanalankoja-kirjallisuuspolun kirjailijoista -- yhdessä Johanna Sinisalon ja Juhani Ahvenjärven kanssa! Kolmen jiin kova kattaus, sanon minä.

Mikä Sanalankoja, kysytte?

Finlaysonin alueelle Tampereella on viime vuodesta lähtien FAA-projektipäällikkö Katja Villemonteix'n johdolla rakennettu kirjallisuuspolkua, sanataideteosta, johon kuka tahansa pääsee paikan päällä tutustumaan. Polku rakentuu paikallisten kirjailijoiden teksteistä, jotka on varta vasten luotu Finlayson Art Areaa varten. Viime vuoden kirjailijoita olivat Siiri Enoranta, Johanna Hulkko, Marisha Rasi-Koskinen, Arto Lappi ja Aleksanteri Kovalainen.

Kirjalliset teokset ovat pysyviä.

Tietäen kiinnostukseni Tampereen historiaan ja jo aiempien teosteni liitokset tähän rakkaaseen tehdasmiljööhön ei liene yllätys, että teoksestani saattoi tulla hieman steampunkia... Ja että keskiössä saattaa olla eräs höyrykone... Ja mikä ehkä huikeinta, teos myös pääsee esille paraatipaikalle höyrykoneen itsensä viereen.

Näyttää kovasti siltä, että tämän likan hengentuote asuttaa jatkossa punatiilisen tehtaan konesalia, kun aiemmin nuo punatiiliset tehtaat konesaleineen ovat asuttaneet samaisen likan sydänkammioita.

Tampere on minussa ja minä Tampereessa. Niin se vain on.

Uudistunut Tulenkantajat

Kuten moni ehkä tietää, Tampereella toiminut ja legendaarisen maineen saavuttanut kirjakauppa Tulenkantajat suljettiin tämän vuoden keväänä sellaisena kuin se tunnettiin. Kaupan perustivat Ville Hytönen ja Erkki Kiviniemi, eli toisin sanoen kustantamot Savukeidas ja Sanasato, vuonna 2012. (Tätä ennen se oli Runokauppa Kattila -niminen, no, runoja myyvä kauppa.)

Vanha Tulenkantajat ehti siis olla pystyssä juurikin sen ajan kuin minä olen ollut kirjailija. Kattilassakin tuli toisinaan poikettua, tamperelainen kun olen. Suhteeni kyseiseen kirjapuotiin on siis sen koko historian mittainen ja monella tavoin tärkeä ja henkilökohtainen. Kaupassa on vietetty monet kinkerit ja tehty lukuisia löytöjä. Paljon lämpimiä muistoja ja kohtaamisia.

Koska mikään ei ole pysyvää paitsi muutos, myös Tulenkantajien oli muututtava. Teos osti kaupan, mikä oli varmasti suurimmalle osalle kaupan kävijäkunnasta suuri helpotus olemassaolon jatkumisen epävarmuuden jälkeen -- kirjakauppaketjujen yksipuolistunut valikoima ei ole jäänyt asiakkailta huomaamatta, joten erikoistuneille kirjakaupoille on tarvetta.

Keväällä alkoikin armoton jännitys: Mitä sieltä olisi tulossa? Mihin suuntaan Teoksen väki veisi kaupan? Olisiko enää tilaa pienille, paikallisille, keskisuurille, käytetyille? Olisiko tilaa esseille, runoille, kulttuurilehdille, aforismeille, sarjakuville? Spefille, nuortenkirjoille, lastenkirjoille? Mitä tapahtuisi tunnelmalle? Mitä eetokselle?

Tänään oli kaupan virallinen avajaispäivä. Kävin siellä ensi kertaa muutoksen jälkeen, vaikka kauempaa ohi kulkiessani olin kyllä nähnyt näyteikkunan läpi muutoksen. Väriä. Valkoista ja oranssia. Tilaa, avaruutta.

Luetaan, miten kävi.

***

Uskaltaudun sisään. Väkeä pörrää paikalla mukavasti, silti on tilaa liikkua. Kirjoja pöydillä. Kasoittain Emmi Itärantaa, Raija Orasta, Laura Lindstedtiä, Alexandra Salmelaa, Minna Lindgreniä. Seiniä verhoavat hyllyt, nekin täynnä kirjoja. Paljon erilaisia selkämyksiä, ei vain niitä viittä nimikettä niin kuin kirjakauppaketjuissa alkaa olla. Toistontoistontoistoja, vain jäävuoren huippu siitä mitä suomalaisella kirjallisuudella on tarjota. Oranssi ei satu silmiin niin paljon kuin etukäteen pelkäsin. Rentoudun aavistuksen.

(c) J.S. Meresmaa

Etsin logiikkaa hyllyjärjestyksestä, mutta en löydä mitään ilmeistä kategoriointia -- sen verran kyllä, että lastenkirjat, nuortenkirjat ja spefi (Teoksen omia tyrkkypöydän hittejä lukuun ottamatta) loistavat poissaolollaan. Näennäinen epäjärjestys tuottaa kuitenkin pienen mielihyvän läikähdyksen. Tuntuu siltä, että täällä voi törmätä yllättäviin kirjoihin. Löytää tuttavia, joita ei vielä tunne. Aivan kuin vanhassa Tulenkantajissa.

Ai kas, onhan täällä lapsille ja nuorillekin jotain! Myymälän perällä, tosin. Hmm. Niin kovin suomalaista, että lasten ja nuorten kirjat ovat perimmäisenä (yleensä tosin miltei piilossa). Ehkä siksi, kun valikoima on vielä keskeneräinen? Tai siksi, kun avajaisissa esiintymässä on aikuistenkirjailijoita? Myyntipöydissä on nimittäin pyörät, järjestystä on helppo muuttaa tarpeen mukaan.


Spefiä en löydä, en millään. Siristelen silmiäni, tihrustan esiintymispaikan takaista hyllyä. Runoja. Ajatella, seinällinen runoutta! Ja myymälässä on myös pieni runodivarinurkkaus. Hyvä. Mutta missä spefi? (Löydän sen myöhemmin sattumalta, kun olen kaupan ulkopuolella ja katson näyteikkunasta sisään. Ikkunatasoa vasten kiilatun myyntipöydän hyllykössä on fantasiaa, scifiä ja kauhua, mutta niitä ei selvästikään ole tarkoitus nyt avajaisten erikoisjärjestelyissä kaupata.)

(c) J.S. Meresmaa

Olen nirso, myönnän sen. Olen sellainen helvetin vaativa kirjakauppa-asiakas siinä mielessä, että haluan saada etsimäni tai löytämäni kirjan kaupasta heti matkaan, en tilata sitä kaupasta ja odotella päiväkausia, jotta pääsen sen hakemaan. Olen varsin hyvin perillä siitä, mitä Suomessa on viime vuosina julkaistu (myös niistä pienemmistä, vähemmän näkyvistä lajeista), enkä hevin osta kirjaa, joka maksaa yli kolmekymppiä (ellei se ole taidekirja tai pakko-saada tietokirja). Tulenkantajien kohdalla tulee vielä kysymykseen tunnesiteet ja nostalgia.

Mikä on tuomioni kaupasta avajaisten perusteella?

Lupaava. Olen toiveikas.

Entistä on turha haikailla. Nuhruinen, kotoisa, olohuonemaisen ahdas ja erittäin underground Tulenkantajat ei palaa. Se on selvä. Mutta tämä uusi Teoksen Tulenkantajat on ainakin valikoimaltaan lupaava. Ja mikä muu olisikaan tärkeämpää kirjakaupassa kuin hyvä valikoima ja edulliset hinnat? Hinnat nimittäin tuntuivat olevan varsin kohdallaan niiden teosten osalta, joita kaupassa hipelöin.

Näyttää myös siltä, että aiempien pitäjien asiantuntijuuspääoma on pidetty talossa. Hyvä! Mikäs sen mukavampaa kuin asiantunteva palvelu.

(c) J.S. Meresmaa

***

Mitä uuden Tulenkantajien pitäisi vielä tehdä, jotta se muuttuisi minusta Täyden Kympin Kirjakaupaksi?

1) Lukunurkkaus. Tila on kliininen ja moderni, mutta myös selkeä, tilava ja varmasti monelle helpompi liikkua kuin aiempi kauppa. Silti tuntuisi hienolta, jos kaupasta löytyisi tila kahdelle mukavalle nojatuolille, pikkupöydälle niiden väliin ja räsymatolle niiden eteen: Siinä voisi kirjan ystävä hengähtää, kukaties lukea runon tai selata ostamaansa kirjaa.

Samalla saattaisi palata se vanhan kaupan henki, josta ison osan teki rupattelu ja kiireettömyys. Muutama sananvaihto toisen kirjanystävän kanssa. Kohtaaminen. (Kuvitelkaa! Kauppa, jossa kanssakäyminen ei tuntunut vaivaannuttavalta edes tällaisesta "kiitos-löydän-itse" -asiakkaasta kuin minä!)

2) Paikallisuus. Tätä oli toteutettu jo jonkin verran, mutta saisi toteuttaa vahvemminkin. Pirkanmaa pursuaa tunnettuja ja tunnustettuja kirjailijoita, mutta myös lukuisia sellaisia kirjailijoita, jotka eivät ole kunnaksia, viitoja tai mannereita (vai mantereita?Ääk!). Heille tilaa! Miettikää, jos heistä jokainen voisi sanoa laajalle tuttava- ja sukulaispiirilleen, että menkää sinne Tulenkantajiin, niiltä minun kirjaani saatte. Voisi olla aika jees, vai mitä?

3) Spefi. Tampere on siitä(kin) erikoinen kaupunki, että täällä majailee paljon spekulatiivisen fiktion, eli tuttavallisemmin spefin, kirjoittajia. Ja kustantajia, kuten Vaskikirjat ja Osuuskumma. Pieniä toki, mutta sitäkin vireämpiä ja verkostoituneempia. Yhteistyö on pelannut menneinä vuosina hyvin, sitä kannattaa jatkaa vastakin!

***

Siinäpä se oli, vain kolme kohtaa parannusehdotukseksi. Ajatella! Sitten se olisi Täyden Kympin Kirjakauppa minun näkökulmastani. (Käytän Suomen mittakaavaa, sillä ymmärrän realiteetit esimerkiksi kahvilan kylkeen saamisessa tai nuorten kirjallisuuden etualalle nostamisessa.)

Olen toki vain asiakas. Tulenkantajat on tietenkin vapaa toimimaan itse parhaaksi katsomallaan tavalla. Tapahtumien järjestäminen näyttää jatkuvan, mikä on erittäin hieno asia. Minä tsemppaan kympillä.

Toivotan menestystä uudelle Tulenkantajien kirjakaupalle! Tulkoon sinusta Tampereen helmi.

Ideavarkauden pelosta ja omaperäisyydestä

Toisinaan kuulee villejä salaliittoteorioita ideoita varastavista kynäniekoista ja opportunistisista kustantajista, jotka saapuvista esikoiskässäripinoista poimivat parhaimmat ideat omien vakikirjailijoidensa laariin.

Suuresti huvitun näistä teorioista. Miksi? Koska

a) suurin osa kirjailijoista on sillä tavalla itsekeskeisiä, että he pyörivät omien ideoidensa äärellä, eivätkä hevin lotkauta korvaansa ulkopuolelta tuleville ärsykkeille, kuulostivatpa ne ärsykkeiden tarjoajista miten houkuttelevilta ja hyviltä tahansa,
b) hyvin harva käsikirjoitus oikeasti tarjoaa mitään niin erinomaista ideaa, että kannattaisi vaivautua,
c) jos käsikirjoitus sitten onkin tähtiluokassa ideoineen ja tarinoineen, kustantamolla ei ole mitään syytä olla ryhtymättä yhteistyöhön alkuperäisen tekijän kanssa: paitsi että moiselta välkyltä saattaa herua uusiakin kässärihelmiä, erinomaisella esikoiskirjalla on helpompi yrittää saada huomiota kuin jonkin rivikirjailijan vakiintuneella profiililla.

Pelko riistosta on kuitenkin olemassa. Miksi? Pelätäänkö sitä, että saisi elämässään vain yhden idean? Useimpien kirjailijoiden kohdalla tuntuisi pikemminkin olevan tavallista se, että ideoita on enemmän kuin mahdollisuuksia toteuttaa ne.

Idea itsessäänhän ei vielä ole mitään. Ne eivät kuulu tekijänoikeussuojaan, koska teoksen määritelmä ei täyty. Voi keksiä kymmenen hyvää ideaa, mutta tarvitaan toteutus ennen kuin mitään konkreettista syntyy. Toteutus vaatii aikaa ja työtä, ja huonolla toteutuksella voi pilata hyvän idean. Se nimittäin on erittäin helppo hukata. Syy löytyy keksijästä itsestään useammin kuin varkaudesta.

Joskus kyse on ajoituksesta. Koska onnistunut toteutus vie aikaa, voi hyvin olla, että joku toinen ehtii tehdä sillä välin jotakin hyvin samankaltaista, ellei jopa niin samanlaista, että oman idean toteutuksen loppuunvieminen alkaakin tuntua turhalta. Mutta onko se sitä, vai tuntuuko oma idea vain niin ainutlaatuiselta, ettei siitä voi kirjoittaa kuin kerran, yhdellä tavalla? On hyvä pitää mielessä niin genre-erot, kerrontatekniikoiden eroavaisuudet, näkökulman valinta, erilaiset lukijakunnat kuin alkuperäisen idean jatkojalostaminen. Sillä uskon, että jos todella löytää itseään puhuttelevan idean, sen toteuttamisen loppuunvieminen on kaikesta huolimatta vaivansa väärtti.

Oma juttunsa on synkronisiteetti, jonka huomaa, kun yhtäkkiä useampi kirjailija on käsitellyt samaa aihetta/kirjoittanut samaan genreen/käyttänyt samoja henkilönimiä tarinoissaan -- toisistaan tietämättä. Joskus sitä miettii, että minkälaisen yhteisen mielikuvitusmallin ihmiskunta mahtaakaan jakaa, sillä tietynlaisia juoniratkaisuja ja kerrontamalleja esiintyy ilman näkyvää yhteistä perustaa. Sillä tavalla niitä kliseitäkin syntyy.

Minä olen bongaillut Mifonki-sarjassa käytettyjä nimiä toisista spefikirjoista ja irvistellyt itsekseni. Turhaa sinänsä, sillä monet nimistä ovat ihan yleisesti käytössä olevia. Silti oli yllätys, että Bran esiintyy GoT:ssa ja Hurd Reeta Aarnion romaanissa Hän joka ei pelkää.

Juonikuviot ovatkin sitten toinen juttu. Täytyisi vain sisäistää, että kaikkea on jo käytetty, sillä romaaneja on kirjoitettu satoja vuosia ja tarinoita kerrottu tuhansia vuosia. Tiedostaminen on avainasemassa: joitakin kliseitä saattaa käyttää ihan tarkoituksella, samoin kuin juonikuvioita. Onhan kuitenkin niin, että myös lukijakunta uudistuu kaiken aikaa, eikä tuttujen tarinoiden päivittämisessä nykyaikaisempaan sävyyn ole mitään vikaa. Esimerkiksi kasvutarinat tuskin koskaan lakkaavat kiinnostamasta ihmisiä.

Sain kustannustoimittajaltani alustavaa palautetta Mifongin kätkemästä, ja kävi ilmi että yksi omaperäiseksi kuvittelemani ratkaisu (jota pohdiskelin ja kypsyttelin hyvän tovin päässäni), on käytetty vähintään pariinkin otteeseen fantasiakirjoissa, joita en ole sattunut lukemaan. Ehkä eeppiset fantasiakirjailijat jakavat jonkin saman mielikuvitusulottuvuuden jossakin... Niin että se siitä omaperäisyydestä. Kirjoittajan todellakin kannattaa koulia itseään huomaamaan, että se kuvittelemansa ainutlaatuisuus ja nerokkuus voi hyvin esiintyä yleisesti myös toisissa.

***

On siis idea ja on toteutus. Ehkä toimivaan tarinaan riittää, että jompi kumpi niistä on erityisen hyvä?

Mikä on laadukasta proosaa?

Tämän kysymyksen ääreen olen palannut viime aikoina usein. Kun kirjoitan ja otan vastaan palautetta, luen, arvioin ja annan palautetta, tätä väistämättä joutuu ajattelemaan. Mikä on hyvää kieltä, mikä hyvin kirjoitettu? Jos jonkin tekstin parissa viihtyy, onko se silloin hyvää tai laadukasta? Entä jos jostain lukemastaan ei pidä, onko se huonoa ja laadutonta?

Mieltymyksiä on erilaisia ja lukemisen kokemus on subjektiivinen, mutta luulisi, että joitain yhteisiä ominaisuuksia laadukkaiksi miellettävistä teksteistä löytyy. Tällaisia voisivat olla:

1) Tyyli ja kielellinen ulkoasu (oikeakielinen tai ainakin looginen, jos poikkeaa kieliopillisesti)
2) Ajatus/idea tekstin takana (lajityypin uudistavuus, omaperäisyys)
3) Kerronnan sujuvuus (säilyykö lukijan kiinnostus lukea eteenpäin, tekstin ymmärrettävyys)
4) Aihe (sijoittuminen edustamansa lajityypin kaanoniin)

Kiinnostavaa on miettiä, kuinka paljon lukijan kokemukseen laadukkuudesta vaikuttaa kustantamon profiloituminen. Suomesta löytyy kaikenkokoisia kustantamoita, mutta koko ei välttämättä kerro laadusta. Monesti pieni voi tehdä laadukkaampaa työtä kuin iso, joka saattaa tuutata ulos löysempääkin tavaraa. Markkinointi- ja levitysmahdollisuudet ovat pienellä kustantamolla tyystin erilaiset kuin isolla, joten laatu ei valitettavasti takaa myyntiä.

Taikakirjaimien Raija pohti juuri blogikirjoituksessaan omakustanteita. Omakustanteita leimaa yhä epäily siitä, että voiko mikään, mikä ei ole ylittänyt kustannuskynnystä kaupallisissa kustantamoissa, olla oikeasti hyvää kirjallisuutta. Kieltämättä monet omakustanteet olisivat kaivanneet kustannustoimittajan punakynää ja vielä muutaman purkillisen verta ja hikeä. Harrastelijamaisuuden haistaa. Kun julkaisuja ilmestyy vuodessa tuhoton määrä, moni lukija pelaa varman päälle ja ostaa vain kaupallisten kustantamojen julkaisemia kirjoja. Jos kirjailija on uusi, voi hyväksi havaittu kustantamo madaltaa kynnystä tutustua teokseen.

Tai estää sen. Kuinka moni antaa toisen tilaisuuden kustantamolle, jolta tuli lukeneeksi huonosti toimitetun teoksen? Kuinka moni tarttuu omakustanteisiin turvautuneen kirjailijan toiseen teokseen, jos ei vakuuttunut ensimmäisestä?

***

Kuka määrittelee laadun?

Joskus tulee lukeneeksi kirjan, jonka aihe ei ole järin kiinnostava, henkilöhahmoihin ei samaistu ja tyylikin saattaa tökkiä. Silti voi hyvin olla, että pitää teosta laadukkaana. "Ihan hyvä, mutta ei minun juttuni."

Toisinaan kriitikoiden kehuma, mainoksissa räiskyvä tai muutaman lukutoukkatuttavan ylistämä kirja saattaa tuntua jonninjoutavalta höpinältä, jonka kustannusperusteita ei vain kykene ymmärtämään.

Laatu tunnutaan määrittelevän aina ulkopuolelta: sen tekevät kustantamo, kriitikot, asiantuntijat, toiset kirjailijat, tutkijat, toimittajat. Lukijoilla, eli kuluttajilla, ei sen sijaan vaikuttaisi olevan suurta auktoriteettia määritellä minkälainen kirjallisuus on laadukasta: roskaksi ja turhaksi ja hömppäviihteeksi miellettäviä kirjoja kustannetaan, koska niitä myydään. Suuret myyntiluvut eivät käänny merkiksi laadusta, usein melkein päinvastoin.

Proosa on taidetta eikä taiteen laadunvalvonta onnistu samalla tavalla kuin huonekalutehtaalla.

Jatkan aiheen pohtimista.

***

Lopuksi olisi hauska kuulla: millä tavalla sinä määrittelet, mikä on laadukasta kirjallisuutta? Mistä tunnistaa harrastelijamaisuuden? Vaikuttaako kustantamon tunnettuus/maine siihen, mihin kirjoihin tulet tarttuneeksi?

Suhdesotku! Eroskandaali! Eli romaani ja sen kirjoittaja

Joskus luulin, että kirjailija tietää kirjastaan kaiken. Onhan hän kirjoittanut sen. Luulin, että hän kysyttäessä osaisi vastata, miten teos sijoittuu edustamansa lajityypin kaanoniin, millä tavoin tuoreesti se käsittelee teemoja, missä esikuvat piileksivät ja niin edelleen. Harva kirjailija on kirjallisuudentutkija -- ainakaan oman teoksensa suhteen.

Tunnen itseni usein tyhmäksi kirjoittamani edessä, kun kuulen tai luen palautetta tekstistäni, julkaistusta tai keskeneräisestä. Kirjoittamaansa katsoo sisältä päin kauan. Lukija, joka kohtaa tekstin kenties vain kerran, kenties kaksi, katsoo ja näkee eri asioita. Hänellä ei ole samanlaista henkistä sidettä tekstin maailmaan ja henkilöihin. Kirjailijalla on viha-rakkaussuhde kirjaansa. Suhteen alku on rajuilma. Rätinää, salamoita ja ajoittaista kaatosadetta. Joskus muta ulottuu polviin asti, joskus tuuli kiskoo eri suuntiin. Tekee mieli luovuttaa. Tekee mieli näyttää. Missään muussa mudassa ei kuitenkaan tarpoisi mieluummin.

Ja silti kaiken tämän jälkeen voi tulla täydellinen kyllästyminen ja tympääntyminen. Välinpitämättömyys. En esimerkiksi jaksa enää riemuita esikoisestani. Se tuntuu kauhealta, sillä kirja on juuri tälläkin hetkellä jonkun luettavana, jonkun viihdykkeenä, jollekin uusi, jollekin ilo. Koska kyseessä on sarja, kaikki sidoslangat eivät toki ole katkenneet, mutta en koe tarvetta selailla (saati lukea!) Mifongin perintöä tai elää kohtauksia uudelleen. Olen kirjoittanut ne ulos itsestäni. Jos kirjasta poimisi lauseen, jossa ei esiintyisi nimiä, en varmaankaan edes tunnistaisi sitä kirjoittamakseni. Kaiken unohtaa lopulta, tärkeänkin.

Kenties on tervettä, että kirja itsenäistyy ja jättää kirjailijan. Kenties vain siten uudelle jää tilaa kasvaa.