Minä ja Ebba (eli kuinka kirjan henkilö voi tulla vastaan tosielämässä)

Vietin pitkän viikonlopun tien päällä ja piipahtelin paikoissa, joissa en ole ennen käynyt. Suomessa on ihan hirveän paljon nähtävää ja lukuisia mielenkiintoisia paikkoja. Parasta on, että niihin voi helpommin oikeastikin palata, kuten ulkomailla ollessaan usein itselleen vakuuttelee, jos ei ehdi kaikkea näkemään. (Eikä kaikkea koskaan ehdi.)

Haikon kartano. (c) J.S. Meresmaa

Hauskin yhteensattuma oli, kun Haikon kartanossa huoneeksi sattumalta valikoitui Ebba Svanströmin huone -- juuri Ebban alkuvaiheista luin Ursula Pohjolan-Pirhosen Soturin sydän -romaanista! Kas näin historiallinen fiktio lyö kättä elämän kanssa...

En ole muuten edennyt Keisari rakastaa -romaanissa kovinkaan pitkälle. Jotenkin lukemis- ja kirjoituskiintiö on ollut hetkellisesti täynnä. Siksi tämä reissukin: pään tuulettamista, uusia maisemia ja luonnossa oleskelua. Merta, historiaa ja metsiä. Eiköhän tästä saa virtaa päivätyön tuoksinaan. Se syö nyt kyllä ison osan kesästäni.

Ebban huone. (c) J.S. Meresmaa

Ebba ei kirmaillut näiden pylväiden välistä, sillä vanha päärakennus paloi 1911.
(c) J.S. Meresmaa

Ihanaa toukokuun alkua kaikille!

UPP: skandaalinkärytön historioitsija

Onko minun pääteltävä saadusta lehtileikepinosta, jossa lukuisten kritiikkien joukossa on vain yksi henkilöhaastattelu, ettei UPP paljon naistenlehtiä komistanut? Vai onko syntyvä mielikuva aivan väärä?

Me Naisten haastattelussa vuodelta 1977 UPP kertoo pilke silmäkulmassa, että hänen elämästään ei skandaalia löydä -- kuulemma isän puolelta juontavat pappissukujuuret velvoittavat. (Äidin puolelta UPP:ssa virtaa muuten saksalaista verta.) Raflaavaa aihetta oli kuitenkin mietitty ihan kustantajan palaverissa asti:

"[UPP] tunnustaa pohtineensa skandaalinpoikasta jopa kustantajan palaverissa, missä Eeva Joenpelto lopulta ehdotti: 'Kerro toimittajalle, että pidät vuohia.' 'Vuohia?' 'Niin, sano että sinulla on 200 vuohta, sano vaikka että ne ovat Sammatissa. Ei kukaan rupea asiaa tarkistamaan.'"

Anekdootti sai hekottelemaan ääneen. Toimisikohan vuohiskandaali enää nykypäivänä?

Rautamarskin tyttären kannen kaunis sisäpuoli. (c) J.S. Meresmaa

Yllättävä yksityiskohta käy artikkelista myös ilmi: UPP:lla on suhteita Ruotsin kuninkaallisiin. Tämä mainitaan "erikoisharrastuksena".

"Jos Ruotsin kuninkaalliset kutsuvat suomalaisia suuriin juhlatilaisuuksiin -- sellaisiin kuin Kaarle Kustaan ja Bertilin häät, saa olla varma ainakin kahdesta vieraasta: UKK ja UPP ovat paikalla."

 ***

Lehtijutun mukaan UPP:lle mieluisin aikakausi on 1500-luku, mutta 1600- ja 1700-luvuillekin hän on kirjoissaan uskaltautunut. 1800-lukua hän ei mieltänyt enää historialliseksi aikakaudeksi, eikä täten sijoittanut tarinoitaan sinne.

Vertailuni alaisuudessa oleva Keisari rakastaa sijoittuu kuitenkin 1800-luvun alkuun -- siinä missä Soturin sydän sijoittuu 1600-luvun puolimaihin ja Rautamarskin tytär 1500-luvun lopulle. Historiallisissa romaaneissakin taitavat olla juurikin henkilöhahmot, jotka ovat suurimman kiinnostuksen kohteita, vaikka aikakausi ja historian tapahtumat esittävätkin suurta roolia. Eli jos haluaa kirjoittaa Aleksanteri I:n hovista, ei auta muu kuin laajentaa tarinointia 1800-luvulle...

Käsitykseni mukaan historiallisen romaanin raja vedetään siihen, että kaikki kyseistä aikakautta eläneet ihmiset ovat jo kuolleet. Ei ole hengissä olevia aikalaistodistajia. UPP:n haastattelun aikaan on vielä voinut olla elossa heitä, jotka ovat syntyneet 1800-luvun loppupuolella. Kenties tämä on ollut jonkinlainen rajanveto romaanin historialliseksi lukemiseen myös UPP:n osalta. Ja kirjoittihan hän myöhemmin myös romaaneja, jotka sijoittuivat kirjoittamisajankohtaan, sekä Tammimäki-sarjan, joka sijoittuu 1920- ja 1930-luvun Suomeen.

(c) J.S. Meresmaa

Olen nyt Soturin sydämen viimeisessä neljänneksessä ja ymmärrän, mitä kriitikot tarkoittivat toisteisuudella ja fraaseihin turvautumisella. Jostain syystä en muista tätä ominaisuutta Rautamarskin tyttärestä: johtuuko se siitä, että Rautamarskin tytär oli ensimmäinen UPP:lta lukemani teos enkä kiinnittänyt tällaiseen huomiota, vai siitä, että se on varhaisempaa tuotantoa -- eikä jankkaamista esiintynyt kirjassa?

Uolevi Kärkkäinen kirjoittaa Kapteeni ja pappilan neito -romaanista Uudessa Suomessa 1975:

"Ensitutustuminen Pohjolan-Pirhoseen jätti kuvan kirjoittajasta, jolla on pinttynyt maneeri ja niukalti tyylikeinoja hallussaan. Teksti toistaa jankkaavasti itseään kuin uralleen juuttunut viallinen äänilevy. Pohjolan-Pirhosen mielisana on "kuin" ja muita suosikkeja verbit "tuntua" ja "miettiä". Kuin-sana esiintyy erilaisissa vertailuissa kirjassa ynnäykseni mukaan 203 kertaa, eli keskimäärin lähes kerran sivulla; vastaavasti voidaan laskea sen toistuvan joka 250. sanana."

Jotenkin mainiota, että maneerit ovat siepanneet kriitikkoa niin paljon, että hän on käynyt laskemaan toistettujen sanojen määriä! Hauska poiminta samaisesta arviosta:

"Kovin köyhtyneitä ovat myös kirjailijan käyttämät kielikuvat. Esimerkki: 'Fredrika Dorotea Vilhelmina pyyhkäisee kädellä otsaansa, ikään kuin näin karkottaisi epämiellyttävät ajatukset.' (s. 42) -- 'Jan pyyhkäisee kädellään otsaansa, aivan kuin haluaisi karkottaa epämiellyttävän näyn.' (s.110)"

Arvatkaapa, mitä minä löysin Soturin sydämen sivulta 138:

"Gabriel pyyhkäisi kädellään otsaansa kuin karkottaakseen epämiellyttävät ajatukset."

***

Kun lukee Soturin sydäntä, tekstistä kuultaa läpi se, että se on puhuttu nauhuriin. Toistuvasti virkkeet alkavat partikkeleilla "ja", "mutta" ja "niin"; liitepartikkelit ovat myös olleet erityisessä suosiossa UPP:n tyylissä. Tässä lainaus Soturin sydämestä sivulta 52:

"Ja kovin näytti Ebba olevan ihastunut Gabrieliin. Tosin ei Augustin oikein pitänyt tästä Ebban ja Gabrielin seurustelusta, siitä, että he aina olivat yhdessä ja tuntuivat viihtyvän niin hyvin keskenään. Mutta Augustin tahtoi tietysti, että Ebba solmisi avioliiton jonkun korkean virkamiehen kanssa. Ja Gabrielhan oli vasta aliupseeri, vaikka hän varmasti ennen pitkää kohoaisikin upseeriksi. Rikasta hänestä ei silti tulisi sen enempää kuin hänen isänsäkään. Eikä Gabrielilla ollut tiedossa kovin ihmeellistä perintöäkään, sillä Anna-rouva tiesi hyvin, ettei Kullon kartanossa suinkaan eletty niin kuin Haikossa."

Tyylissä on jotain viehättävällä tavalla rupattelevaa, aivan kuin kaikkitietävä kertoja henkilökohtaisesti supattaisi tarinaa kuulijan korvaan. Itse asiassa toistot, kuten titteleiden ja määritteiden ja koko nimien toistaminen ("nuori aliupseeri Karl Ugga", "hänen aviomiehensä meritullien tarkastaja Augustin Swanström") jopa auttavat lukijaa pysymään kärryillä siitä, kuka henkilö nyt olikaan kyseessä. Soturin sydämessä nimittäin nimiä riittää yhden kappaleen verran esiintyvillä sivuhenkilöilläkin, puhumattakaan Anne- ja Anna-rouvista sekä kahdesta eri Ebbasta ja yhdestä Heblasta!

UPP kuljettaa juonta eteenpäin vaivattomasti, vaikka välillä aivan uuden henkilöhahmon ilmestyessä tarinaan hetken miettiikin, että mitenkäs tämä nyt sitten tähän tarinaan liittyy. Rönsyjä on, mutta historian tapahtumat sitovat kaikkea yhteen. Yhdeksi UPP:n menestymisen saloista arvellaankin sitä, että hänen historialliset faktatietonsa ovat aina kohdallaan ja hän tulee ikään kuin sivistäneeksi lukijaa kevyen viihteen varjolla.

Omalla tavallaan kiero kehu oli erään kriitikon maininta, että ihailtavan pienistä aineksista on Ursula Pohjolan-Pirhonen onnistunut saamaan romaanin aikaiseksi. Kirjailijan kuoleman jälkeen toisen kriitikon sanat viimeiseksi jääneestä kirjasta, Kolmasti kuninkaasta, ovat muuttuneet jo hieman lempeämmiksi:

"Ihmiseltä, joka pystyy useana vuonna kirjoittamaan kolme romaania vuodessa tarvitaan valtavaa idearikkautta." (Esko Heikkonen, Turun Sanomat, 4.1.1985)

Heikkonen kuitenkin kuvaa kirjaa myös värittömäksi, hajuttomaksi ja mauttomaksi; hänestä teos on "tyypillinen ursulamainen kirja, jossa juoni rakentuu väljän kertomuksen varaan, jota paikkaillaan kepeillä sivupoluilla". Ursulamainen kirja... Ei välttämättä lainkaan hassumpi tapa kuvata tuotteliaan, maneereitaan toistavan ja tekotavoilleen uskollisen menestyskirjailijan tyyliä.

***

Viikko on vierähtänyt yhdessä hujauksessa! UPP-teema kuitenkin jatkuu, sillä elämä on tullut lukemisen tielle ja yhtenäisvertailu kolmen teoksen kanssa on vielä tapahtumatta.

Aikaisemmin juttusarjassa on käsitelty kimmoke UPP-sarjaan, uran alku, työteliäs vai sittenkin patalaiska sekä viihteen kaavamaisuudesta.

UPP: Työteliäs vai sittenkin patalaiska

Pohjolan-Pirhosen työskentely on ollut romaanien kohdalla osittain limittäistä ja usean romaanin vuosivauhdilla taatusti katkeamatonta. Hän aloittaa romaanin työstämisen laatimalla sisällysluettelon, jonka perusteella hän sanelee romaaninsa magnetofoniin eli nauhuriin. Uusien romaanien ideoita syntyy edellisiä tehdessä, mikä näkyy tuotannossa, jossa romaanien henkilöt -- ja jopa juoni -- ketjuttuvat usein kirjasta toiseen.

Eräässä kirja-arvostelussa sanotaankin:

"[UPP:n] uusin historiallinen romaani jatkaa siitä, mihin viimevuotinen Soturin sydän lopetti katsauksensa 1600-luvun historiaan. [...] Tekstin tyhjäkäynti havainnollistuu Haikon kauniissa Ebbassa kouriintuntuvasti: kirjan ensimmäinen neljännes kertaa nimittäin sujuvasti Soturin sydämen juonen ja sisällön. Viime vuonna niihin kului paperia kolme kertaa enemmän. Tämänsyksyisessä uutuudessa on tuoreen ja toistetun suhde täsmälleen sama."
- Kirsti Manninen, Helsingin sanomat lokakuussa 1983

UPP:n tuotannon kaavamaisuus on varmasti ollut edellytys kirjojen hurjalle julkaisutahdille. Viihdekirjallisuudessa toisteisuus, kaavamaisuus ja kliseisyys ovat kahtalaisia asioita: toisaalta niitä vaalitaan ja vaaditaan, ja toisaalta niistä valitetaan. Lukijan tarve voi toisinaan olla hyvin erilainen kuin kriitikon näkemys.

Mattiesko Hytönen toteaa Helsingin Sanomissa vuonna 1971:

"Varsin kohtuulliselta tuntuisi, että kustantajat pyrkisivät myös laajentamaan viihdehistorian rajoja. Uusia asenteita ja tärkeitä tietoja sekä yhteiskunnallista taustaa saisi melko vaivatta ajanvietteen sekaan." (Yhteisarviossa olivat UPP:n romaani Salama iskee, Kaari Utrion Vehkalahden neidot ja Ilona Meretojan Suurkuninkaan tytär.)

Hytösen arvion loppukaneetti on varsin osuva nykypäivääkin ajatellen: "Myös romantiikan- ja rakkaudennälkäiset ovat erilaisia."

Toisaalta, miksi korjata jotakin, joka ei ole rikki? Jos kaavamainen viihdekirjallisuus myy edelleen, täytyisikö sen antaa olla rauhassa sitä, mitä se on? Lajityyppirajojen ylitse kurottelevia teoksia ilmestyy kyllä tätä nykyä, ja viihdekirjallisuuskin on monipuolistunut. Tyytyväinen lukija, joka ostaa kirjailijan seuraavankin nimikkeen, on kai sekin jonkinlainen osoitus viihdekirjan laadukkuudesta ja sen onnistumisesta genressään -- vaikka monen mielestä laadukkaan kirjallisuuden kriteerit eivät tällaisesta mittarista värähtäisikään.

Ursula Pohjolan-Pirhonen. (c) J.S. Meresmaa

Vuoden 1977 Me naiset -lehden artikkeli riemastutti tällä kohdalla:

"[UPP] viihtyy kotonaan, mutta se ei merkitse, että hän olisi koti-ihminen sanan tavanomaisessa merkityksessä. Hän ei rakasta siivoamista -- on tunnustanut joskus olevansa ihan patalaiska -- ei keitä, ei parsi ei puunaa. Hän tekee vain ansiotyötään. Siinä suhteessa hän on yhtä onnellinen kuin miehet. Hänen työnsä ei katkea sen kummemmin pyykinpesun kuin ruuanlaitonkaan takia. Jokainen perheenjäsen osaa kuulemma kävellä jääkaapille."

Kyllä, nyt se on todistettu: kunnianhimoisten kirjoittajanaisten on ensimmäiseksi tingittävä kotitöistä! Olen mahdollisimman varhaisessa vaiheessa yrittänyt karistaa kaikenmoisen syyllisyyden tunteen siitä, että meillä ei pestä ikkunoita edes joka toinen vuosi tai imuroida viikoittain. Pölyt pyyhitään sitten, kun ne alkavat haitata näköä. Epäjärjestys on järjestelmällisesti läsnä. Jännän sitkeässä vain ovat ne vanhemman naisväen opetukset: tähänkin piti alkaa selitellä!

Ilahduttavasti myös UPP:n aviomiehen, Helgen, asenne on kohdallaan. Hänen mielestään "olisi hullua, jos sellainen ihminen kuin Ursula rupeaisi tekemään kotitöitä. Kuka tahansa osaa siivota ja kuka tahansa keittää, mutta romaanien tekemiseen ei jokainen pysty."

Tämä on vain omaa spekulaatiotani, mutta lieneeköhän UPP:n uralle ollut suurikin vaikutus sillä, että hänen professorimiehensä kunnioitti ja tuki hänen kirjoittamistaan. Kotiolojen merkitystä ei voi luovan työn tekijän kohdalla vähätellä. Painosten kuningatar oli luomassa Utrion ja Meretojan kanssa suomalaista historiallisen viihdekirjallisuuden genreä, ja vaikka kriitikoilta ei kiitosta (joskus ihan aiheesta) herunut, kotona kyllä arvostettiin hänen tekemäänsä työtä.

Omalla tavallaan liikuttava oli tämä Tiina Syvälahden toteamus artikkelissa "Parjatut ja rakastetut viihteen tekijät":

"Pohjolan-Pirhoselle toivoisi hartaasti sapattivuotta kirjamyllystään. Historian tuntijalla ja 37 kirjan kirjoittajalla olisi niin paljon edellytyksiä parempaan. Eri asia on löytyisikö uudistumiseen kirjailijalta itseltään haluja. Tuottaahan nykyinenkin tyyli leivän." (Turun Sanomat, 29.4.1981)

Me naiset -lehden haastattelusta käy ilmi, että UPP:n kirjoittamista haittasi ajoittain ilmenevä iskias. Työtahtiin tällä ei ollut kuitenkaan suurtakaan merkitystä: UPP vain siirtyi työpöydän äärestä sänkyyn ja sanelu jatkui. Hän jopa toteaa jutussa, että sairastaessa kiusaukset vähenevät, jolloin keskittyminen on entistä ehompaa.

Perisuomalaiseen tapaan ja ajalleen ominaisesti UPP vaikutti olleen erittäin ahkera mutta saavutustensa suhteen vaatimaton.

***

Jatkuu! (Aiemmin UPP-blogaussarjassa on käsitelty kimmoke UPP-viikkoon sekä UPP:n uran alku.)

Kirjailija, kirjoittaa saat tästä

Näinä päivinä olisin kai myöhässä omista kirjajulkkareistanikin. Talveen kyllästyminen alkoi samoihin aikoihin kuin talitintit aloittivat aamuserenadinsa (osaa muuten olla ärsyttävä riffi) ja kadut loskaantuivat. Veto on poissa. Tänään aurinko näyttäytyi ja tajusin, ettei sitä ole näkynyt viikkokausiin. Olen vähän myöhässä tästäkin: viime perjantaina Sanna Kangasniemi kolumnoi Hesarin Nyt-liitteessä otsikolla Kirjailija, unohda historiaa ja tulevaisuutta. (Kellahdin kärryistä jo otsikon kohdalla, myöhemmin se näemmä muutettiinkin.)

Ilmi kävi, että HS:n esikoiskirjaraatiinkin kuuluvalla toimittaja Kangasniemellä on ongelma: scifi ja historialliset romaanit. Historiallisissa romaaneissa häntä ihmetyttävät kummalliset esineet ja scifissä oudot nimet ja paikat, joita ei ole olemassa. Hän epäilee syyksi laiskuutta, mikä voi hyvinkin pitää paikkansa, sillä kolumni on melko laiskasti kirjoitettu ollakseen sanomalehdessä. (Haluaisin edelleen kovasti tehdä eroa nettikirjoittelun ja painetun julkaisun välillä, mutta vaikeaksi se käy.) Jutun pointti? Jos haluat kirjailijaksi, josta Kangasniemikin tykkää, kirjoita nykyajasta.

Vaikeaa siitä tekee se, että ilman menneisyyttä ei ole nykyisyyttä ja ilman tulevaisuutta ei ole -- no, tulevaisuutta. (Aika ei sitä paitsi kulje välttämättä lineaarisesti.)

Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa, myöntää tämä fantasiakirjailija. Herne ei nyt mennyt kovin syvälle nenään, mieluummin asetan sen multiin ikkunan alle ja annan itää, mutta surkuhupaisaltahan kolumni tuntui. Suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus ovat ominaisuuksia, joita mielellään näkisi kirjallisuudenkin puolella. Aina pitää kuitenkin olla jotain mistä snobbailla, jotain mitä dissata. Hienoa saada julkinen mielipide siitä, että tällainen genrekirjallisuus, joka ruokkii mielikuvitusta, avartaa maailmoita ja syventää ymmärrystä ihmiskunnasta ja ihmisyydestä, on edelleen 2010-luvulla hupsua hömpötystä, jota ei kai kirjallisuudeksi sopisi lukea. Ja että yhden toimittajan henkilökohtainen makumieltymys on painomusteen arvoinen.

Ja vielä: jos unohdettaisiin yleistys, että nykykirjailijat ovat kaikki toimittajia, mediatyöläisiä tai ylipäätään korkeakouluista. On meitä duunareitakin vielä. Mutta ehkä fantasiakirjailija ei toimittaja Kangasniemen mielestä kirjailijoiden joukkoon kuulukaan.

Minä, minusta, minuun, lauloi Ismo Alanko taannoin (vai pitäisikö sanoa muinoin -- kiesus, että tunnen itseni vanhaksi!). Siitä lähtökohdasta monet kolumnit tuntuvat nykyään versovan.

Miksi kirjoittaa fantasiaa?

Kuten helposti lienee pääteltävissä, tätä kysymystä ei koskaan esitä henkilö, joka itse lukee fantasiakirjoja. Fantasiaa lukee osittain samoista syistä kuin fantasiaa kirjoittaa, mutta ainakin yhden tärkeän seikan haluaisin tuoda esiin niille, jotka tuntevat otsikon kysymyksen sopivan oman kielensä päälle.

Kirjoittaja ei valitse tarinaa vaan tarina valitsee kirjoittajan.

Kun aloin kirjoittaa Mifonkisarjaa, se oli fantasiaa alusta alkaen. Ei ollut mahdollisuutta miettiä mihin lajityypiin tarinan sijoittaisi, sillä sen siemen oli jo tietyn genren maaperässä. Se ei voinut versota missään muualla. Mifonkisarja on tyylillisesti lähellä historiallista lukuromaania, mutta se pysyy reilusti fantasian puolella, koska maailma, johon trilogia sijoittuu, on kuvitteellinen maailma, joka on rakennettu palvelemaan tarinaa.

Tarina lähtee henkilöistä ja joko kukoistaa tai kärsii niiden varassa. On hyvin tärkeä tunnistaa, että tarinankerronnallisesti ei ole merkitystä sillä, elääkö kirjan henkilö fantasiamaailmassa vai vaikkapa vuoden 1967 Irlannissa. Kumpikin on yhtä lailla fiktiota ja henkilöhahmon uskottavuus kirjoittajan taidon varassa. Mutta se, millaisen tarinan haluaa kertoa, voi vaatia tietynlaista maisemaa.

Fantasian kirjoittaminen antaa vapauden ja vastuun kehitellä kokonainen maailma eläimistöineen ja ilmastoineen. Se on eräänlaista tutkimusmatkailua. Ikinä ei tiedä mikä eläin tai kasvi on seuraavan mutkan takana. Tämä on hyvin kalaisa meri intuitiiviselle kirjoittajatyypille, joka luovii tarinassa eteenpäin ilman etukäteen laadittua karttaa.

Blogini kommenteissa on aikaisemmin sivuttu fantasian etäännyttävää vaikutusta. Monenlaisia hurjuuksia voi fantasiakirjoissa tapahtua, mutta niistä ei ahdistu samalla tavalla kuin vaikkapa dekkaria lukiessa. Fantasiassa harvemmin käsitellään yhteiskunnan oireita, jotka ovat tapetilla juuri nyt, kuten alkoholismi, huumeet, lasten heitteillejättö, järjetön väkivalta tai mainosten vääristynyt, yliseksualisoitunut ihmiskuva.* Lukija saa kaivatun tauon uutistykityksestä ja arkipäivän mediatihkusta; hän voi avata mielensä jollekin aivan muulle. Fantasiassa nimittäin käsitellään usein ihmisen syvempiä totuuksia, kysymyksiä, jotka eivät ole sidoksissa paikkaan tai aikakauteen. Tässä mielestäni viihderomaani ja historiallinen romaani kulkevat fantasiaromaanin kanssa käsi kädessä. Perustunteet kuten rakkaus, pelko, usko, viha, himo, ahneus ja kateus löytyvät monesti kaikista edellä mainituista lajityypeistä, ja ne löytyvät myös kaikista meistä.

Fantasiaa, jota kirjoitan ja jota olen lukenut, ei mielestäni voi kutsua saduiksi, sillä sadut ovat oma lajinsa. Ne poikkeavat fantasiasta yleensä pituutensa, yksinkertaisen juonirakenteensa ja hyvin laveeratun tapahtumapaikkansa tähden. Opettavaisuus, johon joissain saduissa törmää, puuttuu oman kokemukseni mukaan fantasiasta samassa määrin kuin mistä tahansa muusta kaunokirjallisuudesta.

Huolimatta siitä, että fantasiasta puuttuu usein nyky-yhteiskunnasta kumpuava ahdistuksen aihe, ei ole mitenkään tavatonta, että siitä voisi löytyä kritiikkiä maailmasta, jossa elämme. Vaikka maailma, jonka kirjoittaja on luonut, poikkeaisi suurissa määrin omastamme, kirjoittajan tapa hahmottaa elämää ja sen epäkohtia tuskin voi täysin irrottautua tästä ajasta ja maailmasta.

Mielenkiintoiseksi fantasian tekee sen yhtäaikainen tuttuus ja muukalaisuus. Hyvin kirjoitettu fantasiatarina ei unohdu mielestä koskaan, sillä se on näyttänyt lukijalle maailman, joka voisi olla. Se on tarjonnut ihmeen.



* Lisähuomiona mainittakoon, että fantasiakirjoissa esiintyy usein jossain määrin väkivaltaa, kuten sotia, taisteluita ja muita raakuuksia. Kuitenkin väkivalta on yleensä perusteltua, sillä kun fantasiaa kirjoittaa, joutuu kiinnittämään erityishuomion uskottavuuteen. Mikään ei romahduta fantasiamaailmaa lukijan mielessä nopeammin kuin toistuvat sisäiset ristiriidat. Temppu on ruma ja lukija tippuu korkealta.