Helsingin Sanomissa toimittaja Suvi Ahola kirjoitti siitä, kuinka suomalaisissa ja ruotsalaisissa historian oppikirjoissa naisten osuus on edelleen hämmästyttävän vähäinen. Jutun mukaan esimerkiksi lukion oppikirjasta Muutosten maailma löytyi nimiä 662, joista vain hieman yli 7 prosenttia kuului naisille.
Kenen historiaa kouluissa oikeastaan opetetaan? Ihmiskunnan vai miesten?
Ei taaskaan olisi pitänyt lukea kommentteja. Kovin moni tuntuu ajattelevan, että naisvaikuttajien nimien kaivaminen historian hämäristä olisi anakronistista ja sen tasa-arvovaikutus naurettava. Että on vääristelyä pyrkiä esittämään historia niin, että mainittujen naisten ja miesten osuus siitä on 50/50.
Totta, se ei ole mahdollista. Koska vain harvoille naisille on suotu samoja mahdollisuuksia kuin miehille. Vain harvat naiset ovat kyenneet opiskelemaan, toimimaan arvostetussa ammatissa, tasavertaisena yhteiskunnan jäsenenä saati että olisivat päässeet dokumentoimaan historiaa. Emme ikinä tule löytämään jokaista miespuolista keksijää ja yhteiskunnallista vaikuttajaa kohtaan yhtä monta yhtä merkittävää naista.
Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että miesten ja naisten osuus historiasta on samansuuruinen ja yhtä merkittävä. Naisia on ollut yhtä kauan kuin miehiä, ja he ovat aina vaikuttaneet yhteiskuntaan -- vaikkakin sitten piilossa. Miksi emme kertoisi myös tästä historiasta? Miksi emme nostaisi esiin nerokkaita, kekseliäitä, työteliäitä ja rohkeita naisia? Miksi vain sodat ja suurmiehet ovat merkittäviä?
Historia on pitkälti tarinoita, ja tarinat luovat ihmiskunnan yhteisen perustan. Jos me emme anna nuorille esimerkkejä älykkäistä, aktiivisista, sisukkaista, omaperäisistä, menestyvistä, kunnianhimoisista, sotaisista, pelkäämättömistä naisista, me kasvatamme sukupolvia, jotka eivät yksinkertaisesti usko, että naiset pystyisivät samaan kuin miehet -- niin hyvässä että pahassa. Sukupuolesta tulee yksilön kykyjä määrittävä tekijä, vaikka näin ei pitäisi olla. Me tarvitsemme esikuvia ja esimerkkejä, jotta hahmottaisimme omien mahdollisuuksiemme rajat ja rajattomuuden.
***
Viime kesänä esiinnyin samassa paneelissa fantasiakirjailija Scott Lynchin kanssa. Hän on kirjoittanut merirosvosta, joka on nainen (hei, miten kuulostaakin tutulta?), ja sai sitten eräältä lukijalta palautetta, että edes fantasiassa naisen ei ole mahdollista naisen olla merirosvo. Koska miesten maailma jne. Kirjailijan vastauksen voi lukea muun muassa täältä.
Niin, miksi nainen ei voisi olla merirosvo? Meidänkin maailmamme historia tuntee kymmeniä ja kymmeniä naismerirosvoja. Heistä varmastikin menestyneimmäksi voisi nostaa Ching Shih'n, 1800-luvun vaihteessa Etelä-Kiinan merellä monikymmentuhatpäistä rosvojoukkoa johtaneen naisen, joka kaiken kukkuraksi onnistui eläköitymään rosvouraltaan kaikkine rikkauksineen.
Toinen mielenkiintoinen sukupuoliolettamuksiin perustunut historiauutinen paljastui amerikkalaisessa tutkimuksessa viikinkihautalöytöjen sukupuolimäärittelystä. (Siitä kiersi viime syksynä netissä huimia otsikoita viikinkinaissotureista, mutta Tracy V. Wilson kirjoittaa blogissaan aiheesta varsin tyhjentävästi.) Tutkijat olivat olettaneet haudattujen olleen miehiä, koska nämä oli haudattu miekkojen kanssa. Luita tutkiessa kävi ilmi, että joukosta iso osa olikin naisia.
Tällaisen maallikon korvaan esineperäiset olettamukset kuulostivat aika erikoiselta tieteellisestä menetelmältä, mutta mielestäni se osoittaa hyvin sen, miten vaikea meidän on ravistaa stereotyyppisiä ja sukupuolittuneita käsityksiä, ja että ne saattavat ohjata hyvinkin vahvasti historian tulkintaa. Lienee osittain ihan luonnollista, että miehiä kiinnostavat miesten tekemät asiat ja naisia naisten. On kuitenkin hyvä tiedostaa, miten se voi vaikuttaa käsitykseemme historiasta, jos vain valikoitu joukko pääsee sitä dokumentoimaan.
***
Kuten sanoin jo aiemmin, historia näyttäytyy meille tarinoina. Fiktion ja faktan rajat hämärtyvät tarinoissa, eikä ole ollenkaan yhdentekevää minkälaisia tarinoita kerromme.
Minä olen tarinankertoja. Koen velvollisuudekseni kertoa myös nimettömien tarinoita -- heidän, joiden osuus historiasta on vaiettu.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Scott Lynch. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Scott Lynch. Näytä kaikki tekstit
11.7.2014
Finncon 2014, perjantai
Aamu alkoi verrattain aikaisin ja verrattain puolihätäisellä pakkaamisella (vaikka mielestäni olin edellisiltana katsonut kamat läpi), minkä ansiosta unohdin muun muassa hammasharjan kotiin. Noh, kaupastahan niitä saa.
Junamatka sujui kivuttomasti matkustajamäärästä huolimatta, kiitos ilmastoinnin ja päässä pyörivien raapaleideoiden. Jokin portti on nyt auennut, kun raapaleet löytyvät ja saavat muotonsa helpommin kuin koskaan ennen. Tuntuu melkein kuin joka päivä kävisi keskustelun tai kuulisi jotain, jossa on potentiaalia raapaleeksi. Varovaisesti toivon, että tämä on merkki luovuuden heräämisestä.
Jyväskylä avasi sylinsä kuumana ja paahteisena. Kiertelin kaupoissa, kirjauduin hotelliin ja kävin tsekkaamassa kuuluisan lyseon. Lopuksi tapasin kustannustoimittajani ja menimme myöhäiselle lounaalle.
Kirjailijatalon On writing -ohjelman alusta myöhästyin hieman, sillä keskustan läpi taapertamiseen kului yllättävän pitkä aika. Tupa oli ihan täynnä! Istumapaikoista ei ollut enää toivoakaan, mutta onnistuin sentään ujuttautumaan kohtaan, josta kuuli esiintyjien puheen. Miten kirjailijat ovatkin niin sympaattisia? Keskustelu oli mielenkiintoista, mutta en kyennyt seuraamaan sitä ihan kokonaan -- osittain oli kyse siitä, etten jaksanut seistä yhdessä kohtaa niin pitkään, osittain siitä, että paljon puhuttiin asioita, jotka tuntuivat itselle jo kovin tutuilta (kuten editointivinkit).
Työskentelytavoista puhuttaessa höristelin korviani, sillä on aina kiinnostavaa kuulla millä tavalla kukin kirjailija työtään tekee ja miten hahmottaa keskeneräisen käsikirjoituksensa. Elizabeth Bear kertoi ystävästään, joka on hyvin visuaalinen ja näkee tarinat, joita kirjoittaa, ensin ikään kuin elokuvina silmiensä edessä. Bear itse on hyvin erilainen: hänelle oma teksti on kuin savea, kolmiulotteista käsinkosketeltavaa ainetta. Tarinassa on painopisteitä, ja joskus jotain on kesken kirjoitusprosessin muutettava käsikirjoituksen alussa, koska muuten loppu ei ole tarpeeksi tukeva kannattaakseen sitä.
Hannu Rajaniemi huomautti tähän väliin aivojen plastisuudesta, eli muovautumiskyvystä. Aivot kykenevät tulkitsemaan aistinvaraisia asioita varsin villeiltäkin kuulostavilla tavoilla. Hän kertoi esimerkin sokeasta miehestä, joka kykeni näkemään otsalle asetetun kameran avulla: kamerasta lähti ilmeisesti piuhat, jotka antoivat sähköimpulsseja miehen kieleen, ja kielen kautta informaatio välittyi aivoille kuvana. On siis hyvin mahdollista, että kirjailija voi nähdä aineettoman käsikirjoituksensa aineellisena.
Mainittiin myös kuuleminen -- miten jotkut kirjailijat "kuulevat" käsikirjoitustensa lauseita päässään. Itse taidan olla sekoitus kuulijaa ja näkijää. Näen käsikirjoituksen kohtauksia sieluni silmin, mutta henkilöhahmot useimmiten puhuvat minulle, eli kuulen heidät. On myös lauseita, jotka alkavat soimaan mielessä. Kiehtovaa, yhtä kaikki.
Rajaniemeltä poimin myös yhden kirjasuosituksen: Francine Prose, Reading Like A Writer. Paneelin vetäjä Cheryl Morgan nyökytteli kovasti kirjalle, joten eiköhän tämä pidä lisätä lukulistaan.
Kun tilaisuus päättyi, toinen alkoi. Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat juhlistivat kolmikymmenvuotista taipalettaan julkaisemalla kirjoittamisoppaan Kummallisen kirjoittajat -- opas fiktiivisen maailman luomiseen. Hieno kirja! Tuntuipa mukavalta saada tekijänkappaleet kouraan. Vaikka tuntuu, että kovin on hiljaiseloa vietetty kirjoitusrintamalla, satoa kummasti korjataan silti. Niin ovat eritahtiset tunteet ja teot.
Junamatka sujui kivuttomasti matkustajamäärästä huolimatta, kiitos ilmastoinnin ja päässä pyörivien raapaleideoiden. Jokin portti on nyt auennut, kun raapaleet löytyvät ja saavat muotonsa helpommin kuin koskaan ennen. Tuntuu melkein kuin joka päivä kävisi keskustelun tai kuulisi jotain, jossa on potentiaalia raapaleeksi. Varovaisesti toivon, että tämä on merkki luovuuden heräämisestä.
Jyväskylä avasi sylinsä kuumana ja paahteisena. Kiertelin kaupoissa, kirjauduin hotelliin ja kävin tsekkaamassa kuuluisan lyseon. Lopuksi tapasin kustannustoimittajani ja menimme myöhäiselle lounaalle.
 |
| Turistina Jyväskylässä. Lyseo. (c) J.S. Meresmaa |
Kirjailijatalon On writing -ohjelman alusta myöhästyin hieman, sillä keskustan läpi taapertamiseen kului yllättävän pitkä aika. Tupa oli ihan täynnä! Istumapaikoista ei ollut enää toivoakaan, mutta onnistuin sentään ujuttautumaan kohtaan, josta kuuli esiintyjien puheen. Miten kirjailijat ovatkin niin sympaattisia? Keskustelu oli mielenkiintoista, mutta en kyennyt seuraamaan sitä ihan kokonaan -- osittain oli kyse siitä, etten jaksanut seistä yhdessä kohtaa niin pitkään, osittain siitä, että paljon puhuttiin asioita, jotka tuntuivat itselle jo kovin tutuilta (kuten editointivinkit).
 |
| On writing. Vasemmalta oikealle: Hannu Rajaniemi (kuvasta pois rajautunut), Scott Lynch, Elizabeth Bear ja Cheryl Morgan. (c) J.S. Meresmaa |
Työskentelytavoista puhuttaessa höristelin korviani, sillä on aina kiinnostavaa kuulla millä tavalla kukin kirjailija työtään tekee ja miten hahmottaa keskeneräisen käsikirjoituksensa. Elizabeth Bear kertoi ystävästään, joka on hyvin visuaalinen ja näkee tarinat, joita kirjoittaa, ensin ikään kuin elokuvina silmiensä edessä. Bear itse on hyvin erilainen: hänelle oma teksti on kuin savea, kolmiulotteista käsinkosketeltavaa ainetta. Tarinassa on painopisteitä, ja joskus jotain on kesken kirjoitusprosessin muutettava käsikirjoituksen alussa, koska muuten loppu ei ole tarpeeksi tukeva kannattaakseen sitä.
Hannu Rajaniemi huomautti tähän väliin aivojen plastisuudesta, eli muovautumiskyvystä. Aivot kykenevät tulkitsemaan aistinvaraisia asioita varsin villeiltäkin kuulostavilla tavoilla. Hän kertoi esimerkin sokeasta miehestä, joka kykeni näkemään otsalle asetetun kameran avulla: kamerasta lähti ilmeisesti piuhat, jotka antoivat sähköimpulsseja miehen kieleen, ja kielen kautta informaatio välittyi aivoille kuvana. On siis hyvin mahdollista, että kirjailija voi nähdä aineettoman käsikirjoituksensa aineellisena.
 |
| Illan keskustelijat. Hannu Rajaniemi selittää plastisuudesta. (c) J.S. Meresmaa |
Mainittiin myös kuuleminen -- miten jotkut kirjailijat "kuulevat" käsikirjoitustensa lauseita päässään. Itse taidan olla sekoitus kuulijaa ja näkijää. Näen käsikirjoituksen kohtauksia sieluni silmin, mutta henkilöhahmot useimmiten puhuvat minulle, eli kuulen heidät. On myös lauseita, jotka alkavat soimaan mielessä. Kiehtovaa, yhtä kaikki.
Rajaniemeltä poimin myös yhden kirjasuosituksen: Francine Prose, Reading Like A Writer. Paneelin vetäjä Cheryl Morgan nyökytteli kovasti kirjalle, joten eiköhän tämä pidä lisätä lukulistaan.
Kun tilaisuus päättyi, toinen alkoi. Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat juhlistivat kolmikymmenvuotista taipalettaan julkaisemalla kirjoittamisoppaan Kummallisen kirjoittajat -- opas fiktiivisen maailman luomiseen. Hieno kirja! Tuntuipa mukavalta saada tekijänkappaleet kouraan. Vaikka tuntuu, että kovin on hiljaiseloa vietetty kirjoitusrintamalla, satoa kummasti korjataan silti. Niin ovat eritahtiset tunteet ja teot.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)