Suhdesotku! Eroskandaali! Eli romaani ja sen kirjoittaja

Joskus luulin, että kirjailija tietää kirjastaan kaiken. Onhan hän kirjoittanut sen. Luulin, että hän kysyttäessä osaisi vastata, miten teos sijoittuu edustamansa lajityypin kaanoniin, millä tavoin tuoreesti se käsittelee teemoja, missä esikuvat piileksivät ja niin edelleen. Harva kirjailija on kirjallisuudentutkija -- ainakaan oman teoksensa suhteen.

Tunnen itseni usein tyhmäksi kirjoittamani edessä, kun kuulen tai luen palautetta tekstistäni, julkaistusta tai keskeneräisestä. Kirjoittamaansa katsoo sisältä päin kauan. Lukija, joka kohtaa tekstin kenties vain kerran, kenties kaksi, katsoo ja näkee eri asioita. Hänellä ei ole samanlaista henkistä sidettä tekstin maailmaan ja henkilöihin. Kirjailijalla on viha-rakkaussuhde kirjaansa. Suhteen alku on rajuilma. Rätinää, salamoita ja ajoittaista kaatosadetta. Joskus muta ulottuu polviin asti, joskus tuuli kiskoo eri suuntiin. Tekee mieli luovuttaa. Tekee mieli näyttää. Missään muussa mudassa ei kuitenkaan tarpoisi mieluummin.

Ja silti kaiken tämän jälkeen voi tulla täydellinen kyllästyminen ja tympääntyminen. Välinpitämättömyys. En esimerkiksi jaksa enää riemuita esikoisestani. Se tuntuu kauhealta, sillä kirja on juuri tälläkin hetkellä jonkun luettavana, jonkun viihdykkeenä, jollekin uusi, jollekin ilo. Koska kyseessä on sarja, kaikki sidoslangat eivät toki ole katkenneet, mutta en koe tarvetta selailla (saati lukea!) Mifongin perintöä tai elää kohtauksia uudelleen. Olen kirjoittanut ne ulos itsestäni. Jos kirjasta poimisi lauseen, jossa ei esiintyisi nimiä, en varmaankaan edes tunnistaisi sitä kirjoittamakseni. Kaiken unohtaa lopulta, tärkeänkin.

Kenties on tervettä, että kirja itsenäistyy ja jättää kirjailijan. Kenties vain siten uudelle jää tilaa kasvaa.