Naissankari kuvastaa minulle fantasiakehyksessä naista, joka toimii sankarillisesti miehisin keinoin esimerkiksi voimaa ja väkivaltaa käyttäen. (Kuten Terminator-elokuvan Sarah Connor tai Alieneistä tuttu Ellen Ripley.) Mutta eihän sankarin tarvitse olla vain miekkaa heiluttava hurjapää, joka surmaa lohikäärmeen. Sankarillista on mikä tahansa toimi, jossa hahmo haastaa itsensä kohtaamaan pelkonsa; auttamaan toisia oman henkensä uhalla. Sankari on enemmän kuin selviytyjä, sillä sankarille yleensä halutaan ajatella korkea moraali ja hyvyys tekojensa moottoriksi.
Fantasiaa kirjoittaessani en ajattele hahmojani sankareina, vaikka mielelläni kirjoitan henkilöistä, jotka ovat vahvoja jollakin tavalla. Hyveelliset hahmot ovat nekin tylsiä, säröjä pitää löytyä. Juonivetoista seikkailutarinaa kirjoittaessa lällykkä-hahmot ovat erityisen hankalia -- ellei halua kirjoittaa jonkinlaista huumoritekstiä. Jos päähenkilö on ujo ja syrjäänvetäytyvä, hän käyttäytyy konfliktitilanteissa melko eri lailla kuin ulospäinsuuntautunut ja itsevarma hahmo. Silti pidän tärkeänä, että tarinoissa -- ja fiktiossa ylipäätään -- esiintyy luonteeltaan ja temperamentiltaan erilaisia hahmoja. Niin nais- kuin mieshahmojakin.
 |
| Pohdituttavan asian äärellä Sampolan kirjastossa. (c) Virve Lahtinen |
Itse en koskaan ole kokenut sukupuolta ongelmaksi henkilöhahmoja kirjoittaessa. Kuten Kristina Carlson on sanonut, sielulla ei ole sukupuolta. Eikä sukupuoli ole asia, jossa on vain kaksi selkeää ääripäätä -- naista ja miestä -- jotka käyttäytyisivät jotenkin tietyllä tavalla sukupuolensa määrääminä.
Olisi mielenkiintoista kuulla teidän ajatuksianne, hyvät lukijat: onko vaikeaa kirjoittaa eri sukupuolia, etenkin jos ei koe edustavansa juuri sitä? Onko naissankaruudessa jotain niin erityislaatuista, että se ansaitsee tulla korostetuksi etuliitteessä?
 |
| Iloiset kirjailijat Pienessä kirjakaupassa. (c) Virve Lahtinen |
Harrastan aika paljon kirjoittamista ja olen siksi myös miettinyt tätä asiaa todella paljon. Olen huomannut, että naishahmot ovat aivan hirveän tarkkailun alla koko ajan. Tuntuu, ettei kilttejä ja rauhallisia naisia, jotka viihtyvät kotona, sallita enää lainkaan. Aina pitäisi olla soturi joka rökittää kaikki miehet joka tappelussa ja on se maskuliininen osapuoli parisuhteessa. "Naisellisia" piirteitä pidetään siis heikkouden merkkinä eikä niitä naisilla saisi olla.
VastaaPoistaOnneksi Suomessa tasa-arvo on paremmalla kantilla ja itse jo pienenä luin paljon kirjoja joissa oli vahvoja naishahmoja, jotka eivät välttämättä olleet ammattisotilaita. He ovat olleet vanhoja omalla tavallaan (esimerkiksi kirja, jossa siskokset alkoivat toimia pelastaakseen heidän noituudesta syytetyn äidinsa silloin kun muut eivät uskaltaneet. Fyysistä voimaa ei tarvittu, pelkästään juonittelua)
Kirjoittaessa olen huomannut, että lähes kaikki muut hahmot onnistuvat paitsi niin sanottu miehekäs äijämäinen mies jota voisi suoraansanottuna nimittää kusipääksi. En vain osaa sellaista, koska en osaa kuvitella mitä hänen päässään liikkuu. Johtopäätös: niin kauan kun pystyy kuvittelemaan hahmon ajatukset, sukupuolella ei ole mitään väliä kirjoittamisessa.
Naissankaruudessa on eksoottisuutta ehkä sen takia, että se on aika tuore ilmiö. Kautta aikojen nainen on toiminut vain vaimona tai pelastettavana kohteena. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, ettei etuliitettä tarvittaisi.
On varmasti totta, että rohkeita, fyysisiä, suorapuheisia ja röyhkeitä naishahmoja kirjoitetaan nykyään enemmän kuin ennen -- tai ainakin ne esitetään eri sävyssä kuin ennen. Mutta en haluaisi ajatella, että niiden esiintyminen heijastelisi yleisiä ajatuksia siitä, minkälainen nainen on ihanteellinen ja tavoiteltava.
PoistaYleensä asiassa kuin asiassa siirrytään ensin yhdestä ääripäästä toiseen ääripäähän ennen kuin tasapaino löytyy jostain siltä väliltä.
Toivon siis, että tulevaisuudessa hiljaisia ja kilttejä tyttöjä löytyy kirjoista yhtä lailla.
Minulla ei ole ollut vaikeuksia kirjoittaa sekä mies- että naishenkilöitä, tiedä sitten, ovatko kaikki uskottavia.
VastaaPoistaMutta niin, ei kyllä etuliitettä tarvita, mielestäni. Sankari on sankari on sankari :)
Niin, tuntuu melkein hämmentävältä ajatella miten vähän sukupuolella loppujen lopuksi on merkitystä sen puoleen, että kykeneekö asettumaan toisen ihmisen osaan.
PoistaKovasti niitä raja-aitoja naisten ja miesten välille aina pystytetään.
Hyvä kirjoitus ja hyvä aihe, joka on herättänyt paljon keskustelua omienkin kirjoittajatuttavieni kesken. Usein keskustelu lähtee liikkeelle nimenomaan siitä, kun joku toteaa, että on haastavaa kirjoittaa tiettyä sukupuolta tai esimerkiksi tietyn sukupuolista 'sankaruutta'.
VastaaPoistaItse kirjoittaessani mietin sukupuolta, ja toisaalta en mieti. Hahmoni ovat ensisijaisesti hahmoja, jotka muotoutuvat tarinan ja sen tarpeiden mukaan, miehiä, naisia tai jotain siltä väliltä, eri ikäisiä ja kokoisia ja eri asioista kiinnostuneita. Nämä ominaisuudet eivät silti ole millään muotoa epäolennaisia, enkä itse näe syytä niitä tahallaan ruveta häivyttämään, esimerkiksi antamalla naishahmolle tarkoituksellisesti miehisiksi miellettyjä ominaisuuksia vain siksi, ettei hahmo olisi 'liikaa nainen'. Noin esimerkiksi.
Tuosta sankaruudesta vielä - itse miellän naissankaruuden varmaan vähän laajemmin käsittämään kaikenlaista naisten osoittamaa omatoimisuutta/päättävisyyttä/rohkeutta/subjektiutta(loputon lista luvassa, jos jatkan vielä ;D). Ja jos ehkä jossain mielessä olen kirjoittajana vähän jumittunut ja annan itseni joskus liikaakin vaikuttaa hahmoihini, niin siinä, että itseni tavoin omat sankarini tuppaavat olemaan... no, vähän hissukoita. Siis enemmän sosiaalisesti rajoittuneita tarkkailijoita kuin miekat tanassa sisään päräyttäviä voimannäyttäjiä. Molempia kuitenkin minusta kaivataan, ja lisäksi kaikkea siltä väliltä.
Joskus olen yllättänyt itseni miettimästä, että hiljaisesta, syrjäänvetäytyvästä ja omissa ajatuksissaan viihtyvästä (nais)hahmosta on vaikeampi kirjoittaa kiinnostavasti kuin poikatyttö-rämäpäästä. Mutta onko se totta vai onko se vaikeampaa sen tarinan kannalta, mitä kulloinkin olen ollut kirjoittamassa, vai onko minun yleisesti vaikeampi samaistua "kilttiin tyttöön"?
PoistaFiktiossa muuten törmää paljon useammin sympatioita herättäviin luuseri-miehiin kuin luuseri-naisiin. Mistähän se johtuu?
Olen huomannut ihan saman ilmiön.
PoistaJos nyt ihan pelkästään 'kilttiyden' kannalta mietitään, niin luulen asiaan vaikuttavan aika paljon kuitenkin sen, että kun tällainen tasa-arvoinen ajattelu elää vielä vähän kuohuntavaihetta, niin varsinkin niitä naisille menneisyydessä perinteisesti tuputettuja rooleja ja ominaisuuksia (joihin se kiltteyskin vahvasti kuuluu) pidetään herkästi jotenkin vältettävinä ja annetaan naissankareillekin helpommin niitä ominaisuuksia, jotka alleviivaavat, ettei nainen ole ainakaan perinteinen eikä "heikko". Vaikkeivat ne ominaisuudet itsessään ole tietenkään mitenkään kielteisiä vaan ainoastaan se, jos kaikki pakotetaan ne omaksumaan. 'Sympaattisiin luuseri-naisiin' ehkä pätee osittain sama, vaikka pohjimmiltaan asia on varmasti monisyisempi :)
Palatakseni vielä aiempaan, unohdin oikeastaan sanoa, mitä hain takaa alkuosalla toteamuksestani, että "itse kirjoittaessani mietin sukupuolta, ja toisaalta en mieti." Mielestäni siis sukupuolen ja muiden ominaisuuksien tarkoituksellinen häivyttäminen ei usein palvele asiaansa yksinkertaisesti siksi, että useimmat ihmiset nyt kuitenkin jollain tavalla kokevat vaikka sen oman sukupuolensa ja antavat sille jonkinlaisia merkityksiä. Jos siis hahmoistaan haluaa 'uskottavia' ihmispersoonia, niin minusta olisi jokseenkin outoa pyyhkiä nämä merkitykset kokonaan pois.
"Mielestäni siis sukupuolen ja muiden ominaisuuksien tarkoituksellinen häivyttäminen ei usein palvele asiaansa yksinkertaisesti siksi, että useimmat ihmiset nyt kuitenkin jollain tavalla kokevat vaikka sen oman sukupuolensa ja antavat sille jonkinlaisia merkityksiä."
PoistaSamaa mieltä. Sukupuolen tarkoituksellinen häivyttäminen ei ole järkevää, jos kerran henkilöhahmo on supernaisellinen tai supermiehinen -- tai hahmolla on niitä ominaisuuksia, jotka mielletään hyvin sukupuolittuneiksi.
Ollaankohan muuten herkempiä reagoimaan siihen, minkälaisia luonteenpiirteitä tai ominaisuuksia naishahmo ilmentää kuin siihen, mitä mieshahmot ilmentävät? Vai tuleeko kirjoittajalle huomauttelua yhtä lailla herkistä, haaveilevista, perhekeskeisistä mieshahmoista kuin naishahmoista, jotka edustavat perinteistä naisen roolia?
(Hmm. Onko ulospäinsuuntautunut, rohkea, sanavalmis, itsevarma hahmo sukupuolesta riippumatta ihanne?)
"Vai tuleeko kirjoittajalle huomauttelua yhtä lailla herkistä, haaveilevista, perhekeskeisistä mieshahmoista kuin naishahmoista, jotka edustavat perinteistä naisen roolia?"
PoistaTämä nyt on ihan puhtaasti mutu-tuntuman pohjalta pohdittua, mutta... Uskoisin, että kiltti, herkkä, sympaattinen, jopa vähän luuseriuteen taipuvainen mieshahmo koetaan usein mukavana ja sympaattisena, koska se nimenomaan poikkeaa miehille perinteisesti tuputetusta roolista.
Niinsanotusti perinteinen mieshahmo ei ehkä taas herätä ärsyyntymistä ja muita kielteisiä ajatuksia samalla tavalla kuin perinteinen naishahmo, koska miehiin ei kulttuurisesti liity ihan samanlaista "tarvetta" irtautua myöskään niistä vanhoista miehen malleista.
Haaste blogissani!
VastaaPoistaHui! :) Olen haastettu.
PoistaKyllä sankari on "vain" sankari ilman etuliitettä. Mutta kyllähän se riippuu tekstistä onko hahmojen sukupuolella merkitystä vai ei. Joissain tarinoissa sukupuoli on erityisen tärkeässä roolissa. Itse en kylläkään kirjoittaessani kovin tarkkaan ajattele sitä, onko hahmo mies vai nainen. Ei minulle ole tuntunut sen vaikeammalta kirjoittaa naisesta, vaikka itse mies olenkin. Olen kirjoittanut molemmista eikä kummastakaan kirjoittaminen tunnu sen kummemmalta. Olen myös kirjoittanut miehenä olemisen vaikeudesta, jossa on sukupuolella on kumma kyllä erityinen merkitys... :)
VastaaPoistaKirjoitin kerran eräässä kirjoituspiirissä harjoitustekstin, jossa päähenkilö oli "vanhus", joka tuli kauan kadoksissa olleen lapsensa hautajaisiin. Missään vaiheessa tekstiäni en viitannut mitenkään oliko vanhus mies vai nainen. Kun teksti sitten luettiin, niin paikalla olleet naiset olettivat, että vanhus oli vainajan äiti, kun taas miehet olettivat, että vanhus oli vainajan isä... :)
Hauska esimerkki siitä, kuinka henkilöön samaistuessa sukupuolella ei ole väliä!
PoistaOnhan se niin, että joskus sukupuolella on jokin tietty merkitys tekstiä ajatellen. Mutta jos kirjoittaisi tekstin, jossa on kaksi näkökulmaa ja kertojaa: mies ja nainen. Kuinka helposti tulisi nojattua stereotypioihin, ellei henkilöhahmoista rakentaisi kokonaisia ihmisiä? Uskoisin, että tällaisessa tilanteessa ei juuri muuhun voisi nojatakaan kuin stereotypioihin -- ilman sielua hahmon sisällä kirjoittaa vain kliseitä ja ulkokuoria.
Minä koen luonnolliseksi sen, että minulle on erilaista kirjoittaa miehestä ja naisesta. Tämä juontunee suuresti siitä, kuinka tarinani alkavat rakentua päässäni. Useimmiten koen tapahtumia ja tunteita, sitten rakennan niille puitteita. Näin miehenä nuo tapahtumat välähtävät mielessäni miehen näkökulmasta. Kuin roolia vetävällä näyttelijällä, roolileikkinä, jonka spekulatiivisista tapahtumista nauttii kuin omasta näkökulmastaan. Sitten tarinaa kehitellessä tuo hahmo useimmiten onkin juuri mies, koska eleet, vuorosanojen painotukset ja asenteet on tullut ajateltua miehelle.
VastaaPoistaKirjoittaessani naishahmosta joudun viemään eläytymistäni paljon pidemmälle. Vaikka periaate onkin samassa roolileikissä kuin mieshahmoista kirjoittaessani, uin luonnollisesti syvemmissä vesissä. Keskityn enemmän. Pusken rajummin, koska kunnioituksesta naista kohtaan en halua päätyä kirjoittamaan mitään tyypillisiä maskuliinisia kuvaelmia naisesta. Naisen sydän on syvempi, täynnä samoja pelkoja kuin miesten, mutta eri tavalla ilmeneviä. He kokevat riemua ja intohimoa asioista, joita mies ei ehkä tule ajatelleeksikaan.
Kyllä, en edes väitä ymmärtäväni täysin toisen sukupuolen ajatustapaa. Siksi autenttisuuden saavuttaminen on mielestäni kiehtovaa ja luonnollisesti työ vaatii enemmän paneutumista ja tutkimista.
Mitä sankaruuteen tulee niin käsite "naissankaruus" on minulle vieras. Toki, "naissankari" on kai sama kuin sanoisi "sankaritar", ja mieluummin käyttäisinkin jälkimmäistä kielellisen sujuvuuden takia. Mutta koen "naissankaruuden" eräänlaisena arkisena sankaruutena, naisen rohkeutena ja naisellisina tekoina selviytyä vaaroista.
Sitten kun puhutaan miekkoja heiluttelevista, maita ja mantuja laukkaavista ja lastensa perään porskuttavista henkilöhahmoista, ollaan ylitetty se kynnys jossa sukupuolella olisi mitään väliä termiin. Sankari mikä sankari.
Vain sankarin toimintamalli riippuu hieman sukupuolesta, maailmankuvan mukaan.
"Kyllä, en edes väitä ymmärtäväni täysin toisen sukupuolen ajatustapaa. Siksi autenttisuuden saavuttaminen on mielestäni kiehtovaa ja luonnollisesti työ vaatii enemmän paneutumista ja tutkimista."
PoistaUskoisin, että yksilöerot tulevat aina olemaan suurempia kuin pelkästään sukupuolen kautta määritellyt erot. Sanat miehekäs/miesmäinen, naisellinen/naismainen ovat jänniä ja kummallisia, kun niitä lähtee kerimään auki.
Jos luokittelee itsensä kuuluvaksi jompaan kumpaan sukupuoleen (ahtaat ovat karsinat), mutta kuitenkin kokee olevansa hyvin kaukana naisen tai miehen stereotyypistä, miten se mahtaa vaikuttaa siihen miten lukee kirjallisia henkilöhahmoja? Entä jos on itse korostetusti naisellinen nainen tai maskuliininen mies, kokeeko herkemmin epäuskottavaksi henkilöhahmot, jotka venyttävät sukupuolelle ominaisiksi miellettyjä käyttäytymismalleja tai toimintapoja totutun ulkopuolelle?
Tämä aihe synnyttää ehdottomasti enemmän kysymyksiä kuin tarjoaa vastauksia! :)
Naissankaruuspaneeli oli kyllä Tampereen puheenaiheista selkeästi itselleni vaikein ja monitahoisin. Ensinnäkin sen takia, että en koe kirjoittavani naissankareita erityisellä nais-painotuksella. Tarina määrää sankarin/päähenkilön ja myös toisin päin, oli sankari/päähenkilö olio tai ihminen, nainen tai mies. Toisaalta minulle on kyllä tärkeää, että kirjallisuudessa esiintyy myös naissankareita, ts. tarinoiden päähenkilöinä ja myös sivuhenkilöinä on uskottavia, mielenkiintoisia naistoimijoita.
VastaaPoistaMietin pitkään noita mieskirjoittajia, jotka kokevat naissankareiden kirjoittamisen vaikeaksi. Ajatus on todellakin häiritsevä. Ensimmäiseksihän siinä tulee mieleen, että eivätkö ne miehet - jotka kirjoittavat sentään uskottavia _avaruusolentoja_ - näe naista monisyisenä ihmisenä, vaan "toisena", vieraana, käsittämättömänä. Jaiks. Hehän elävät kaiken aikaa naisten parissa!
Pohdin kuitenkin myös sitä, että nyt aktiivisesti kirjoittavalla sukupolvella naisten ja miesten lukukokemukset eroavat aika tavalla toisistaan, vaikka samoja kirjoja onkin luettu. (Puhun nyt erityisesti SF/F -harrastajista) Silloin, kun itse olin lapsi ja nuori, naishahmot sekä kirjallisuudessa että elokuvissa tuntuivat olevan järjestään pelkkiä kiljuvia tissitelineitä. Heihin oli mahdoton samaistua, aiheuttivat lähinnä syvää turhautumista! Kaikki samaistuttavat hahmot, sankarit, toimijat olivat miehiä. Minun ikäluokkani naiset ovat siis kasvaneet aikuisiksi ja kirjoittajiksi lukemalla miespäähenkilöitä. Ehkä sen takia miesten kirjoittaminenkin on helppoa. Samassa mediaympäristössä kasvanut mies taas joutuu aloittamaan naishahmojen kuvaamisen nollasta. Totta, hänellä on elävän elämän naisia kaiken aikaa ympärillään, mutta kuten kaikki kirjoittajat tietävät, fiktio toimii toisinaan hyvin eri tavalla kuin todellisuus. Todellisia ihmisiä ei voi siirtää suoraan fiktioon.
Tai sitten kyse vaan on puhtaasti älyllisestä laiskuudesta. Kyllähän monet mieskirjailijat kirjoittavat kaiken aikaa uskottavia naishahmoja.
Kuten aina kaikki hyvät oivallukset omasta tuotannosta, tämäkin tuli jälkeenpäin: Onhan mulla heikko, paha/huono naishahmo! Vaskimorsiamen Lisbeth! Varmaan alitajuisesti halusin unohtaa Lisbethin... :O Miehiin takertuva hysteerikko, säälittävä hupakko. Ei sopisi roolimalliksi kenellekään.
Sarah Connorin leuanvetokohtaus Terminator 2:ssa oli minulle henkilökohtaisesti yksi lapsuuteni ikonisista hetkistä. Katsoin sitä upeaa, surullista, vihaista naista ja äitiä(!) ja ajattelin, että tuossa. Että tuollainenkin nainen voi olla. Vau. Myös Ripley, nyt kun ajattelen, on mellastanut päässäni kaikki nämä vuodet. Ripleyhän ei edes ole aluksi mikään kaikkivoipa naisheeros, vaan ihan tavallinen tyyppi, joka kasvaa rooliinsa, koska on pakko. Pidän hänestä kovin. <3
"Silloin, kun itse olin lapsi ja nuori, naishahmot sekä kirjallisuudessa että elokuvissa tuntuivat olevan järjestään pelkkiä kiljuvia tissitelineitä. Heihin oli mahdoton samaistua, aiheuttivat lähinnä syvää turhautumista! Kaikki samaistuttavat hahmot, sankarit, toimijat olivat miehiä. Minun ikäluokkani naiset ovat siis kasvaneet aikuisiksi ja kirjoittajiksi lukemalla miespäähenkilöitä."
PoistaErittäin hyvä pointti!
Rakastan seikkailuromaaneja ja romantiikkaa, ja olen monta kertaa lopen kyllästynyt täsmälleen samoja käyttäytymismalleja toistaviin naishahmoihin. Tosipaikan tullen aina turvaudutaan toisiin (lue: miehiin). Pelastettavan rooli alkaa tympiä, se on passiivinen ja tylsä, jos sen kirjoittaa niin kuin se on sata kertaa kirjoitettu.
Romantiikan puolella erityisesti ärsyttää se, että toiminnallisen ja itsenäisenkin naisen perimmäinen unelma on kermakakkupitsipukukirkkohäät, tilulilu ja iiihhanaa! Joo, joillain voi olla, ei siinä mitään. Mutta kun se tuntuu olevan ihan kaikilla.
Mainitsematta naissankareista jäi Soturiprinsessa Xena, jota ala-asteikäisenä katselin silmä kovana.
Ellen Ripley on tatuoitunut verkkokalvoihini ja ilmestyy eteeni aina kun tulee tiukka paikka. "Perhana, mieti mihin Ripley pystyi, eikä sulla ole vastassa edes Alienia!"