Joskus luulin, että kirjailija tietää kirjastaan kaiken. Onhan hän kirjoittanut sen. Luulin, että hän kysyttäessä osaisi vastata, miten teos sijoittuu edustamansa lajityypin kaanoniin, millä tavoin tuoreesti se käsittelee teemoja, missä esikuvat piileksivät ja niin edelleen. Harva kirjailija on kirjallisuudentutkija -- ainakaan oman teoksensa suhteen.
Tunnen itseni usein tyhmäksi kirjoittamani edessä, kun kuulen tai luen palautetta tekstistäni, julkaistusta tai keskeneräisestä. Kirjoittamaansa katsoo sisältä päin kauan. Lukija, joka kohtaa tekstin kenties vain kerran, kenties kaksi, katsoo ja näkee eri asioita. Hänellä ei ole samanlaista henkistä sidettä tekstin maailmaan ja henkilöihin. Kirjailijalla on viha-rakkaussuhde kirjaansa. Suhteen alku on rajuilma. Rätinää, salamoita ja ajoittaista kaatosadetta. Joskus muta ulottuu polviin asti, joskus tuuli kiskoo eri suuntiin. Tekee mieli luovuttaa. Tekee mieli näyttää. Missään muussa mudassa ei kuitenkaan tarpoisi mieluummin.
Ja silti kaiken tämän jälkeen voi tulla täydellinen kyllästyminen ja tympääntyminen. Välinpitämättömyys. En esimerkiksi jaksa enää riemuita esikoisestani. Se tuntuu kauhealta, sillä kirja on juuri tälläkin hetkellä jonkun luettavana, jonkun viihdykkeenä, jollekin uusi, jollekin ilo. Koska kyseessä on sarja, kaikki sidoslangat eivät toki ole katkenneet, mutta en koe tarvetta selailla (saati lukea!) Mifongin perintöä tai elää kohtauksia uudelleen. Olen kirjoittanut ne ulos itsestäni. Jos kirjasta poimisi lauseen, jossa ei esiintyisi nimiä, en varmaankaan edes tunnistaisi sitä kirjoittamakseni. Kaiken unohtaa lopulta, tärkeänkin.
Kenties on tervettä, että kirja itsenäistyy ja jättää kirjailijan. Kenties vain siten uudelle jää tilaa kasvaa.
Kaiketi sitä pystyy vain yhteen viha-rakkaus-suhteeseen kerralleen ja se on sen hetkinen kirja. En tiedä, mutta siitä varmaan syntyy aika jännä tilanne kirjasarjan kohdalla, kun lukija pitää vanhoistakin kirjoista ja haluaa lisää samaa ja itse on siirtynyt uuteen paikakaan.
VastaaPoistaKyllä se hieman siltä tuntuu, että päähän mahtuu vain yksi romaani kerrallaan -- tai joissain tapauksessa sarja.
PoistaMonelta kirjailijakollegalta olen kuullut, että joskus tuntuu hassulta puhua kirjastaan, joka on jo ilmestyttyään kauppoihin kirjailijalle itselleen vanha. Into ja luovuus ovat siirtyneet työn alla oleviin teoksiin.
Toisaalta se voi olla hyväkin, jos näkee teoksensa kauempaa ja puolueettomammin, kun siitä käy puhumassa potentiaalisille lukijoille.
Minulle tulee tuo puutuminen siinä vaiheessa, kun olen jauhanut käsistä tuhannennen kerran. Nyt, kun aikaa esikoisen ja toisen romaanin julkaisusta on kulunut, olen lukenut molemmat kansien välistä iloiten omista älynväläyksistäni :) Ja nyt, kun kolmas tulee kohta ulos, olen niin kyllästynyt, että kuvottaa. Haluan sen ulos, haluan sen hyllyyn lukijoita palvelemaan. Ehkä palaan siihen vuosien päästä, mutta tätä kolmatta olen jauhanut nyt jo kuusi vuotta, joten eiiih...haluan jo "erota".
VastaaPoistaKuulostaa ihanalta, että joskus voisi palata kansien väliin päätyneiden kirjojensa pariin ilman sitä tuskaa, joka liittyy käsikirjoitusvaiheeseen ja editointiin. Ehkä se on mahdollista minullekin, kunhan aikaa kuluu. Ihminen unohtaa armeliaasti.
Poista"Luulin, että hän kysyttäessä osaisi vastata, miten teos sijoittuu edustamansa lajityypin kaanoniin, millä tavoin tuoreesti se käsittelee teemoja, missä esikuvat piileksivät ja niin edelleen." Juu ei. :D Sen sijaan todella usein huomaan tajuavani nämä asiat suunnilleen kolme päivää sen jälkeen, kun niitä on kysytty. Sitten, kun olen ehtinyt ajatella. :D Kirjoittaminen on ainakin itselläni siinä mielessä intuitiivista, että vaikka tarinalla kuin tarinalla varmasti on esikuvansa ja innoituksen lähteensä, minä en niitä kaikkia välttämättä tajua. Tai luulen niiden olevan jotain muuta kuin mitä lopputulos todellisuudessa on. Tai unohdan ne sillä hetkellä, kun juttu on valmis ja kansissa! Tietenkin joku käsitys asioista on, ja esim. nyt, kun näitä on kysytty jo monta kertaa, itsellänikin alkaa olla jo todenmukainen kuva siitä, mistä kirjoittamani tarinat loppujen lopuksi kertovat. :D
VastaaPoistaMulle ei ole muuten tullut vielä ero-vaihetta Kerjäläisprinsessaan. Luulen sen johtuvan siitä, että tarinassa on niin vahva jatkumo trilogian osien välillä. Ero tulee varmaan sitten, kun Gigin ja Henryn tarina on valmis. Nyt tehdään vasta lukuja ja kappaleita.
Heh, samoilla laduilla hiihdetään tuon intuitiivisen kirjoittamisen kanssa. Joskus jotain kirjoitettuaan tekee mieli kysyä lukijalta, että mitäs minä tällä kertaa mielestäsi oikein kirjoitinkaan (kustannustoimittaja on tässä melko korvaamaton). Toki sitä jokin käsitys on itselläkin, kuten sanoit, mutta muut voivat löytää sieltä jotain ihan muuta ja sekös vasta vinhaa on.
PoistaGigin ja Henryn tarinalle jatkoa innolla odottaen. <3
Teema on mulle vaikea. Mä mietin sen etukäteen. Suunnittelen miten se näkyy. Ja sitten kun kirjoitan tarinan, se ei näykään. Ehkä se johtuu siitä, että käsittelen eri teemoja elämässäni kirjoittaessani auki kun suunnitellessa. Mut eikö se ois aika hassu selitys...
VastaaPoistaMusta on tosi hyvä, että on rakkaus-, viha-, ja kyllästymisvaiheita. Kun rakastaa tekstiä, on hybris ja tekstiä syntyy. Kun vihaa, editoi ja poistaa tekstiä. Kun kyllästyy, voi olla analyyttinen, ulkopuolinen ja katsoa mitä teksti tarvitsee, ettei lukija kyllästy.
Hyvin sanottu, että kaikkia noita vaiheita tarvitaan: niinhän se on!
Poista"Ehkä se johtuu siitä, että käsittelen eri teemoja elämässäni kirjoittaessani auki kun suunnitellessa."
Mielestäni ei ollenkaan hassu selitys. Teemat on mullekin siinä mielessä vaikeita, että etukäteen tai edes kirjoittaessa en tiedä niistä mitään. Laput on silmillä. Ja sitten kun ensimmäinen versio on valmis, on aika raottaa lappuja ja etsiä ne teemat.
Minulle teema(t) on siis jotain, joka syntyy tekstiin sivutuotteena ja kuin itsestään. Se voisi viitata tuohon, mitä kirjoitit teemoista, joita käsittelee sillä hetkellä elämässään. Eli teoriani mukaan teemat, jotka ovat itselle ajankohtaisia tai tärkeitä, tulevat näkyviin tekstissä.
Teema on kirjoittaessa näkymätön kuin tuuli, mutta se ohjailee kaikkea tapahtuvaa.
Pakko se on joskus se napanuora katkaista, ei sitä muuten pääse eteenpäin uusien juttujen kanssa. Ne vanhat asiat sitten vain jauhaa siellä taustalla ja häiriköi... :)
VastaaPoistaJoo, ei ole terveellistä jäädä jumittamaan vanhoihin rakkauksiin. ;)
Poista"Olen kirjoittanut ne ulos itsestäni."
VastaaPoistaTämä on juuri SE lause. Tarina muhii, poreilee mielessä. Se viipyilee käsivarrella ja sormenpäissä. Se painaa polvissa ja kirvelee reisissä. Vatsaa se vääntää ja puristaa keuhkot kasaan. Mutta sitä mukaa kuin muste, tuo tarinan veri, vuotaa itsestä paperille ja tarina saa käytännön muotonsa, se viimein hellittää symbioottisen otteensa meistä.
Ja hyvin nopeasti huomaakin unohtaneensa sen, mitä on kirjoittanut. Se on tuossa, edessä luettavissa. Sen luonut hurmos on rauennut, ja sitä lukiessaan tuntuu kuin se olisi jonkun täysin eri ihmisen tuotosta.
Voi kun olisikin upeaa voida sysätä yksi teos mielestään täydellisesti ja keskittyä uuteen, se olisi kuin mehun juominen loppuun ennen kolan lisäämistä lasiin. Kun nyt lähinnä lisäilen lasiin vähän mitä vain, ja mikään maku ei kohta maistu selkeänä sekasotkun keskeltä. Noh, kohta, kohta saan unohtaa. Siihen asti pitää "multitaskata" :D
Onneksi mieli on jokseenkin kuin suppilo. Siihen kun ideoita alkaa kerääntyä ja vain yksi kerrallaan suodattuu läpi, ne toiset saavat olla odottamassa vuoroaan ja kytemässä. Muistiinpanot ovat kultaakin arvokkaampia, ne sallivat idealitkun ajoittaisen läikähtelyn suppilon reunan yli.
Ja kyllä; yksi upeimmista asioista, millä kirjailija voidaan siunata, on autuus unohtaa oman teoksen yksityiskohdat. Eikö olekin mukavaa kun saa joskus rauhoittua lukemaan omaa tekstiään ja huomata, että se tempaakin mukaansa oikein sujuvasti?
PS. Juu, kyllä minusta on melko samantekevää analysoivatko kirjallisuuden ammattilaiset teoksia millaisiksi ja sellaisiksi yms. Kirjailijalle tärkeintä on kyky nähdä tarina. Teemoista, genrestä, kaanoneista yms. riippumatta. Hyvä tarina luo omat teemansa eläessään eteenpäin paperilla.
Äsh, kirjoitin pitkän kommentin, mutta tietenkin nettiyhteys pätkäisi juuri kun se piti lähettää.
PoistaUusi yritys.
"--ja sitä lukiessaan tuntuu kuin se olisi jonkun täysin eri ihmisen tuotosta."
Mietin, että kuinka yksilöllistä on aika siinä, miten kauan kesää että oma teksti alkaa tuntua vieraan kirjoittamalta. Entä voiko jokin sydänverellä vuodatettu todella muuttua tuntemattomaksi -- luulisi, että jokin muistijälki jää. Kaikki tekstit eivät kuitenkaan ole itselle yhtä tärkeitä (tai ovat erilailla tärkeitä). Varmaankin eroja on.
Olen samaa mieltä, että ei kirjailijan täydy pystyä teoksensa analyyttiseen ja tieteelliseen arviointiin: kaiketi aika harvalla kirjailijalla tällainen tarve edes on. Tärkeintä kirjailijalle on osata kertoa hyvä tarina hyvin. :)
"--ja sitä lukiessaan tuntuu kuin se olisi jonkun täysin eri ihmisen tuotosta."
VastaaPoistaEhm, juu. Tuota samaa kohtaa luin itsekin myöhemmin muutamaan otteeseen uudelleen ja uudelleen. Mietin mitäköhän tuollakin tarkoitin.
Kyllä kaikesta muistijälki jää, ja vuodatettua tekstiään lukiessaan hymyilee kun huomaa siinä omia tyypillisiä tapojaan ilmaista ja rakentaa lauseita. Että tuossa huomiossasi asiasta olet oikeassa, ei sydänverellä tuotettua tekstiä voi täysin vieraaksi ajatella.
Varsinkin kun omat tarinoinnit ovat aivan uskomattoman tärkeitä, romaaninalusta lyhyimpään novelliin asti.
Tarkoitus oli kai lähinnä välittää tunne siitä, kuinka uudelleen lukiessaan voi ilahtua siitä mitä kaikkea onkin keksinyt kirjoittaa silloin hurmoksessaan. Käänteitä tai vuorosanoja, joita ei siltä lukemalta tulisi ajatelleeksi. Kirjoittamishetken ja lukuhetken ero on luovuuden syvyydeltään niin erilainen.
Mutta olisikohan sitten niin, että juuri tuollainen
"--ja sitä lukiessaan tuntuu kuin se olisi jonkun täysin eri ihmisen tuotosta."
-lausahdus toimii itse hyvänä esimerkkinä siitä, että omaa kirjoittamaansa voi unohtaa? :D