Etunimikirjainlyhennettäni (hii, mikä tuhatjalkainen sana!) olen avannut vissiin jo useampaankin otteeseen (uniikki nimi, eri työrooleja, fantasian perinne ja niin edelleen), mutta sitten on tietysti vielä tämä, kun kirjoitan sen "J.S." enkä "J. S." niin kuin kieliopillisesti olisi oikein.
Miksi?
Minuun ihan fyysisesti sattuu tuo väli kirjainten välissä. Ihan hassua, mutta niin on. Ihan kuin identiteettini olisi puolitettu ja puolikkaat vedetty toisistaan erilleen, liian kauas. Siksi tykkään joskus allekirjoittaa myös "Jiiäs". Tulee lämmin olo. Kokonainen.
En minä silti ketään pakota kirjoittamaan nimeäni vastoin kielioppia. Siihen minun valtani ei riitä, enkä koe että moiseen käytetty energia tulisi käytettyä hyödyksi. Mutta kun itse kirjoitan, kirjoitan ne ihan kiinni.
Kylki kylkeen niin kuin ystävät.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste nimi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste nimi. Näytä kaikki tekstit
12.2.2016
1.3.2013
Uusi nimi blogille, palkinnot voittajille!
Ystävänpäivänä laitoin hakuun uuden nimen blogilleni, ja siinä sivussa kirja-arvonnan. Vastauksia tuli kivasti, kiitos siitä teille!
Yleensähän minulla on nimien kanssa niin, että löydän ja haluan löytää ne itse. Nimet ovat minulle tärkeitä. Kuitenkin blogin uuden nimen keksiminen on tuntunut hankalalta -- ehkä osittain siksi, että blogin identiteetti on muuttumassa esikoiskirjailijan vuodenkulun raportoimisesta kirjailijan ja hänen kirjallisten puuhailujensa kotisatamaksi. Paitsi kirjallisuusblogina, sivujen on tarkoitus palvella myös tuotannostani kiinnostuneita.
Kommenteissa tuli monia hyviä ehdotuksia. Valinta ei siis juurikaan helpottunut, hah! Alla ajatuksiani tarjokeista:
1) J.S. Meresmaa
Asiallinen, perusteltu ja selkeä. Mutta makuuni liian mielikuvitukseton ja ehkä tylsäkin, koska blogin osoite kuitenkin on jo tämä. Hakukoneita käyttävät siis löytävät perille pelkällä nimellänikin.
2) Spefikirjailijan/Kirjailijan päiväkirja
Muuten hyvä, mutta vierastan päiväkirja-sanaa. Olen aina ollut surkea päiväkirjan kirjoittaja, ja siksi tämä tuntuisi miltei pahaenteiseltä.
3) Spefikirjailijan/kirjailijan poluilla
Ei tässäkään suoranaista vikaa ole, mutta ehkä hieman yleisluontoinen. Ja mieleeni tulee jostain syystä Anu Holopaisen Kirjailijan kävelyretkiä -blogi. Ehkä Anu kuulostaa usein seikkailevan kaikenlaisilla metsäpoluilla, ja siitä syystä en halua lähteä polkuilemaan.
4) Esikoiskirjailijan vuosi (eli ei kannata vaihtaa)
Joskus vanhassa on vara parempi, mutta esikoiskirjailijan nahka on alkanut hapertua ja varista. Se kutittaa ja tuntuu vieraalta. Se on jotain, minkä kokee elämässään vain kerran, ja kun on aika, se on jätettävä taakseen ja jatkettava eteenpäin.
5) Mifonkien matkassa
Sai kannatusta. Pidän siitä itsekin. Mifongit todellakin ovat juttuni, ja sarjakin jatkuu pidempään kuin kolmen tai neljän kirjan verran, jos vain kustannustuulet suosivat. On totta, että kirjoitan -- ja tulen kirjoittamaan -- muutakin kuin vain tätä sarjaa, mutta tuskinpa sana "mifonki" ketään harhauttaisi niin, ettei nimelläni löytäisi muutakin tuotantoa. Tiukkaa brändäystäkään en ole hakemassa (sekalaista spefiviihdettä kirjoittava kirjailija?), joten tämä on minun valintani. Blogi jatkuu siis mifonkien matkassa!
***
Sokerina pohjalla Onnettaren valitsemat arvonnan voittajat:
Mifongin perinnön voitti omakseen Musti!
Steampunk-antologiaa lähtee yksi kappale Annelle!
Mifongin perinnön julisteita on tiedossa Hiisukkaalle ja Jästipäälle!
Mifongin perinnön kortteja on tulossa nippu Lankakeijulle, Markelle, Suski V:lle, Minttu47:lle ja Lasiperhoselle!
Sylin täydeltä onnea Onnettaren suosimille! Laittakaa minulle sivupalkissa näkyvään sähköpostiosoitteeseen tiedot siitä, mihin haluatte minun palkintonne lähettävän. Postittelen niitä sitten ensi viikolla.
Jos haluatte signeerauksia tai omistuskirjoituksia, kertokaa siitäkin meilitse. Muutoin en uskalla lähteä sottailemaan.
Yleensähän minulla on nimien kanssa niin, että löydän ja haluan löytää ne itse. Nimet ovat minulle tärkeitä. Kuitenkin blogin uuden nimen keksiminen on tuntunut hankalalta -- ehkä osittain siksi, että blogin identiteetti on muuttumassa esikoiskirjailijan vuodenkulun raportoimisesta kirjailijan ja hänen kirjallisten puuhailujensa kotisatamaksi. Paitsi kirjallisuusblogina, sivujen on tarkoitus palvella myös tuotannostani kiinnostuneita.
Kommenteissa tuli monia hyviä ehdotuksia. Valinta ei siis juurikaan helpottunut, hah! Alla ajatuksiani tarjokeista:
1) J.S. Meresmaa
Asiallinen, perusteltu ja selkeä. Mutta makuuni liian mielikuvitukseton ja ehkä tylsäkin, koska blogin osoite kuitenkin on jo tämä. Hakukoneita käyttävät siis löytävät perille pelkällä nimellänikin.
2) Spefikirjailijan/Kirjailijan päiväkirja
Muuten hyvä, mutta vierastan päiväkirja-sanaa. Olen aina ollut surkea päiväkirjan kirjoittaja, ja siksi tämä tuntuisi miltei pahaenteiseltä.
3) Spefikirjailijan/kirjailijan poluilla
Ei tässäkään suoranaista vikaa ole, mutta ehkä hieman yleisluontoinen. Ja mieleeni tulee jostain syystä Anu Holopaisen Kirjailijan kävelyretkiä -blogi. Ehkä Anu kuulostaa usein seikkailevan kaikenlaisilla metsäpoluilla, ja siitä syystä en halua lähteä polkuilemaan.
4) Esikoiskirjailijan vuosi (eli ei kannata vaihtaa)
Joskus vanhassa on vara parempi, mutta esikoiskirjailijan nahka on alkanut hapertua ja varista. Se kutittaa ja tuntuu vieraalta. Se on jotain, minkä kokee elämässään vain kerran, ja kun on aika, se on jätettävä taakseen ja jatkettava eteenpäin.
5) Mifonkien matkassa
Sai kannatusta. Pidän siitä itsekin. Mifongit todellakin ovat juttuni, ja sarjakin jatkuu pidempään kuin kolmen tai neljän kirjan verran, jos vain kustannustuulet suosivat. On totta, että kirjoitan -- ja tulen kirjoittamaan -- muutakin kuin vain tätä sarjaa, mutta tuskinpa sana "mifonki" ketään harhauttaisi niin, ettei nimelläni löytäisi muutakin tuotantoa. Tiukkaa brändäystäkään en ole hakemassa (sekalaista spefiviihdettä kirjoittava kirjailija?), joten tämä on minun valintani. Blogi jatkuu siis mifonkien matkassa!
***
Sokerina pohjalla Onnettaren valitsemat arvonnan voittajat:
Mifongin perinnön voitti omakseen Musti!
Steampunk-antologiaa lähtee yksi kappale Annelle!
Mifongin perinnön julisteita on tiedossa Hiisukkaalle ja Jästipäälle!
Mifongin perinnön kortteja on tulossa nippu Lankakeijulle, Markelle, Suski V:lle, Minttu47:lle ja Lasiperhoselle!
Sylin täydeltä onnea Onnettaren suosimille! Laittakaa minulle sivupalkissa näkyvään sähköpostiosoitteeseen tiedot siitä, mihin haluatte minun palkintonne lähettävän. Postittelen niitä sitten ensi viikolla.
Jos haluatte signeerauksia tai omistuskirjoituksia, kertokaa siitäkin meilitse. Muutoin en uskalla lähteä sottailemaan.
15.8.2012
Kirjoittajan pulmia, osa 15. Mikä nimeksi?
Nimet ovat aina kiehtoneet minua. Suuren vaikutuksen ala-asteella teki Ursula Le Guinin Maameren tarinat, joissa olennon tosinimi antaa sen tietäjälle paljon valtaa. Mahtavaa ja kunnioitustaherättävää ei tohdi kutsua kuin kiertoilmauksin, kuten tiedämme esimerkiksi karhun osalta. Otso, mesikämmen, metsän omena... Mutta ei koskaan karhu. [Edit 17.8. Susi oikaisi kommenteissa, että karhu-sanalla on tarkoitettu alun perin karheaa turkkia ja sekin siis on ollut kiertoilmaus muiden joukossa. Mikä lienee ollut karhun "tosinimi"? Karhun pyhyys ja nimien voima ilmentyy osittain siis sillä, että yksi nimi ei riitä.] "Siinä paha missä mainitaan" kuuluu sanonta ja toisinaan tosiaan tuntuu, että henkilö, josta puhutaan, ilmestyy paikalle kuin kutsuttuna.
Minusta nimissä on edelleen jotain taianomaista. Joku voi kokea vahvasti, että oma nimi ei ole se "oikea" ja joillakin lempinimestä sukeutuu se, jolla oman itsensä tunnistaa.
Nimi on kai olemassa siksi, että se yksilöi meitä. Siksi on hassua, tai toisaalta hyvin kuvaavaa, että kaimoja löytyy yleensä runsaasti. Mutta nimi kuvaa myös jatkuvuutta: kuolleiden sukulaisten nimiä kierrätetään suvuissa. Aikakauteen sidotut muotinimet kertovat jotain ajasta ja tietenkin nimen antajista, vanhemmista.
Olen monen kirjoitetun hahmon vanhempi. En kykene edes aloittamaan tarinaa ilman, että tietäisin henkilöhahmojen nimet. Tiedän, että jotkut kirjoittaessaan nimeävät henkilönsä vaikka A:ksi ja B:ksi tai puhuttelevat heitä ammattinimikkeellä ja lopuksi lisäävät nimet, mutta minulta se ei onnistu. Tunnelma ja aloitus voivat kuplia sormenpäissä asti vaan sanojapa ei synny, kun ei ole nimiäkään.
Sama koskee oikeastaan myös käsikirjoitustenkin nimiä. En ole tainnut kirjoittaa mitään, millä ei olisi nimeä jo aivan alkuvaiheessa. Nimi on joskus muuttunut, ikään kuin täsmentynyt, mutta jokin kiintopiste on ollut olemassa.
Olen miettinyt tätä ja päätynyt seuraavanlaiseen ajatukseen: tarvitsen nimiä tunteakseni hahmot ja tunteakseni käsikirjoituksen; sitoutuakseni siihen. Kummassakin tapauksessa nimi kertoo jotain ytimestä, sielusta, jos halutaan ajatella. Vaikka nimi koostuu äänteistä,ja niiden yhdistelmistä, niistä syntyy mielessä jotain syvempää: mielikuvia, tunnetiloja, muistoja, mielleyhtymiä.
Kerään nimiä kaiken aikaa. Niitä putkahtelee mielipuuhani päiväunelmoinnin yhteydessä, lukiessa, elokuvissa ja aktiivisella hakemisellakin (Internet on täynnä nimilistoja!). Hautausmaita ei kannata ohittaa, jos halajaa hyvää nimimateriaalia. Minulla on tiedostoja ja vihko, jonne kerään nimet. Ne, jotka olen jo jossain käyttänyt, vedän yli, jotta en tulisi käyttäneeksi samaa tai liian samankaltaista nimeä jossain toisaalla.
Miten hyvä nimi luodaan?
Tässä muutama vinkki:
1) Valitse paikkaan ja aikaan sopiva nimi. Erityisen tärkeää kun kirjoittaa reaaliproosaa, mutta kannattaa pitää mielessä myös spefiä kirjoittaessa. Joskus englanninkielistä eeppistä fantasiaa lukiessa minua nyppii, jos tarinassa esiintyy kovin tutunkuuloisia heppuja, kuten Bob tai Adam. Dama ja Obb toimisivat heti paremmin.
2) Kuten edellä nähdään, nimiä kannattaa väännellä ja käännellä. Miltä jokin nimi näyttää takaperin? Entä jos tavut vaihtavat paikkaa? K muuttuu G -kirjaimeksi?
3) Huomioi fantasiassa kulttuurin sisäinen nimeämiskäytäntö. Koko suuri fantasiamaailma tuskin käyttää foneettisesti samalta kuulostavia nimiä (onhan se mahdollista, mutta epätodennäköistä ja latteaa!).
4) Jos kirjassa on paljon henkilöitä, ei kannata nimetä heitä kovin samankuuloisilla (tai samalta näyttävillä) nimillä. Tämä koskee kaikkia lajityyppejä. Jos kirjan henkilöinä ovat Pete, Jere, Pera, Joni ja Vera, lukija on yhtä eksyksissä kuin Foon-Ald'Kerxzeraghin tai Gordfegrhjin kanssa. Kannattaa myös ajatella hommaansa kirjoittajana: henkilönsä nimeä saa todennäköisesti toistaa jokusen kerran käsikirjoituksensa aikana etenkin, jos kirjoittaa kolmannessa persoonassa.
5) Vaikka tosielämässä nimikaimoja riittää ja esimerkiksi puolalaisten kieli ja mieli taipuu sellaisiin nimiin kuin Kazimierz tai
6) Makustele nimeä. Lausu se ääneen, taivuta se. Mieti nimen piilomerkityksiä ja mielleyhtymiä. Tuoko se käsikirjoitukseen intertekstuaalisuutta, kuvastaako teemaa tai jotain muuta merkityksellistä? Ajattelen itse niin, että käsikirjoitukseen luotu hahmo on ikuinen -- kirjoittaja antaa sille elämän. Siksi mikään hutaistu ei kelpaa, nimen pitää olla juuri sopiva, oikea, henkilön arvoinen.
***
Mitä unohdin listalta? Olisi hauska kuulla, millaisia nimikokemuksia tai nimenluontikeinoja teillä on!
Minusta nimissä on edelleen jotain taianomaista. Joku voi kokea vahvasti, että oma nimi ei ole se "oikea" ja joillakin lempinimestä sukeutuu se, jolla oman itsensä tunnistaa.
Nimi on kai olemassa siksi, että se yksilöi meitä. Siksi on hassua, tai toisaalta hyvin kuvaavaa, että kaimoja löytyy yleensä runsaasti. Mutta nimi kuvaa myös jatkuvuutta: kuolleiden sukulaisten nimiä kierrätetään suvuissa. Aikakauteen sidotut muotinimet kertovat jotain ajasta ja tietenkin nimen antajista, vanhemmista.
Olen monen kirjoitetun hahmon vanhempi. En kykene edes aloittamaan tarinaa ilman, että tietäisin henkilöhahmojen nimet. Tiedän, että jotkut kirjoittaessaan nimeävät henkilönsä vaikka A:ksi ja B:ksi tai puhuttelevat heitä ammattinimikkeellä ja lopuksi lisäävät nimet, mutta minulta se ei onnistu. Tunnelma ja aloitus voivat kuplia sormenpäissä asti vaan sanojapa ei synny, kun ei ole nimiäkään.
Sama koskee oikeastaan myös käsikirjoitustenkin nimiä. En ole tainnut kirjoittaa mitään, millä ei olisi nimeä jo aivan alkuvaiheessa. Nimi on joskus muuttunut, ikään kuin täsmentynyt, mutta jokin kiintopiste on ollut olemassa.
Olen miettinyt tätä ja päätynyt seuraavanlaiseen ajatukseen: tarvitsen nimiä tunteakseni hahmot ja tunteakseni käsikirjoituksen; sitoutuakseni siihen. Kummassakin tapauksessa nimi kertoo jotain ytimestä, sielusta, jos halutaan ajatella. Vaikka nimi koostuu äänteistä,ja niiden yhdistelmistä, niistä syntyy mielessä jotain syvempää: mielikuvia, tunnetiloja, muistoja, mielleyhtymiä.
Kerään nimiä kaiken aikaa. Niitä putkahtelee mielipuuhani päiväunelmoinnin yhteydessä, lukiessa, elokuvissa ja aktiivisella hakemisellakin (Internet on täynnä nimilistoja!). Hautausmaita ei kannata ohittaa, jos halajaa hyvää nimimateriaalia. Minulla on tiedostoja ja vihko, jonne kerään nimet. Ne, jotka olen jo jossain käyttänyt, vedän yli, jotta en tulisi käyttäneeksi samaa tai liian samankaltaista nimeä jossain toisaalla.
Miten hyvä nimi luodaan?
Tässä muutama vinkki:
1) Valitse paikkaan ja aikaan sopiva nimi. Erityisen tärkeää kun kirjoittaa reaaliproosaa, mutta kannattaa pitää mielessä myös spefiä kirjoittaessa. Joskus englanninkielistä eeppistä fantasiaa lukiessa minua nyppii, jos tarinassa esiintyy kovin tutunkuuloisia heppuja, kuten Bob tai Adam. Dama ja Obb toimisivat heti paremmin.
2) Kuten edellä nähdään, nimiä kannattaa väännellä ja käännellä. Miltä jokin nimi näyttää takaperin? Entä jos tavut vaihtavat paikkaa? K muuttuu G -kirjaimeksi?
3) Huomioi fantasiassa kulttuurin sisäinen nimeämiskäytäntö. Koko suuri fantasiamaailma tuskin käyttää foneettisesti samalta kuulostavia nimiä (onhan se mahdollista, mutta epätodennäköistä ja latteaa!).
4) Jos kirjassa on paljon henkilöitä, ei kannata nimetä heitä kovin samankuuloisilla (tai samalta näyttävillä) nimillä. Tämä koskee kaikkia lajityyppejä. Jos kirjan henkilöinä ovat Pete, Jere, Pera, Joni ja Vera, lukija on yhtä eksyksissä kuin Foon-Ald'Kerxzeraghin tai Gordfegrhjin kanssa. Kannattaa myös ajatella hommaansa kirjoittajana: henkilönsä nimeä saa todennäköisesti toistaa jokusen kerran käsikirjoituksensa aikana etenkin, jos kirjoittaa kolmannessa persoonassa.
5) Vaikka tosielämässä nimikaimoja riittää ja esimerkiksi puolalaisten kieli ja mieli taipuu sellaisiin nimiin kuin Kazimierz tai
Krzysztof, kannattaa harkita kuinka monta konsonanttia (etenkin hieman vieraampaa) nimeen mahduttaa, ja jos sittenkin olisi viisasta, että romaanissa ei esiinny kahta samannimistä henkilöä. Numerot ja koodit niminä aiheuttavat yleensä lähinnä harmaita hiuksia sekä kirjoittajalle että lukijalle, joten niistä kannattaa pidättäytyä.
6) Makustele nimeä. Lausu se ääneen, taivuta se. Mieti nimen piilomerkityksiä ja mielleyhtymiä. Tuoko se käsikirjoitukseen intertekstuaalisuutta, kuvastaako teemaa tai jotain muuta merkityksellistä? Ajattelen itse niin, että käsikirjoitukseen luotu hahmo on ikuinen -- kirjoittaja antaa sille elämän. Siksi mikään hutaistu ei kelpaa, nimen pitää olla juuri sopiva, oikea, henkilön arvoinen.
***
Mitä unohdin listalta? Olisi hauska kuulla, millaisia nimikokemuksia tai nimenluontikeinoja teillä on!
19.4.2012
A niin kuin arvoitus
Ihan pienenä sivuhuomiona:
Mikä siinä onkin, että fantasian puolella on niin mukava antaa päähenkilölleen a-kirjaimella alkava nimi? Onko tämä jokin salainen riitti? Fantasiakirjoittajien muusan pieni pila?
Minä päädyin Ardisiin (puhumattakaan Amargosta ja Agautrista), Anu Holopainen Adairaan. Hanna van der Steeniltä löytyy Armada. Terhi Rannelan ja Anneli Kannon Kuparisaaritrilogiassa seikkailee Amaya. Tolkienillakin on Aragorninsa, joka on hyvin merkittävässä roolissa, vaikka ei ehkä päähenkilöksi lukeudukaan. Löytyykö vielä muita?
Vinkki teille, jotka pähkäilette fantasiatarinanne päähenkilölle nimeä: jos päädytte a-kirjaimella alkavaan nimeen, tehkää se tietoisena tästä traditiosta.
Mikä siinä onkin, että fantasian puolella on niin mukava antaa päähenkilölleen a-kirjaimella alkava nimi? Onko tämä jokin salainen riitti? Fantasiakirjoittajien muusan pieni pila?
Minä päädyin Ardisiin (puhumattakaan Amargosta ja Agautrista), Anu Holopainen Adairaan. Hanna van der Steeniltä löytyy Armada. Terhi Rannelan ja Anneli Kannon Kuparisaaritrilogiassa seikkailee Amaya. Tolkienillakin on Aragorninsa, joka on hyvin merkittävässä roolissa, vaikka ei ehkä päähenkilöksi lukeudukaan. Löytyykö vielä muita?
Vinkki teille, jotka pähkäilette fantasiatarinanne päähenkilölle nimeä: jos päädytte a-kirjaimella alkavaan nimeen, tehkää se tietoisena tästä traditiosta.
27.2.2012
Seitsemän asiaa, joita et tiennyt Mifongin perinnöstä
Kirjailija Saara Henriksson haastoi paljastamaan seitsemän asiaa minusta. Koska olen vähemmän mielenkiintoinen kuin kirjani, paljastan seitsemän asiaa Mifonkisarjasta (en lupaa, että kaikki ovat ennaltamainitsemattomia: muistini ei riitä niin pitkälle).
1. Mifongin perintö sai alkunsa, kun luin niin huonon kirjan, että päättelin itsekin osaavani kirjoittaa paremman.
2. Käsikirjoitukseni työnimi oli ihan loppumetreille saakka Verenperintö. Olin jo melkoisen klikkiytynyt nimeen, mutta sitten arvon kanssakirjoittajat kertoivat, että nimestä tulee mieleen pohjanmaalainen sukutarina. Ja nyt, kun vampyyrikirjoja ilmestyy kirjakauppojen myyntitelineisiin nopeammin kuin puremajälkiä uhrien kauloihin ja 90 prosentissa niistä esiintyy sana "veri", olen tyytyväinen että päätöstäni jaksettiin uhmata.
3. Nimien luomisessa minua vaivaa A-tauti. Mifongin perinnössä esiintyy neljä a-kirjaimella alkavaa tarinan kannalta merkittävää henkilöä: Ardis, Amargo, Arran ja Agautr. Näin siitä huolimatta, että muistaakseni karsin a-kirjain alkuisia nimiä jossain vaiheessa.
4. Käsikirjoituksesta on pudonnut matkan varrella pois kokonsa puolesta melkein oman kirjan ansaitseva sivurönsy. Aloittelevalta kirjailijalta karkasi niin sanotusti mopo kädestä raakaversiossa ja sivuhenkilöt kirmasivat omille teilleen. Tästä poisleikatusta osasta sain valtavasti materiaalia ja innostusta Mifongin ajan kirjoitusvaiheessa.
5. En koskaan tosissani uskonut, että kirja julkaistaisiin. En uskonut, että suomalainen kustannusmaailma olisi kyllin avoin aikuisille suunnatulle fantasialle, jossa ei ole mitään kytköksiä suomalaisuuteen. Olin osittain oikeassa, mutta Karisto tunnisti hyvän tarinan ja nappasi kiinni.
6. Mifongin perinnön sisäsivujen kuvitus on omaa käsialaani. Kirja on jaettu viiteen osioon, joista jokaisen "nimilehdellä" on kuva. Kuvitus syntyi puolivahingossa, kun piirtelin linnojen kuvia omaksi ilokseni. Emmin pitkään, kehtaisinko luovuttaa niitä painettavaksi, mutta lopulta suljin silmät ja annoin toisten päättää puolestani.
7. Pitkään olen ollut varma, että Mifonkisarja on trilogia. Enpä ole enää. Vaikka saisinkin runtattua kolmosen, eli Mifongin mahdin, niin tiiviiksi, että se pystytään vielä painoteknisesti hallitsemaan, en usko, että olen kyllästynyt luomaani maailmaan tai sen hahmoihin. Tiedossa voi siis olla ensiöitä (eli prequelejä), rinnakkaiskertomuksia ja jatko-osia. Kustannettuna tai pöytälaatikossa.
***
Haaste jatkukoon Elina Rouhiaiselle, Anne Leinoselle ja Hanna van der Steenille. Päättäkööt he, mistä aiheesta paljastelevat, vaikka minua tietysti kiinnostavat kirjoittamisprosessit ja heidän kirjansa.
1. Mifongin perintö sai alkunsa, kun luin niin huonon kirjan, että päättelin itsekin osaavani kirjoittaa paremman.
2. Käsikirjoitukseni työnimi oli ihan loppumetreille saakka Verenperintö. Olin jo melkoisen klikkiytynyt nimeen, mutta sitten arvon kanssakirjoittajat kertoivat, että nimestä tulee mieleen pohjanmaalainen sukutarina. Ja nyt, kun vampyyrikirjoja ilmestyy kirjakauppojen myyntitelineisiin nopeammin kuin puremajälkiä uhrien kauloihin ja 90 prosentissa niistä esiintyy sana "veri", olen tyytyväinen että päätöstäni jaksettiin uhmata.
3. Nimien luomisessa minua vaivaa A-tauti. Mifongin perinnössä esiintyy neljä a-kirjaimella alkavaa tarinan kannalta merkittävää henkilöä: Ardis, Amargo, Arran ja Agautr. Näin siitä huolimatta, että muistaakseni karsin a-kirjain alkuisia nimiä jossain vaiheessa.
4. Käsikirjoituksesta on pudonnut matkan varrella pois kokonsa puolesta melkein oman kirjan ansaitseva sivurönsy. Aloittelevalta kirjailijalta karkasi niin sanotusti mopo kädestä raakaversiossa ja sivuhenkilöt kirmasivat omille teilleen. Tästä poisleikatusta osasta sain valtavasti materiaalia ja innostusta Mifongin ajan kirjoitusvaiheessa.
5. En koskaan tosissani uskonut, että kirja julkaistaisiin. En uskonut, että suomalainen kustannusmaailma olisi kyllin avoin aikuisille suunnatulle fantasialle, jossa ei ole mitään kytköksiä suomalaisuuteen. Olin osittain oikeassa, mutta Karisto tunnisti hyvän tarinan ja nappasi kiinni.
6. Mifongin perinnön sisäsivujen kuvitus on omaa käsialaani. Kirja on jaettu viiteen osioon, joista jokaisen "nimilehdellä" on kuva. Kuvitus syntyi puolivahingossa, kun piirtelin linnojen kuvia omaksi ilokseni. Emmin pitkään, kehtaisinko luovuttaa niitä painettavaksi, mutta lopulta suljin silmät ja annoin toisten päättää puolestani.
7. Pitkään olen ollut varma, että Mifonkisarja on trilogia. Enpä ole enää. Vaikka saisinkin runtattua kolmosen, eli Mifongin mahdin, niin tiiviiksi, että se pystytään vielä painoteknisesti hallitsemaan, en usko, että olen kyllästynyt luomaani maailmaan tai sen hahmoihin. Tiedossa voi siis olla ensiöitä (eli prequelejä), rinnakkaiskertomuksia ja jatko-osia. Kustannettuna tai pöytälaatikossa.
***
Haaste jatkukoon Elina Rouhiaiselle, Anne Leinoselle ja Hanna van der Steenille. Päättäkööt he, mistä aiheesta paljastelevat, vaikka minua tietysti kiinnostavat kirjoittamisprosessit ja heidän kirjansa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)