Minä ja Ebba (eli kuinka kirjan henkilö voi tulla vastaan tosielämässä)

Vietin pitkän viikonlopun tien päällä ja piipahtelin paikoissa, joissa en ole ennen käynyt. Suomessa on ihan hirveän paljon nähtävää ja lukuisia mielenkiintoisia paikkoja. Parasta on, että niihin voi helpommin oikeastikin palata, kuten ulkomailla ollessaan usein itselleen vakuuttelee, jos ei ehdi kaikkea näkemään. (Eikä kaikkea koskaan ehdi.)

Haikon kartano. (c) J.S. Meresmaa

Hauskin yhteensattuma oli, kun Haikon kartanossa huoneeksi sattumalta valikoitui Ebba Svanströmin huone -- juuri Ebban alkuvaiheista luin Ursula Pohjolan-Pirhosen Soturin sydän -romaanista! Kas näin historiallinen fiktio lyö kättä elämän kanssa...

En ole muuten edennyt Keisari rakastaa -romaanissa kovinkaan pitkälle. Jotenkin lukemis- ja kirjoituskiintiö on ollut hetkellisesti täynnä. Siksi tämä reissukin: pään tuulettamista, uusia maisemia ja luonnossa oleskelua. Merta, historiaa ja metsiä. Eiköhän tästä saa virtaa päivätyön tuoksinaan. Se syö nyt kyllä ison osan kesästäni.

Ebban huone. (c) J.S. Meresmaa

Ebba ei kirmaillut näiden pylväiden välistä, sillä vanha päärakennus paloi 1911.
(c) J.S. Meresmaa

Ihanaa toukokuun alkua kaikille!

UPP: skandaalinkärytön historioitsija

Onko minun pääteltävä saadusta lehtileikepinosta, jossa lukuisten kritiikkien joukossa on vain yksi henkilöhaastattelu, ettei UPP paljon naistenlehtiä komistanut? Vai onko syntyvä mielikuva aivan väärä?

Me Naisten haastattelussa vuodelta 1977 UPP kertoo pilke silmäkulmassa, että hänen elämästään ei skandaalia löydä -- kuulemma isän puolelta juontavat pappissukujuuret velvoittavat. (Äidin puolelta UPP:ssa virtaa muuten saksalaista verta.) Raflaavaa aihetta oli kuitenkin mietitty ihan kustantajan palaverissa asti:

"[UPP] tunnustaa pohtineensa skandaalinpoikasta jopa kustantajan palaverissa, missä Eeva Joenpelto lopulta ehdotti: 'Kerro toimittajalle, että pidät vuohia.' 'Vuohia?' 'Niin, sano että sinulla on 200 vuohta, sano vaikka että ne ovat Sammatissa. Ei kukaan rupea asiaa tarkistamaan.'"

Anekdootti sai hekottelemaan ääneen. Toimisikohan vuohiskandaali enää nykypäivänä?

Rautamarskin tyttären kannen kaunis sisäpuoli. (c) J.S. Meresmaa

Yllättävä yksityiskohta käy artikkelista myös ilmi: UPP:lla on suhteita Ruotsin kuninkaallisiin. Tämä mainitaan "erikoisharrastuksena".

"Jos Ruotsin kuninkaalliset kutsuvat suomalaisia suuriin juhlatilaisuuksiin -- sellaisiin kuin Kaarle Kustaan ja Bertilin häät, saa olla varma ainakin kahdesta vieraasta: UKK ja UPP ovat paikalla."

 ***

Lehtijutun mukaan UPP:lle mieluisin aikakausi on 1500-luku, mutta 1600- ja 1700-luvuillekin hän on kirjoissaan uskaltautunut. 1800-lukua hän ei mieltänyt enää historialliseksi aikakaudeksi, eikä täten sijoittanut tarinoitaan sinne.

Vertailuni alaisuudessa oleva Keisari rakastaa sijoittuu kuitenkin 1800-luvun alkuun -- siinä missä Soturin sydän sijoittuu 1600-luvun puolimaihin ja Rautamarskin tytär 1500-luvun lopulle. Historiallisissa romaaneissakin taitavat olla juurikin henkilöhahmot, jotka ovat suurimman kiinnostuksen kohteita, vaikka aikakausi ja historian tapahtumat esittävätkin suurta roolia. Eli jos haluaa kirjoittaa Aleksanteri I:n hovista, ei auta muu kuin laajentaa tarinointia 1800-luvulle...

Käsitykseni mukaan historiallisen romaanin raja vedetään siihen, että kaikki kyseistä aikakautta eläneet ihmiset ovat jo kuolleet. Ei ole hengissä olevia aikalaistodistajia. UPP:n haastattelun aikaan on vielä voinut olla elossa heitä, jotka ovat syntyneet 1800-luvun loppupuolella. Kenties tämä on ollut jonkinlainen rajanveto romaanin historialliseksi lukemiseen myös UPP:n osalta. Ja kirjoittihan hän myöhemmin myös romaaneja, jotka sijoittuivat kirjoittamisajankohtaan, sekä Tammimäki-sarjan, joka sijoittuu 1920- ja 1930-luvun Suomeen.

(c) J.S. Meresmaa

Olen nyt Soturin sydämen viimeisessä neljänneksessä ja ymmärrän, mitä kriitikot tarkoittivat toisteisuudella ja fraaseihin turvautumisella. Jostain syystä en muista tätä ominaisuutta Rautamarskin tyttärestä: johtuuko se siitä, että Rautamarskin tytär oli ensimmäinen UPP:lta lukemani teos enkä kiinnittänyt tällaiseen huomiota, vai siitä, että se on varhaisempaa tuotantoa -- eikä jankkaamista esiintynyt kirjassa?

Uolevi Kärkkäinen kirjoittaa Kapteeni ja pappilan neito -romaanista Uudessa Suomessa 1975:

"Ensitutustuminen Pohjolan-Pirhoseen jätti kuvan kirjoittajasta, jolla on pinttynyt maneeri ja niukalti tyylikeinoja hallussaan. Teksti toistaa jankkaavasti itseään kuin uralleen juuttunut viallinen äänilevy. Pohjolan-Pirhosen mielisana on "kuin" ja muita suosikkeja verbit "tuntua" ja "miettiä". Kuin-sana esiintyy erilaisissa vertailuissa kirjassa ynnäykseni mukaan 203 kertaa, eli keskimäärin lähes kerran sivulla; vastaavasti voidaan laskea sen toistuvan joka 250. sanana."

Jotenkin mainiota, että maneerit ovat siepanneet kriitikkoa niin paljon, että hän on käynyt laskemaan toistettujen sanojen määriä! Hauska poiminta samaisesta arviosta:

"Kovin köyhtyneitä ovat myös kirjailijan käyttämät kielikuvat. Esimerkki: 'Fredrika Dorotea Vilhelmina pyyhkäisee kädellä otsaansa, ikään kuin näin karkottaisi epämiellyttävät ajatukset.' (s. 42) -- 'Jan pyyhkäisee kädellään otsaansa, aivan kuin haluaisi karkottaa epämiellyttävän näyn.' (s.110)"

Arvatkaapa, mitä minä löysin Soturin sydämen sivulta 138:

"Gabriel pyyhkäisi kädellään otsaansa kuin karkottaakseen epämiellyttävät ajatukset."

***

Kun lukee Soturin sydäntä, tekstistä kuultaa läpi se, että se on puhuttu nauhuriin. Toistuvasti virkkeet alkavat partikkeleilla "ja", "mutta" ja "niin"; liitepartikkelit ovat myös olleet erityisessä suosiossa UPP:n tyylissä. Tässä lainaus Soturin sydämestä sivulta 52:

"Ja kovin näytti Ebba olevan ihastunut Gabrieliin. Tosin ei Augustin oikein pitänyt tästä Ebban ja Gabrielin seurustelusta, siitä, että he aina olivat yhdessä ja tuntuivat viihtyvän niin hyvin keskenään. Mutta Augustin tahtoi tietysti, että Ebba solmisi avioliiton jonkun korkean virkamiehen kanssa. Ja Gabrielhan oli vasta aliupseeri, vaikka hän varmasti ennen pitkää kohoaisikin upseeriksi. Rikasta hänestä ei silti tulisi sen enempää kuin hänen isänsäkään. Eikä Gabrielilla ollut tiedossa kovin ihmeellistä perintöäkään, sillä Anna-rouva tiesi hyvin, ettei Kullon kartanossa suinkaan eletty niin kuin Haikossa."

Tyylissä on jotain viehättävällä tavalla rupattelevaa, aivan kuin kaikkitietävä kertoja henkilökohtaisesti supattaisi tarinaa kuulijan korvaan. Itse asiassa toistot, kuten titteleiden ja määritteiden ja koko nimien toistaminen ("nuori aliupseeri Karl Ugga", "hänen aviomiehensä meritullien tarkastaja Augustin Swanström") jopa auttavat lukijaa pysymään kärryillä siitä, kuka henkilö nyt olikaan kyseessä. Soturin sydämessä nimittäin nimiä riittää yhden kappaleen verran esiintyvillä sivuhenkilöilläkin, puhumattakaan Anne- ja Anna-rouvista sekä kahdesta eri Ebbasta ja yhdestä Heblasta!

UPP kuljettaa juonta eteenpäin vaivattomasti, vaikka välillä aivan uuden henkilöhahmon ilmestyessä tarinaan hetken miettiikin, että mitenkäs tämä nyt sitten tähän tarinaan liittyy. Rönsyjä on, mutta historian tapahtumat sitovat kaikkea yhteen. Yhdeksi UPP:n menestymisen saloista arvellaankin sitä, että hänen historialliset faktatietonsa ovat aina kohdallaan ja hän tulee ikään kuin sivistäneeksi lukijaa kevyen viihteen varjolla.

Omalla tavallaan kiero kehu oli erään kriitikon maininta, että ihailtavan pienistä aineksista on Ursula Pohjolan-Pirhonen onnistunut saamaan romaanin aikaiseksi. Kirjailijan kuoleman jälkeen toisen kriitikon sanat viimeiseksi jääneestä kirjasta, Kolmasti kuninkaasta, ovat muuttuneet jo hieman lempeämmiksi:

"Ihmiseltä, joka pystyy useana vuonna kirjoittamaan kolme romaania vuodessa tarvitaan valtavaa idearikkautta." (Esko Heikkonen, Turun Sanomat, 4.1.1985)

Heikkonen kuitenkin kuvaa kirjaa myös värittömäksi, hajuttomaksi ja mauttomaksi; hänestä teos on "tyypillinen ursulamainen kirja, jossa juoni rakentuu väljän kertomuksen varaan, jota paikkaillaan kepeillä sivupoluilla". Ursulamainen kirja... Ei välttämättä lainkaan hassumpi tapa kuvata tuotteliaan, maneereitaan toistavan ja tekotavoilleen uskollisen menestyskirjailijan tyyliä.

***

Viikko on vierähtänyt yhdessä hujauksessa! UPP-teema kuitenkin jatkuu, sillä elämä on tullut lukemisen tielle ja yhtenäisvertailu kolmen teoksen kanssa on vielä tapahtumatta.

Aikaisemmin juttusarjassa on käsitelty kimmoke UPP-sarjaan, uran alku, työteliäs vai sittenkin patalaiska sekä viihteen kaavamaisuudesta.

UPP: Viihteen kaavamaisuudesta

Selaillessani kirjastosta saamiani lehtileikkeitä käy hyvin nopeasti ilmi, mikä on arvioiden yleissävy UPP:n kirjojen kohdalla. Käytettyjä sanapareja ovat mm. "lattea romanssi", "hutaisten tehty", "massatuotteen leima", "tusinalempeä", "lonkalta vetämä välityö" ja "pakoa arjesta kepeästi".

Tiina Syvälahti kirjoittaa Turun Sanomissa 1981:

"Ainahan voi surkutella tämän tyylisen äärimmäisen keveän historiallisen viihteen horjumatonta asemaa kirjallisuudessamme. [...] Tämän tyylinen kirjallisuus on ilmeisesti löytänyt vakituisen lukijakuntansa, jonka tarpeita tyydyttämään täytyy julkaista muutama uusi kirja vuodessa. Pahimmassa tapauksessa tuloksena on käyttökirjallisuutta, jonka kukaan ei odotakaan jäävän elämään. Perimmäiseksi motiiviksi jää luoda edellytykset tuleville kirjoille, täyttää ja edelleen ylläpitää lukijoiden nälkää. Tasosta viis."

(c) J.S. Meresmaa

Viihdekirjojen nippuarviot näyttivät olleen lehdissä tyypillisiä. Tässä muutamia poimintoja yleisluonnehdinnoista:

"Näiden kirjojen rivejä on helppo lukea. Sivuilla on paljon kivoja sanoja: mies, nainen, rakkaus sekä niiden muunnelmia." (Mattiesko Hytönen, HS, 13.7.1971) 

"Rakkauden avulla tarjoaa moni kirjailija tänä syksynä lukijoilleen rautaisannoksen historiaa. Tästä voisi päätellä, että kirjailijat ja kustantajat uskovat kirjallisuuden valistavan lukijoita. Rakkaustarina on vain houkutin, jolla lukijat tarttuvat pyydykseen. Mutta voisi siitä päätellä niinkin, että historia tarjoaa lemmenparille ylellisen kiehtovat puitteet. Valistuneet lukijat vaativat vahvisteeksi tietoa viihteen köyhäsisältöiselle annokselle." (Etelä-Suomen Sanomat, 11.11.1973, nimitieto puuttuu leikkeestä)

 "[otsikko] Viihde vie mennessään, mitä tuo tullessaan? [...] Painavia ovat nämä joulupukin kontin kovat paketit, joskin sana usein jää kilopainoa pienemmäksi. Mutta löytyyhän muita arvoja. Kirjan parissa viihtyminen ei ole sekään halveksittavaa. Vuosien myötä alkaa suvaita enemmän. On toki kierompiakin rahan ansaitsemiskeinoja kuin tahallaan köykäisesti kirjoittaminen."
(Liisa Silander, Aamulehti, 1973)

"Tämän syksyn kotimaisen viihteen läpi kahlaamisesta täytyisi kohta maksaa kantopalkkaa: dekkareita tulee sylikaupalla vielä näin syysaikaankin entisen kevät-kesäsesongin lisäksi ja historiallisen romantiikan edustajat ovat äityneet vääntämään monumentteja. Pohjolan-Pirhosen uudessa teoksessa on sivuja kolmesataa, Utriolla yli sen, Kautulla liki neljäsataa ja Hietamiehellä viisisataa, niin tiheänä vielä kuin mahdollista. Mannermainen mammuttityyli on valtaamassa suomalaisiakin markkinoita. Jos romaanissa, verrattuna lyhyempiin kerronnan muotoihin, viehättää lukijaa jatkuvuuden turvaisa tuntu, historiallisen viihteemme naisekspansio on vienyt tämän tunteen turvaamisen mahdollisimman pitkälle. Viihtymisen vaatimat osatekijät on otettu tunnollisesti huomioon. Näitä kirjoja pakertaa ilo sydämessä viikkotolkulla, pikemmin kun ei pääse loppuun. Mahtoiko Mika Waltarin jäteillä olla esikuvavaikutusta; jos on, sen olisi voinut ulottaa myös tyylin taitamiseen. Historiallisen viihteen tekeminen vaatii sentään niin paljon pohjatyötä, ettei harrastuksesta pääse onneksi muodostumaan samanlaista kansantautia kuin dekkarinväsäyksestä." (leikkeestä ei käy ilmi tekijä tai lehti, vuosi oli kuitenkin 1973)

"Yhtenä kriteeriona historiallisen viihteen  arvioinnissa voinee pitää sitä, houkutteleeko kuvaus tarttumaan vaikka tietosanakirjaan muistin virkistämiseksi. Myönnän, että näin kävi minun osaltani [...]" (Hirvonen, Salama, Uusi Suomi, 4.4.1975)

(c) J.S. Meresmaa

Kiinnostavaa onkin, että viihdekirjoja usein kritisoidaan siitä, että ne täyttävät standardit, jotka ovat koko genren perusta. Jos viihdekirjaa ajateltaisiin ennen kaikkea myyntituotteena, tuntuisi perin kummalliselta moittia sitä niistä ansioista, jotka saavat viihteen ystävät avaamaan lompakkonsa. Kustantamot ja kirjakaupat tarvitsevat tuotteita, jotka myyvät varmasti ja myyvät hyvin. Se ei ole pois muulta kirjallisuudelta, päin vastoin.

Tyypillinen viihdekirjallisuuden lukija odottaa viihderomaanilta sitä, mitä kirjailijan nimi lupaa tämän aiempien kirjojen perusteella. Hän luottaa siihen, että kirjailija pysyy lestissään ja lukijan lukumaun sisällä. Viihteen lukija tietää, mitä haluaa, ja pettyy ellei saa haluamaansa: eli tuttua ja turvallista, vähän jännittävää ja silti ennalta-arvattavaa, uutta ja vanhaa sekaisin. Viihdekirjailijan ammattitaito mitataankin siinä, miten hyvin hän kykenee täyttämään laajan lukijakuntansa joskus hyvin ristiriitaiset ja vaativatkin toiveet. Kaava on viihdekirjailijalle työkalu, ei kirous.

"En ole erityisemmin Ursula Pohjan-Pirhosen tuotannosta välittänyt, mutta tällä kertaa hän ansaitsee pisteen. Viihdekirjoihin voi todella upottaa myös ihmistä koskettavia ongelmia, pelkkä pintakiilto ajan mittaan vain väsyttää." (Madame de Pompadourista, Minna Vuorinen, Kaleva 11.10. 1975)

"Historiallis-romanttisella romaanilla on vankka jalansija lukijoitten sydämissä. Sillä on myös hienoista terapeuttista arvoa. Hetken pako todellisuudesta (kunhan se ei siis ole pysyvää) lienee vain hyväksi ihmiselle. Miksei tätä arkista elämää pakoon voi pujahtaa Viaporin kauniin Helenankin seurassa. Tosin tuntuu siltä, että hupaisemminkin sen voisi tehdä." (Minna Vuorinen, Kaleva, 12.12.1974) 

"Silti, samalla kun toteaa tämän viihteen suoranaisen vahingollisuuden ja ajatuksettomuuden, on tunnustettava sen oikeutus. Ei pidä kieltää niiltä, jotka muusta kirjallisuudesta eivät osaa nauttia, viihteen lukemisen mahdollisuutta. Hyvä viihde voittaa huonon taiteen." (Sakari Sundell Demarissa 3.5.1974 UPP:n Kuninkaan amiraalista) 

On ilman muuta selvää, että joitakin lukijoita kaavamaisuus ja toisteisuus alkavat jossain vaiheessa kyllästyttää. Uskon kuitenkin siihen, että viihdekin uudistuu, muuttuu ja päivittyy uusien kirjailijoiden ja uusien tarpeiden myötä. Toisaalta viihdekirjallisuus voi parhaimmillaan olla kaavamaisuutensa ansiosta hyvinkin ajatonta: UPP:tä lukiessani viihdyin ihan mainiosti, eikä kirjallisista seikoista käynyt mitenkään häiritsevästi ilmi, että romaani oli kirjoitettu miltei viisikymmentä vuotta sitten.

Kukaties käyttökirjallisuuskin kestää aikaa odotettua paremmin -- ja aikanaan heppoiseksi ja turmiolliseksi leimattu viihde osoittautuu tulevaisuudessa luultua arvokkaammaksi.

***

Jatkuu!

Aikaisemmin UPP-juttusarjassa on käsitelty: kimmoke UPP-viikkoon, UPP:n uran alku sekä UPP: työteliäs vai sittenkin patalaiska.

UPP: Työteliäs vai sittenkin patalaiska

Pohjolan-Pirhosen työskentely on ollut romaanien kohdalla osittain limittäistä ja usean romaanin vuosivauhdilla taatusti katkeamatonta. Hän aloittaa romaanin työstämisen laatimalla sisällysluettelon, jonka perusteella hän sanelee romaaninsa magnetofoniin eli nauhuriin. Uusien romaanien ideoita syntyy edellisiä tehdessä, mikä näkyy tuotannossa, jossa romaanien henkilöt -- ja jopa juoni -- ketjuttuvat usein kirjasta toiseen.

Eräässä kirja-arvostelussa sanotaankin:

"[UPP:n] uusin historiallinen romaani jatkaa siitä, mihin viimevuotinen Soturin sydän lopetti katsauksensa 1600-luvun historiaan. [...] Tekstin tyhjäkäynti havainnollistuu Haikon kauniissa Ebbassa kouriintuntuvasti: kirjan ensimmäinen neljännes kertaa nimittäin sujuvasti Soturin sydämen juonen ja sisällön. Viime vuonna niihin kului paperia kolme kertaa enemmän. Tämänsyksyisessä uutuudessa on tuoreen ja toistetun suhde täsmälleen sama."
- Kirsti Manninen, Helsingin sanomat lokakuussa 1983

UPP:n tuotannon kaavamaisuus on varmasti ollut edellytys kirjojen hurjalle julkaisutahdille. Viihdekirjallisuudessa toisteisuus, kaavamaisuus ja kliseisyys ovat kahtalaisia asioita: toisaalta niitä vaalitaan ja vaaditaan, ja toisaalta niistä valitetaan. Lukijan tarve voi toisinaan olla hyvin erilainen kuin kriitikon näkemys.

Mattiesko Hytönen toteaa Helsingin Sanomissa vuonna 1971:

"Varsin kohtuulliselta tuntuisi, että kustantajat pyrkisivät myös laajentamaan viihdehistorian rajoja. Uusia asenteita ja tärkeitä tietoja sekä yhteiskunnallista taustaa saisi melko vaivatta ajanvietteen sekaan." (Yhteisarviossa olivat UPP:n romaani Salama iskee, Kaari Utrion Vehkalahden neidot ja Ilona Meretojan Suurkuninkaan tytär.)

Hytösen arvion loppukaneetti on varsin osuva nykypäivääkin ajatellen: "Myös romantiikan- ja rakkaudennälkäiset ovat erilaisia."

Toisaalta, miksi korjata jotakin, joka ei ole rikki? Jos kaavamainen viihdekirjallisuus myy edelleen, täytyisikö sen antaa olla rauhassa sitä, mitä se on? Lajityyppirajojen ylitse kurottelevia teoksia ilmestyy kyllä tätä nykyä, ja viihdekirjallisuuskin on monipuolistunut. Tyytyväinen lukija, joka ostaa kirjailijan seuraavankin nimikkeen, on kai sekin jonkinlainen osoitus viihdekirjan laadukkuudesta ja sen onnistumisesta genressään -- vaikka monen mielestä laadukkaan kirjallisuuden kriteerit eivät tällaisesta mittarista värähtäisikään.

Ursula Pohjolan-Pirhonen. (c) J.S. Meresmaa

Vuoden 1977 Me naiset -lehden artikkeli riemastutti tällä kohdalla:

"[UPP] viihtyy kotonaan, mutta se ei merkitse, että hän olisi koti-ihminen sanan tavanomaisessa merkityksessä. Hän ei rakasta siivoamista -- on tunnustanut joskus olevansa ihan patalaiska -- ei keitä, ei parsi ei puunaa. Hän tekee vain ansiotyötään. Siinä suhteessa hän on yhtä onnellinen kuin miehet. Hänen työnsä ei katkea sen kummemmin pyykinpesun kuin ruuanlaitonkaan takia. Jokainen perheenjäsen osaa kuulemma kävellä jääkaapille."

Kyllä, nyt se on todistettu: kunnianhimoisten kirjoittajanaisten on ensimmäiseksi tingittävä kotitöistä! Olen mahdollisimman varhaisessa vaiheessa yrittänyt karistaa kaikenmoisen syyllisyyden tunteen siitä, että meillä ei pestä ikkunoita edes joka toinen vuosi tai imuroida viikoittain. Pölyt pyyhitään sitten, kun ne alkavat haitata näköä. Epäjärjestys on järjestelmällisesti läsnä. Jännän sitkeässä vain ovat ne vanhemman naisväen opetukset: tähänkin piti alkaa selitellä!

Ilahduttavasti myös UPP:n aviomiehen, Helgen, asenne on kohdallaan. Hänen mielestään "olisi hullua, jos sellainen ihminen kuin Ursula rupeaisi tekemään kotitöitä. Kuka tahansa osaa siivota ja kuka tahansa keittää, mutta romaanien tekemiseen ei jokainen pysty."

Tämä on vain omaa spekulaatiotani, mutta lieneeköhän UPP:n uralle ollut suurikin vaikutus sillä, että hänen professorimiehensä kunnioitti ja tuki hänen kirjoittamistaan. Kotiolojen merkitystä ei voi luovan työn tekijän kohdalla vähätellä. Painosten kuningatar oli luomassa Utrion ja Meretojan kanssa suomalaista historiallisen viihdekirjallisuuden genreä, ja vaikka kriitikoilta ei kiitosta (joskus ihan aiheesta) herunut, kotona kyllä arvostettiin hänen tekemäänsä työtä.

Omalla tavallaan liikuttava oli tämä Tiina Syvälahden toteamus artikkelissa "Parjatut ja rakastetut viihteen tekijät":

"Pohjolan-Pirhoselle toivoisi hartaasti sapattivuotta kirjamyllystään. Historian tuntijalla ja 37 kirjan kirjoittajalla olisi niin paljon edellytyksiä parempaan. Eri asia on löytyisikö uudistumiseen kirjailijalta itseltään haluja. Tuottaahan nykyinenkin tyyli leivän." (Turun Sanomat, 29.4.1981)

Me naiset -lehden haastattelusta käy ilmi, että UPP:n kirjoittamista haittasi ajoittain ilmenevä iskias. Työtahtiin tällä ei ollut kuitenkaan suurtakaan merkitystä: UPP vain siirtyi työpöydän äärestä sänkyyn ja sanelu jatkui. Hän jopa toteaa jutussa, että sairastaessa kiusaukset vähenevät, jolloin keskittyminen on entistä ehompaa.

Perisuomalaiseen tapaan ja ajalleen ominaisesti UPP vaikutti olleen erittäin ahkera mutta saavutustensa suhteen vaatimaton.

***

Jatkuu! (Aiemmin UPP-blogaussarjassa on käsitelty kimmoke UPP-viikkoon sekä UPP:n uran alku.)

UPP-viikko: Alku

Marssin tietenkin ensimmäisenä kirjastoon etsimään syvempää tietoa Pohjolan-Pirhosen urasta. Jonkinlaisia hakuteoksia olin osannut odottaakin -- kuten BTJ:n vuosituhannen vaihteen julkaisu Kotimaisen naisviihteen taitajia -- mutta yllätyin iloisesti, kun kirjastosta löytyi moninainen kokoelma lehtileikkeitä UPP:n saamista kirja-arvioista sekä yksi naistenlehtihaastattelukin. Sekalaiset pienet palaset eri aikalaislähteistä ovat erityisen herkullista luettavaa. On aika uskomatonta, että Suomessa on tällainen kirjastolaitos! Miten muuten olisin päässyt tämän kaltaiseen materiaaliin kiinni näin nopeasti ja helposti?

Leikkeitä UPP:n uran varrelta. Kiitos kirjaston! (c) J.S. Meresmaa

Mistä UPP:n kirjallinen ura siis alkoi?

Helsinkiläisen Ursula Pohjolan-Pirhosen ensimmäinen julkaistu teos, nuortenromaani Luostarikoulun tytöt, ilmestyi vuonna 1948. Hän oli saanut kustantajalta hyväksynnän käsikirjoitukselle ollessaan 18-vuotias, mutta epäonni astui peliin: kustantamoiden perättäiset konkurssit viivästyttivät julkaisua, ja Pohjolan-Pirhonen oli vastavalmistunut 23-vuotias filosofian maisteri, kun esikoisromaani näki päivänvalon. Eli vaikka hyväksyntä käsikirjoitukselle tuli heti kättelyssä, UPP joutui harjoittamaan kirjailijoille niin tarpeellista kärsivällisyyttä esikoista odottaessaan.

Ensimmäinen aikuisille suunnattu historiallinen viihderomaani ilmestyi vasta 16 vuotta myöhemmin. UPP oli kirjoittanut Suomen herttua Juhanan käsikirjoitusta päivätyönsä ohessa neljä vuotta, mutta romaani sai niin hyvän vastaanoton, että hän uskaltautui jättäytymään vapaaksi kirjailijaksi. Pohja historiallisten romaanien kirjoittamiselle syntyi miltei luonnostaan, sillä UPP oli tuohon aikaan töissä Valtionarkistossa, jossa hän kokosi materiaalia historiantutkijoille.

Kiinnostus historiaan taisi olla kotioloissakin paljon esillä, sillä UPP oli naimisissa Suomen historian apulaisprofessorin, Helge Pohjolan-Pirhosen kanssa. (Helgen mainitaan myös työskennelleen arkistonhoitajana Valtionarkistossa, mutta olivatko he siellä töissä yhtä aikaa? Tapasivatko he alun perin työn merkeissä? Lähteeni eivät kerro, mutta kirjailija minussa alkaa heti miettiä, voisiko tässä olla yhteys.) Eräässä artikkelissa mainitaan UPP:n työskennelleen myös historian opettajana.

Me Naiset -lehden UPP-haastattelu vuodelta 1977. (c) J.S. Meresmaa

Toimittaja Anna-Liisa Mikkelä kirjoittaa vuonna 1977 ilmestyneessä Me Naiset -lehden haastattelussa:

"Ursula tunnustaa myös, ettei hän koskaan pode taiteilijoille niin tyypillistä masennusta. Luomisen tuska on hänelle outo tunne, romaanien tekeminen on pelkästään hauskaa. Hän arvelee, ettei hän muussakaan suhteessa ole mikään tyypillinen nykyaikainen kirjailija. Hänellä ei ole avioliittohuolia ja tyttäreensäkin hän on tyytyväinen."

UPP ei myöskään pitänyt itseään "todellisena" kirjailijana nopean työtahtinsa vuoksi. Mielestäni tämä kertoo jotakin asenteesta, joka ajaa viihdekirjailijat nykypäivänäkin punnitsemaan oman työnsä arvoa ja vertaamaan sitä toisen tyyppistä kirjallisuutta luovien kollegoidensa tuotantoon.

Selvää on, että UPP oli kustantajalleen WSOY:lle varsinainen rahasampo: historiallinen viihde myy, ja jos talossa on kirjailija, jolta tulee 2-3 täysimittaista viihderomaania vuodessa, se tietää tasaista rahavirtaa. Painosten kuningattareksikin tituleerattu UPP oli sekä lukijoiden että kustantajansa rakastama.

Mutta senhän tietää, että kun yhtäälle kumartaa, toisaalle pyllistää. Kaikkia ei voi miellyttää. Suomenruotsalainen kirjailijakollega Roope Alftan kirjoittaa Suomen sosialidemokraatti -lehdessä hieman piikikkäästi syyskuussa 1972 Kuninkaan perinnöstä:

"Ursula Pohjolan-Pirhosen kirja todistaa, että hän edelleenkin osaa penkoa ammattitaidolla kuvaamansa aikakauden lähdeaineistoroskikset etsiessään kynälleen pikantteja yksityiskohtia ja sopivia henkilöitä aikamme viihdelukijoiden kauhisteltavaksi. Pelkään jo että jouluksi ilmestyy uusi teos "historiallisessa" romaanisarjassa. Sulkiessani silmäni näen supermyymälän joulumainoksen: "Ostakaa kotirouvallenne Ursulan viimeinen ja tuopillinen rypyntorjuntavoidetta. Kaikki alle normaalihintojen."

***

Jatkuu!