Myytti mykästä kansasta

Suomalainen mies ei puhu eikä pukahda. Suomalaiset ovat hiljaista kansaa. Vaikeneminen on kultaa, puhuminen hopeaa.

On ihmeellistä, että meillä kuitenkin on puheviestinnälle laaja sanasto. Meillä höpistään, supistaan, urputetaan, nalkutetaan, napistaan, natkutetaan, rutistaan, jupistaan, rutkutetaan, sipistään, kuiskutellaan, supistaan, vingutaan, jankutetaan, itketään, jutustellaan, kitistään, löpistään, höpötetään, juoruillaan, houraillaan, turistaan, keuhkotaan, hölistään, lörpötellään, rupatellaan, pakistaan, nuristaan, haastellaan, jutskaillaan, puhellaan, keskustellaan ja turinoidaan. (Listaa voisi jatkaa.)

Suuri osa sanoista on onomatopoeettisia, eli ääntä jäljitteleviä, joten johdannaisia on paljon. Kiinnitin kuitenkin huomiota siihen, että hyvin monella puhetta kuvaavista sanoista on kielteinen tai vähättelevä kaiku. Rupattelulla, jutskailulla, turinalla ja pakinalla lienee myönteisin sävy, kun taas puhuminen, keskusteleminen ja jutteleminen ovat neutraaleimpia ilmaisuja. Toki "meidän täytyy keskustella" tai "pitäisi vähän jutella" voivat kuulostaa melko pahaenteisiltä äänensävystä riippuen.

Tämä on tällaista kyökkipohdintaa (vai pitäisikö sanoa sohvapohdintaa, sillä ei minua sieltä kyökin puolelta kovin usein löydy), mutta jos puhumiseen ja keskustelukulttuuriin suhtaudutaan lähtökohtaisesti näin kielteisesti ja mitätöiden, voiko se olla vaikuttamatta ihmisen ajatteluun? Syy-seuraussuhde on epäselvä: loivatko sanat kulttuurin vai kulttuuri sanat?

Ääneen puhutulla sanalla on voimaa. Puheella yritämme ilmaista ja viestiä asioita, joihin ei kehonkieli riitä. Jos yksilön ajatus, hänen tärkeänä pitämänsä tieto, teilataan kutsumalla sitä "akkojen höpinäksi", "ison miehen itkuksi" tai "urputukseksi", sanan voima näivettyy. Syntyy hiljenemisen kulttuuri, mykkyys, jossa keskustelulle ei anneta sijaa.

Olen aina kaivannut keskustelua -- avointa, toista osapuolta kuuntelevaa, uusia näkökulmia luovaa ja yhteiseen päämäärään pyrkivää viestintää. Sitä on yllättävän vaikea löytää. 

Jäin miettimään kuinka paljon vaikenemiskulttuuriin vaikuttaa sanasto, joka ei tue keskustelua. Entä vaikenemmeko sen vuoksi, että suun avaaminen leimataan aina valittamiseksi?

Millä tavoin sinä puhut puhumisesta?

Yhteenveto esikoisen saamasta lukijapalautteesta, osa 3. Kieli, kohderyhmä ja muut esille tulleet asiat

On yhteenvedon kolmannen ja viimeisen osan aika. 

(Aikaisemmin on käsitelty Ulkoasu, juoni ja rakenne sekä Maailma ja henkilöt.)

KIELI

- virheetöntä, helppolukuista, toisinaan lähes ilmiömäisen taitavaa, Risingshadow, Orduuka

- ei häikäissyt mutta ei ahdistanutkaan, Booking it some more

- ei mitenkään huikeaa, mutta ei tule lukiessa mietittyä, Kirjoihin kadonnut

- joistain kohdista ehkä huomasi, että kirjailijan oma ääni on vielä muotoutumassa, kujerruksia

- hyvää, humoristista ja sitä on helppo lukea, Lukufiilis, Niina Romo

- kirjan suurimmat puutteet näkyivät tekstitasolla (kysymystauti, liika selittäminen) Morren maailma

- kauniisti soljuvaa ja sisälsi runsaasti kielikuvia, jotka istuivat tekstiin pakottomasti, Marken maailma

- jotkin kielelliset ilmaisut ärsyttivät, mutta olivat kuitenkin kirjan tyylisiä, Mustemaailmani

- kaikin puolin sujuvaa, Rouva Blanka ja Neiti Niilo

- maisemat ja tunnelmat on maalailtu kauniisti, Kirsin kirjanurkka

- pidin eläväisestä kielenkäytöstä ja termistöstä, joka oli tuore ja kiinnostava, Vinttikamarissa

- sopivasti humoristista ja mukaansatempaavaa tavalla, joka saa kirjan lukemisen tuntumaan helpolta ja kevyeltä, Vinttikamarissa

- osittain hiomatonta - anglismeja, turhaa toistoa ja kliseitä, Thua, Goodreads

KOHDERYHMÄ

- markkinoitu aikuisten fantasiana. Ei se minusta ihan sitä ole, -- mutta ehdottomasti aikuisempaa kuin moni muu kotimainen fantasiakirja, Booking it some more

- en halua kategorisoida kirjaa nuorten-, tai aikuistenkirjaksi, sillä minusta se sopii molemmille, Kirjavinkit, Salla P.

- se ei ole itsestään selvästi nuortenkirjallisuutta, vaikka nuoret naiset ja tytöt tätä pääasiassa tulevat lukemaan, jo kansi karkottaa murrosikäiset pojat, Kirsin kirjanurkka

- suomalaista aikuisten fantasiaa - ihanaa että joku uskoo sellaiselle olevan lukijoita, Lukemisen kartasto

- suosittelen seikkailuromaaneja janonneille ihmisille ikään katsomatta, Morren maailma

- en päässyt lukukokemuksen perusteella ihan perille kohderyhmästä, sillä kirja on luokiteltu lasten- ja nuortenkirjaksi, Vinttikamarissa

(Kommentti: erityisesti fantasiakirjallisuuden ikäryhmittäin luokitteleminen tuntuu olevan Suomessa  jokseenkin pulmallista, vaikka ikäryhmäluokittelu lukusuositusten perustana on muutenkin hankalaa, ellei mahdotonta. Miksi ikä määrittäisi sen, minkälaista kirjallisuutta tykkää lukea? Metsään onkin menty siinä, että luokittelu lasten-, nuorten- ja aikuistenkirjallisuuteen on tehty palvelemaan kirjastoja, kirjakauppoja ja kustantamoita rakenteellisessa mielessä, mutta sitä yritetään hyödyntää ehkä liiankin innokkaasti lukusuosituksissa ja siinä, miten yksilöiden lukuvalintoja ohjataan -- tai miten ne ohjautuvat.)

MUITA ESILLE NOUSSEITA HUOMIOITA

Huumori

- kansitekstissä hehkutettu vapauttava hyväntahtoinen huumori meni kyllä minulta ohi, Risingshadow, Orduuka

- kirja vie lukijan juonittelujen ja salaisuuksien sekaan -- huumoria unohtamatta, Risingshadow, Q_Black

- kyllä viihteestä käy, olettaen että lukija kykenee reippaasti leikkimään mukana, Booking it some more

- kieli on muutenkin sopivasti humoristista, Vinttikamarissa

Nimet

- ihanaa ettei kirjassa ollut yhtään Mattia, Pekkaa, Kerttua tai Terttua, Kirjoihin kadonnut

- nimien ei-suomalaisuus saa runsaasti kiitosta, Risingshadow, Orduuka

- pidän muuten aivan valtavasti 'mifonki' sanasta, Morren maailma

- mifonki on oivallisesti keksitty ja suomalaiseen suuhun sopiva sana, Vinttikamarissa

- otin luettavakseni, koska henkilöiden nimet eivät olleet suomalaisia, Risingshadow, Ccrystal

Ennakkoluulot

- täytyy myöntää, että minulla oli ennakkoluuloja tätä kirjaa kohtaan, Risingshadow, Q_Black

- yleensä en suomalaisten kirjailijoiden kirjoja lue, Risingshadow, Ccrystal

- minulla myös on ennakkoluuloja suomalaista fantasiaa kohtaan, Risingshadow, Darknikato

- minulla oli hävettävän suuria ennakkoluuloja kirjaa kohtaan – näin jälkeenpäin ajatellen en ole edes kovin varma, mistä syystä, Sudet eivät nuku talviunta

- odotuksia ei sinänsä ollu, sillä kirjailija sattuu olemaan suomalainen. Lisää epäluuloa herätti noi mifongit. Our lifestyle

Suomalaisuus

- vakuuttavaa suomalaista fantasiaa, Risingshadow, NermiEddlitt

- edustaa monille sellaista suomalaista taidonnäytettä, mitä tässä on pitempään odotettu: suomalaista ei-suomalaista fantasiaa, Risingshadow, Orduuka

- tässä kirjassa ei ole mitään leimallisen suomalaista, se on yleismaailmallista eeppistä fantasiaa, Booking it some more

- suomalaisuus tuli joissain kohdin kivasti läpi, Thua/ Goodreads

- hyvä raivaaja suomalaiselle (aikuisille suunnatulle) fantasiakirjallisuudelle, Vinttikamarissa

Loppukohtaus

- tarinan loppu yllättää ja kutsuu lukemaan seuraavaa osaa, Risingshadow, NermiEddlitt

- tarinan päätös ansaitsee erityiskiitokset; loppukohtaus on melko vaikuttava, Morren maailma

- loppuhuipennus tuli suorastaan ahmittua, loppu jää loistavasti avoimeksi, Kirsin Kirjanurkka

- loppu antaa olettaa jatkoa seuraavan, ainakin toivon sitä kovasti, Hemulin kirjahylly

- tarinan loppu oli mielestäni todella hyvä ja selkeä, Mustemaailmani

- on ilmeisesti pakko lukea toinenkin osa; kirja loppuu kutkuttavaan tilanteeseen, Booking it some more

Omaperäisyys

- nousi myös mietteitä siitä, kuinka paljon omaa kirjailija lopulta olikaan keksinyt, vai oliko hän vain antanut vanhoille asioille uudet nimet, Risingshadow, Orduuka

- vaikka fantasian peruspiirteet ovat jo monesta tarinasta tuttuja, Meresmaa onnistuu luomaan niistä omaperäisen ja kiinnostavan versionsa, Kirjavinkit, Salla P.

- jossain määrin aika perinteisiä fantasiakirjallisuuden elementtejä, kujerruksia

- kilpailee tasavahvasti ulkomaisten kirjojen kanssa kaikilla tasoilla, Hemulin kirjahylly

- odotukset jostakin omaperäisemmästä olivat aika korkealla (mifongeista), Kirsin kirjanurkka

- perinteestä ammentaa myös tarina, Kirsin kirjanurkka

- ehkä tulevaisuudessa liikutaan omaperäisemmillä vesillä, Lukemisen kartasto

(Kommentti: omaperäisyys on sana, joka nousee esille niin kustannuskynnyksen ylittämisessä kuin julkaisemisen myöhemmässäkin vaiheessa. "Kiva tarina, mutta onko se omaperäinen?" "Kuinka monta kertaa tämäkin tarina pitää kertoa?" Omaperäisyyden vaade voi turhauttaa, sillä senkin kokemus on usein subjektiivista. Voisikin melkein lohkaista, että jos jokin luettu tuntuu kovin omaperäiseltä, ei vain ole lukenut tarpeeksi. Tämä on oikeastaan niin mielenkiintoinen aihe, että siitä pitää tehdä oma postaus.)

SUMMA SUMMARUM:

Mifongin perintö ihastutti joitakin, toiset pudistelivat päätään ja kolmannet kohauttivat olkapäitään. Jakauma lienee melko tyypillinen viihdekirjalle. Ilahduttavaa oli huomata, että vaikka kirja ei olisi saanut aivan liekkeihin, monet suunnittelivat jatko-osan lukemista. Silloin on onnistuttu ainakin herättämään uteliaisuutta, jos ei aivan vakuuttamaan.

Jonkin verran on tullut kysymyksiä, että millä tavalla esikoisesta saamani palaute on vaikuttanut tai vaikuttaa jatko-osiin tai kirjoittamiseeni ylipäätään. Kysymys on vaikea, sillä jos vastaa ettei mitenkään, voi antaa mielikuvan, ettei välittäisi palautteesta ja niiden antajista lainkaan ja se ei pidä paikkaansa. Yhteenvedosta huomaa kuitenkin sen, että sama teos voi kerätä aivan vastakkaisia mielipiteitä -- ja tässä tuleekin avainsana: mielipide. Jokainen muodostaa oman mielipiteensä lukemastaan melkoisen sattumanvaraisesti eikä kirjailija voi yrittää ennustaa seuraavien teostensa kohdalla, että mitenkähän tämän nyt kokisi palautteenantaja X, kun edellisessä kirjassa moitti tätä ja tuota. Ei kukaan pysty kirjoittamaan niistä lähtökohdista. Ja samalla kun yhteen suuntaan kumartaa, toiseen pyllistää.

Tässä mielessä valmiista teoksesta saatu palaute vaikuttaa hyvin vähän siihen, mitä kirjailija tulevaisuudessa kirjoittaa. Asia on kuitenkin monimutkaisempi, sillä jos palautetta ei saa lainkaan tai jos saa vain yltiönegatiivista, voi herkempi kirjailija lopettaa kirjoittamisen tykkänään. Kirjailija kirjoittaa ensimmäisen version itselleen ja vasta toisen (ja kolmannen ja neljännen) lukijalle. Suurin palkinto saavutetaan, kun kirja julkaistaan ja se itsenäistyy. Kirja, jolla ei ole lukijoita, on kirjailijalle karvas pettymys. Siksi palaute on tärkeää.

***

Tuleeko teille, jotka olette jaksaneet lukea kolmiosaisen yhteenvedon (tai ehkä jopa Mifongin perinnön), jotain sanottavaa mieleen aiheesta? Onko jokin osa-alue jäänyt kokonaan käsittelemättä tai minkälaisia johtopäätöksiä itse vetäisitte palautteesta? Mikä teidän mielestänne on palautteen tarkoitus?

Seitsemän asiaa, joita et tiennyt Mifongin perinnöstä

Kirjailija Saara Henriksson haastoi paljastamaan seitsemän asiaa minusta. Koska olen vähemmän mielenkiintoinen kuin kirjani, paljastan seitsemän asiaa Mifonkisarjasta (en lupaa, että kaikki ovat ennaltamainitsemattomia: muistini ei riitä niin pitkälle).

1. Mifongin perintö sai alkunsa, kun luin niin huonon kirjan, että päättelin itsekin osaavani kirjoittaa paremman.

2. Käsikirjoitukseni työnimi oli ihan loppumetreille saakka Verenperintö. Olin jo melkoisen klikkiytynyt nimeen, mutta sitten arvon kanssakirjoittajat kertoivat, että nimestä tulee mieleen pohjanmaalainen sukutarina. Ja nyt, kun vampyyrikirjoja ilmestyy kirjakauppojen myyntitelineisiin nopeammin kuin puremajälkiä uhrien kauloihin ja 90 prosentissa niistä esiintyy sana "veri", olen tyytyväinen että päätöstäni jaksettiin uhmata.

3. Nimien luomisessa minua vaivaa A-tauti. Mifongin perinnössä esiintyy neljä a-kirjaimella alkavaa tarinan kannalta merkittävää henkilöä: Ardis, Amargo, Arran ja Agautr. Näin siitä huolimatta, että muistaakseni karsin a-kirjain alkuisia nimiä jossain vaiheessa.

4. Käsikirjoituksesta on pudonnut matkan varrella pois kokonsa puolesta melkein oman kirjan ansaitseva sivurönsy. Aloittelevalta kirjailijalta karkasi niin sanotusti mopo kädestä raakaversiossa ja sivuhenkilöt kirmasivat omille teilleen. Tästä poisleikatusta osasta sain valtavasti materiaalia ja innostusta Mifongin ajan kirjoitusvaiheessa.

5. En koskaan tosissani uskonut, että kirja julkaistaisiin. En uskonut, että suomalainen kustannusmaailma olisi kyllin avoin aikuisille suunnatulle fantasialle, jossa ei ole mitään kytköksiä suomalaisuuteen. Olin osittain oikeassa, mutta Karisto tunnisti hyvän tarinan ja nappasi kiinni.

6. Mifongin perinnön sisäsivujen kuvitus on omaa käsialaani. Kirja on jaettu viiteen osioon, joista jokaisen "nimilehdellä" on kuva. Kuvitus syntyi puolivahingossa, kun piirtelin linnojen kuvia omaksi ilokseni. Emmin pitkään, kehtaisinko luovuttaa niitä painettavaksi, mutta lopulta suljin silmät ja annoin toisten päättää puolestani.

7. Pitkään olen ollut varma, että Mifonkisarja on trilogia. Enpä ole enää. Vaikka saisinkin runtattua kolmosen, eli Mifongin mahdin, niin tiiviiksi, että se pystytään vielä painoteknisesti hallitsemaan, en usko, että olen kyllästynyt luomaani maailmaan tai sen hahmoihin. Tiedossa voi siis olla ensiöitä (eli prequelejä), rinnakkaiskertomuksia ja jatko-osia. Kustannettuna tai pöytälaatikossa.

***

Haaste jatkukoon Elina Rouhiaiselle, Anne Leinoselle ja Hanna van der Steenille. Päättäkööt he, mistä aiheesta paljastelevat, vaikka minua tietysti kiinnostavat kirjoittamisprosessit ja heidän kirjansa.