Alussa

Miten tämän sanoisin? Fiilis on hyvä. Se on sillä tavalla hyvä, kun muutaman tiukan nousun ja kivikkois-juurakkoisen polun jälkeen tulee pitkään tasamaata ja kauniita maisemia. Uudet maisemat siintävät edessä. Energiaa riittää taas seikkailujen kohtaamiseen. Mifongeille olen heittänyt haikeat jäähyväiset, keho on saanut toipua intensiivisestä jaksosta ja mieli pursuaa ideoita.

Kaivo on täyttynyt.

Minun pitäisi siivota. Ei prokrastinaation vuoksi, vaan koska kämppä on ihan sekaisin. Tänä vuonna voimia ei ole riittänyt mihinkään muuhun kuin kirjoitushommiin - siis sen lisäksi, että on pyörittänyt omaa osuuttaan perusarjesta, kuten tiskihommia, pyykkejä ja ruokapuolta. That's it. Ja marsuja sitten kesän alusta. Mutta marsuset antavat enemmän kuin ottavat. Stressitasoni on tippunut kuin lehmän häntä poikien tultua taloon.

Niin, marsut. Älkää antako minun aloittaa marsuista.

Siivoaminen alkaa kirjanpidosta. Kerään kuitit, kirjaan tulot ja menot kesän jäljiltä. Erottelen tärkeät paperit ei-tärkeistä. Kokoan ja hyllytän kirjat, joita on tullut ostettua sieltä täältä. Ehkä viimein saan sekaisin jääneet hyllyt kuntoon. Käyn läpi muistikirjat, niitä on paljon. Poimin sieltä tärkeät ideat ja oivallukset tietokoneelle. Onhan niin, että juuri ideat (sanat, lauseet, virkkeet, konseptit, havainnot) ovat kirjailijan parasta pääomaa. Ne kannattaa pitää järjestyksessä. Olen oppinut sen nyt kantapään kautta.

Koneellani on kansioita, joilla on alakansioita joilla on alakansioita. Tähän tyyliin: Fiktio --> 1) Novellit, 2) Pienoisromaanit, 3) Romaanit, 4) Ideat. Sitten otetaan esimerkiksi kansio 2, Pienoisromaanit, joilla on alakansioina a) Keskilinnan ritarit -trilogia, b) Ursiini-trilogia, c) Ähää, enpäs paljasta!

Ideat-kansioon kerään muistikirjoista sellaiset ideat, jotka ovat kestäneet aikaa. Eli toisin sanoen niitä lukemalla muistan mitä olin hakenut ja mikä ideassa sykähdytti. Säästän tänne vain ideat, joihin minulla on säilynyt side. Esimerkiksi muistikirjaan jäi irtonainen lause "Robotti joka kutoo". Muistan hämärästi, että se tuntui kirjoitushetkellä merkitykselliseltä ja siihen liittyi jokin muu pointti, mutta enää en tavoita mikä. Jääköön siis laittamatta Pääoma-arkistoon.

Koneella on myös kansio, mihin kerään kaikki apurahahakemukset, niin haetut, hylätyt kuin saadut. Omissa kansioissaan, tietysti. Siellä on myös CV, jonka pidän ajantasalla, erillinen julkaisuluettelo, johon kerään KAIKEN julkaistun, niin fiktion kuin faktan. Hyödyllistä on myös pitää listaa myönnetyistä apurahoista, niitä kun kysytään monissa hauissa.

Yksi asia, mikä minut on kirjailijan työssä yllättänyt, on tämä toimistotyön määrä. Siihen voi miltei huoletta varata 2-3 päivää kuukaudesta, riippuen vähän kuinka paljon tekee keikkaa, joista kertyy äkkiä laskutus- ja kirjanpitosilppua. Jos toimistotyöhön lasketaan sähköpostiviestittely, se on sitten yksi työpäivä per viikko. Kyllä vain.

***

Syy miksi siivotuttaa vimmaisesti, on luettavissa otsikosta. Alussa. Olen uuden työn alussa. Naakkamestari saa jatkoa. Ursiini-trilogia etenee. Käynnissä taustalla on koko ajan tarinan prosessointi ja taustatutkimus kirjoja ja artikkeleita lukemalla. En kuitenkaan kirjoita vielä, en. Teen muistiinpanoja, myhäilen mielessäni. Vasta kun kirjanpito on kohdillaan, kirjat suorassa hyllyissään ja työpöytä raivattu, heittäydyn tarinaan joka sisälläni aukeaa. Koska kaaokseksi se taas menee.

Mutta siitä kaaoksesta syntyy jotain uutta. Syntyy Hämäränsäteet.

UPP: Työteliäs vai sittenkin patalaiska

Pohjolan-Pirhosen työskentely on ollut romaanien kohdalla osittain limittäistä ja usean romaanin vuosivauhdilla taatusti katkeamatonta. Hän aloittaa romaanin työstämisen laatimalla sisällysluettelon, jonka perusteella hän sanelee romaaninsa magnetofoniin eli nauhuriin. Uusien romaanien ideoita syntyy edellisiä tehdessä, mikä näkyy tuotannossa, jossa romaanien henkilöt -- ja jopa juoni -- ketjuttuvat usein kirjasta toiseen.

Eräässä kirja-arvostelussa sanotaankin:

"[UPP:n] uusin historiallinen romaani jatkaa siitä, mihin viimevuotinen Soturin sydän lopetti katsauksensa 1600-luvun historiaan. [...] Tekstin tyhjäkäynti havainnollistuu Haikon kauniissa Ebbassa kouriintuntuvasti: kirjan ensimmäinen neljännes kertaa nimittäin sujuvasti Soturin sydämen juonen ja sisällön. Viime vuonna niihin kului paperia kolme kertaa enemmän. Tämänsyksyisessä uutuudessa on tuoreen ja toistetun suhde täsmälleen sama."
- Kirsti Manninen, Helsingin sanomat lokakuussa 1983

UPP:n tuotannon kaavamaisuus on varmasti ollut edellytys kirjojen hurjalle julkaisutahdille. Viihdekirjallisuudessa toisteisuus, kaavamaisuus ja kliseisyys ovat kahtalaisia asioita: toisaalta niitä vaalitaan ja vaaditaan, ja toisaalta niistä valitetaan. Lukijan tarve voi toisinaan olla hyvin erilainen kuin kriitikon näkemys.

Mattiesko Hytönen toteaa Helsingin Sanomissa vuonna 1971:

"Varsin kohtuulliselta tuntuisi, että kustantajat pyrkisivät myös laajentamaan viihdehistorian rajoja. Uusia asenteita ja tärkeitä tietoja sekä yhteiskunnallista taustaa saisi melko vaivatta ajanvietteen sekaan." (Yhteisarviossa olivat UPP:n romaani Salama iskee, Kaari Utrion Vehkalahden neidot ja Ilona Meretojan Suurkuninkaan tytär.)

Hytösen arvion loppukaneetti on varsin osuva nykypäivääkin ajatellen: "Myös romantiikan- ja rakkaudennälkäiset ovat erilaisia."

Toisaalta, miksi korjata jotakin, joka ei ole rikki? Jos kaavamainen viihdekirjallisuus myy edelleen, täytyisikö sen antaa olla rauhassa sitä, mitä se on? Lajityyppirajojen ylitse kurottelevia teoksia ilmestyy kyllä tätä nykyä, ja viihdekirjallisuuskin on monipuolistunut. Tyytyväinen lukija, joka ostaa kirjailijan seuraavankin nimikkeen, on kai sekin jonkinlainen osoitus viihdekirjan laadukkuudesta ja sen onnistumisesta genressään -- vaikka monen mielestä laadukkaan kirjallisuuden kriteerit eivät tällaisesta mittarista värähtäisikään.

Ursula Pohjolan-Pirhonen. (c) J.S. Meresmaa

Vuoden 1977 Me naiset -lehden artikkeli riemastutti tällä kohdalla:

"[UPP] viihtyy kotonaan, mutta se ei merkitse, että hän olisi koti-ihminen sanan tavanomaisessa merkityksessä. Hän ei rakasta siivoamista -- on tunnustanut joskus olevansa ihan patalaiska -- ei keitä, ei parsi ei puunaa. Hän tekee vain ansiotyötään. Siinä suhteessa hän on yhtä onnellinen kuin miehet. Hänen työnsä ei katkea sen kummemmin pyykinpesun kuin ruuanlaitonkaan takia. Jokainen perheenjäsen osaa kuulemma kävellä jääkaapille."

Kyllä, nyt se on todistettu: kunnianhimoisten kirjoittajanaisten on ensimmäiseksi tingittävä kotitöistä! Olen mahdollisimman varhaisessa vaiheessa yrittänyt karistaa kaikenmoisen syyllisyyden tunteen siitä, että meillä ei pestä ikkunoita edes joka toinen vuosi tai imuroida viikoittain. Pölyt pyyhitään sitten, kun ne alkavat haitata näköä. Epäjärjestys on järjestelmällisesti läsnä. Jännän sitkeässä vain ovat ne vanhemman naisväen opetukset: tähänkin piti alkaa selitellä!

Ilahduttavasti myös UPP:n aviomiehen, Helgen, asenne on kohdallaan. Hänen mielestään "olisi hullua, jos sellainen ihminen kuin Ursula rupeaisi tekemään kotitöitä. Kuka tahansa osaa siivota ja kuka tahansa keittää, mutta romaanien tekemiseen ei jokainen pysty."

Tämä on vain omaa spekulaatiotani, mutta lieneeköhän UPP:n uralle ollut suurikin vaikutus sillä, että hänen professorimiehensä kunnioitti ja tuki hänen kirjoittamistaan. Kotiolojen merkitystä ei voi luovan työn tekijän kohdalla vähätellä. Painosten kuningatar oli luomassa Utrion ja Meretojan kanssa suomalaista historiallisen viihdekirjallisuuden genreä, ja vaikka kriitikoilta ei kiitosta (joskus ihan aiheesta) herunut, kotona kyllä arvostettiin hänen tekemäänsä työtä.

Omalla tavallaan liikuttava oli tämä Tiina Syvälahden toteamus artikkelissa "Parjatut ja rakastetut viihteen tekijät":

"Pohjolan-Pirhoselle toivoisi hartaasti sapattivuotta kirjamyllystään. Historian tuntijalla ja 37 kirjan kirjoittajalla olisi niin paljon edellytyksiä parempaan. Eri asia on löytyisikö uudistumiseen kirjailijalta itseltään haluja. Tuottaahan nykyinenkin tyyli leivän." (Turun Sanomat, 29.4.1981)

Me naiset -lehden haastattelusta käy ilmi, että UPP:n kirjoittamista haittasi ajoittain ilmenevä iskias. Työtahtiin tällä ei ollut kuitenkaan suurtakaan merkitystä: UPP vain siirtyi työpöydän äärestä sänkyyn ja sanelu jatkui. Hän jopa toteaa jutussa, että sairastaessa kiusaukset vähenevät, jolloin keskittyminen on entistä ehompaa.

Perisuomalaiseen tapaan ja ajalleen ominaisesti UPP vaikutti olleen erittäin ahkera mutta saavutustensa suhteen vaatimaton.

***

Jatkuu! (Aiemmin UPP-blogaussarjassa on käsitelty kimmoke UPP-viikkoon sekä UPP:n uran alku.)

Esikoismuistoja paperipinojen välissä

Intouduin selvittelemään muutamia paperipinkkoja, jotka ovat kasvattaneet kokoaan komerossa. Kotioloissa en ole mikään superjärjestelmällinen olento, joten löysin jos jonkinlaisia lippuja ja lappusia: ylöskirjoitettuja unia ja runoja, kortteja, lehtileikkeitä, kutsuja, esitteitä, lehtiä, kirjoituspapereita, muistilappuja...

Nurkkiin on jäänyt pyörimään myös kässäriversioita, niin romaanien kuin novellien. Heitän niitä aika surutta menemään, sillä en tiedä miksi niitä säästelisin. Kenties joskus kymmenen vuoden päästä voisi olla ihan hauska lukea kustannustoimittajan merkintöjä ja muistella käsikirjoituksen kehittymistä kirjaksi, mutta toisaalta kaikki tekstit löytyvät sähköisessäkin muodossa. Ajoittain ahdistaa, kuinka paljon tavaraa kertyy nurkkiin.

Sitten löysin jotain mielenkiintoista: vuonna 2008 kirjoituskurssin ohjaajalle kirjoitetun sähköpostiviestin, jossa pohdiskelen käsikirjoitusmuutoksia Verenperintöön (sehän siis oli Mifongin perinnön työnimi muinoin).

Viisi vuotta sitten halu saada kirja julkaistuksi alkoi vasta kutitella nenää.

Jaan teille muutamia katkelmia:

"Olen hiljentänyt kirjoitustahtia ja raapinut päätäni tekstiä tuijottaen. Voit uskoa, että pää on sauhunnut ajatuksista ja välillä on iskenyt ankara epätovo. Mitä jos karsinkin jotain väärää ja koko kirja lössähtää? No, sadan liuskan karsimistoiveesta on toteutettu nyt 70 liuskaa, lähes kaikki Linniä ja Harbenia, osia kirjoitettu uusiksi ja hento toivo elää. Entäpä jos kirjasta tuleekin parempi?"

Voi miten hellyyttävää! Olen unohtanut tuon epätoivon ja pelon siitä, että kirja menee karsimisesta pilalle. Eihän se mennyt. Toiveikas minäni oli oikeassa: kirjasta tuli parempi.

Myös henkilöhahmoja mietiskelin näemmä ankarasti. Olin ilmeisesti saanut palautetta, että niitä pitäisi lihavoittaa, sillä viestissä tuskailen, että miten henkilöhahmoja oikein syvennetään. Lisäämällä luonteenpiirteitä, dialogia, lapsuusmuistoja, mitä? Ilmeisesti onnistuin, sillä henkilöhahmoista on tullut hyvää palautetta.

Tässä silloisia mietteitäni:

"Ardis alkaa olla aika kuosissaan, yritin tuoda esille ensimmäisessä osassa enemmän sitä naiiviutta, isän miellyttämisenhalua, pettymystä siitä kun häntä ei naitetakaan nuorelle prinssille, ja nuoruusiän ristiriitoja. Toisessa osassa, Boergessa, hän on hetken elämäänsä tyytyväinen, mutta yhä hieman naiivi."

"Dante sitten... Ensinnäkin mietin sitä nimeä. Noin kolme sekuntia. Dante on Dante, vaikka kuinka olisi joskus ollut mies nimeltä Dante Alighieri. -- Nimeä olisi vaikea muuttaa muuttamatta koko miestä."

Viestiä lukiessani tajusin, kuinka esikoisen kanssa epävarmuus oli ihan toista luokkaa, mitä se nykyään kirjoittaessa on. Toki kirjailijan työhön kuuluu ajoittainen epävarmuus omista kyvyistä ja siitä, mihin teksti on viemässä ja kiinnostaako se ylipäätään ketään, mutta hiljalleen on kehittynyt perusvarmuus omista kyvyistä muovata käsikirjoitusta ja vaikuttaa siihen. Kirjoittaminen on uskallusta heittäytyä, antautua alttiiksi, yrittää ja onnistua, yrittää ja epäonnistua. Askelia eteen, askelia taakse -- kuin tanssia.

Ja minä haluan tanssia niin kauan kuin jalat kantavat.

Sukkia ja tarinoita

Kotitöistä ei pääse eroon edes hän, jonka syvin aikomus on luoda maailmaan tarinoita, jotka herättävät tuntemuksia -- jotka jättävät merkin. Tiskit eivät pese itseään (sepä vasta olisikin kätevää!), pöly ei karttele kirjoittajan kammiota eikä pyykkivuorta valloiteta vaan se valloittaa (kylpyhuoneen).

Vaan tänään kun lajittelin sukkia ja hämmästelin, miten juuri melkein samansävyiset olivat joutuneet paritta, mietin miten monta kertaa olenkaan saanut ideoita ja ratkaisuja pulmiin ihan vain tekemällä kodin perushommia. Pyykin ripustaminen kuivumaan on suosikkipuuhaani, kun samalla kypsyttelee juonenkäänteitä tai miettii mihin tarina on menossa.

Sinkku-sukkani mun.  (c) J.S. Meresmaa

Ihmisen arki tuntuu kovin usein olevan taistelua entropiaa vastaan. Pöly, epäjärjestys, lika ja jäte pyrkivät valtaamaan tilan, jonka ihminen kokee kodikseen. Järjestys ja puhtaus tuovat seesteisyyden ja hallinnan tunteen, joka monelle voi olla myös edellytys uuden luomiselle. Jotkut kirjailijat kertovat, että siivoavat asuntonsa perusteellisesti juuri julkaistun ja uuden idulla olevan romaaninsa välissä. Mahtaako sarjan kirjoittajalla olla erilaista? Yhdenkään Mifongin julkaiseminen ei ole vielä tuonut siivouspuuskaa. Toisikin.

Parittomia sukkia niputtaessani tuumailin sitäkin, kuinka jokaiselle on olemassa pari, jossakin. Sama pätee myös kaunokirjallisiin teksteihin: jokaiselle löytyy lukija, jokaiselle löytyy pari, joka tunnustaa samaa väriä.

Vaikeus piileekin siinä, kuinka ne saataisiin kohtaamaan toisensa.