Esikoisuuden lumo

Olen ollut sellainen.

Esikoiskirjailija.

Kirkassilmäinen, innokas, niin paljosta tietämätön. Häikäistynyt, hölmistynyt, ihmettelevä, kaikelle avoin. Kaikelle nälkäinen.

Esikoiskirjailija astuu uudenlaiseen maailmaan. Käsikirjoitus, jonka parissa on ahkeroitu vuosia, on viimein kirja. Sitä on työstetty kustantamon ammattilaisten kanssa. Esikoiskirjailija kuvittelee, että suurin ponnistus on ohi, koska ei tiedä tulevasta. Yleensä hän ei edes täysin hahmota, miten kiinnostava ja vastustamaton hän kirjamaailmalle on, sillä hän on

uusi kyky
uusi lupaus
uusi ääni
uusi mahdollisuus
uusiuusiuusiuusi

Niin kustantamot, lukijat, kriitikot ja toimittajat intoilevat, hehkuttavat, metsästävät, kokeilevat, odottavat jotain uuttauuttauutta. Jotain mullistavaa, poikkeuksellista, ennennäkemätöntä, raikasta, uudistavaa, Seuraavaa Sensaatiota. Onko tässä uusi sofioksanen? Onko tässä uusi saarikoski? Onko tässä Mitä Suomi Lukee -listan uusi ykkönen?

Uutuudenviehätys on valtava. Esikoisvuosi kuluu sekavassa vuoristoradassa. Ilo ja onnistumisentunne heittelevät ensimmäisten njääh-arvioiden myötä syvään pettymykseen ja epäonnistumisen tunteeseen. Ylös alas, ylös alas. Onnitteluita ropisee, kannustajia ja ihailijoita riittää. Oma suunta on hakusessa, kaikki on avoimena. Tästä se vasta lähtee, ajattelee esikoiskirjailija. Tämä on alku.

Sitten jysähtää hiljaisuus.

Esikoisvuosi on kulutettu loppuun. Toinen kirja ei ole syntyäkseen, kässäri vaatii erikoisponnisteluja. Kustantajaa ei toisinkoinen yhtäkkiä kiinnostakaan. Kustannusjohtaja vaihtuu, kustannustoimittaja vaihtuu. Joskus kustantamo vaihtuu. Toinen kirja julkaistaan, mutta kriitikot lyttäävät sen. Toinen kirja julkaistaan, mutta se katoaa vuoden esikoisten kuohujen alle. Toinen kirja tulee, mutta ei mitään. Hiljaisuus. Ketään ei enää kiinnosta. Ei kustantamoa, ei toimittajia, ei kriitikoita -- ja mikä ehkä pahinta: ei edes lukijoita.

Esikoiskirjailija 
voit olla 
vain 
kerran.

Entisen esikoiskirjailijan, nykyisen kirjailijan, on nieltävä, että uusi on aina kiinnostavampaa. Ei tullut tehtyä hittikirjaa, ei noustua palkintopalleille, ei kirmattua käännöslaitumille, ei muutettua suomalaisen kirjallisuuden historiaa. Ei ollut ihmelapsi, poikkeus, mullistava, jotain uutta. Ei ollut välttämättä edes se, joka olisi saanut kustantamon väen tuen ja uskon tulevaa kirjailijan uraa ajatellen, olikin vain yksi esikoiskiiman ymmärtämätön osanottaja, numero talousosaston laskentataulukossa, hukkakauraa kirjallisuuden heinäpellolla.

Kirjailija oppii, että esikoiset ovat poikkeus. Heihin suhtaudutaan kannustuksella, nostalgialla, odotuksella, lämmöllä, voi-katsokaa-kuinka-hämillään-toiveikkaana-viattomana-se-hymyilee-muistan-kun-minäkin-joskus. He eivät kuulu kustannusmaailman kirjailijaluokituksiin A, B, C, D.

Sillä
myyntilukuja 
ei ole 
nähty vielä.

Esikoisuuden lumo on särkynyt. On tyydyttävä olemaan rivikirjailija. On tyydyttävä pohtimaan, mitä kirjailijan ammattitaidon kartuttaminen merkitsee kustannusmaailmassa, jos sieltä yhä vahvemmin viestitään, että läpimurto pitäisi tehdä jo esikoiskirjalla; jos kustantamoilla ei riitä resursseja eikä löydy halua pitkäjänteisyyteen niiden kirjailijoiden kohdalla, joihin se esikoisen kohdalla uskoi, mutta jotka se jo toisena vuotena unohti.

Sillä eihän kyse ole siitä, että vain parhaat pärjäävät ja huonot putoavat pois. Ei kirja- eikä kustannusmaailma lepää pelkkien kirjojen varassa: se lepää ihmisten varassa. Ihmiset kirjoittavat kirjat, ihmiset kustantavat kirjat, ihmiset valitsevat  ja ihmiset nostavat kirjat toisten ihmisten luettaviksi.

Kirjailija tarvitsee niitä ihmisiä.

Vielä esikoisvuoden jälkeenkin.

Seitsemän asiaa, joita et tiennyt Mifongin perinnöstä

Kirjailija Saara Henriksson haastoi paljastamaan seitsemän asiaa minusta. Koska olen vähemmän mielenkiintoinen kuin kirjani, paljastan seitsemän asiaa Mifonkisarjasta (en lupaa, että kaikki ovat ennaltamainitsemattomia: muistini ei riitä niin pitkälle).

1. Mifongin perintö sai alkunsa, kun luin niin huonon kirjan, että päättelin itsekin osaavani kirjoittaa paremman.

2. Käsikirjoitukseni työnimi oli ihan loppumetreille saakka Verenperintö. Olin jo melkoisen klikkiytynyt nimeen, mutta sitten arvon kanssakirjoittajat kertoivat, että nimestä tulee mieleen pohjanmaalainen sukutarina. Ja nyt, kun vampyyrikirjoja ilmestyy kirjakauppojen myyntitelineisiin nopeammin kuin puremajälkiä uhrien kauloihin ja 90 prosentissa niistä esiintyy sana "veri", olen tyytyväinen että päätöstäni jaksettiin uhmata.

3. Nimien luomisessa minua vaivaa A-tauti. Mifongin perinnössä esiintyy neljä a-kirjaimella alkavaa tarinan kannalta merkittävää henkilöä: Ardis, Amargo, Arran ja Agautr. Näin siitä huolimatta, että muistaakseni karsin a-kirjain alkuisia nimiä jossain vaiheessa.

4. Käsikirjoituksesta on pudonnut matkan varrella pois kokonsa puolesta melkein oman kirjan ansaitseva sivurönsy. Aloittelevalta kirjailijalta karkasi niin sanotusti mopo kädestä raakaversiossa ja sivuhenkilöt kirmasivat omille teilleen. Tästä poisleikatusta osasta sain valtavasti materiaalia ja innostusta Mifongin ajan kirjoitusvaiheessa.

5. En koskaan tosissani uskonut, että kirja julkaistaisiin. En uskonut, että suomalainen kustannusmaailma olisi kyllin avoin aikuisille suunnatulle fantasialle, jossa ei ole mitään kytköksiä suomalaisuuteen. Olin osittain oikeassa, mutta Karisto tunnisti hyvän tarinan ja nappasi kiinni.

6. Mifongin perinnön sisäsivujen kuvitus on omaa käsialaani. Kirja on jaettu viiteen osioon, joista jokaisen "nimilehdellä" on kuva. Kuvitus syntyi puolivahingossa, kun piirtelin linnojen kuvia omaksi ilokseni. Emmin pitkään, kehtaisinko luovuttaa niitä painettavaksi, mutta lopulta suljin silmät ja annoin toisten päättää puolestani.

7. Pitkään olen ollut varma, että Mifonkisarja on trilogia. Enpä ole enää. Vaikka saisinkin runtattua kolmosen, eli Mifongin mahdin, niin tiiviiksi, että se pystytään vielä painoteknisesti hallitsemaan, en usko, että olen kyllästynyt luomaani maailmaan tai sen hahmoihin. Tiedossa voi siis olla ensiöitä (eli prequelejä), rinnakkaiskertomuksia ja jatko-osia. Kustannettuna tai pöytälaatikossa.

***

Haaste jatkukoon Elina Rouhiaiselle, Anne Leinoselle ja Hanna van der Steenille. Päättäkööt he, mistä aiheesta paljastelevat, vaikka minua tietysti kiinnostavat kirjoittamisprosessit ja heidän kirjansa.