Olen ollut sellainen.
Esikoiskirjailija.
Kirkassilmäinen, innokas, niin paljosta tietämätön. Häikäistynyt, hölmistynyt, ihmettelevä, kaikelle avoin. Kaikelle nälkäinen.
Esikoiskirjailija astuu uudenlaiseen maailmaan. Käsikirjoitus, jonka parissa on ahkeroitu vuosia, on viimein kirja. Sitä on työstetty kustantamon ammattilaisten kanssa. Esikoiskirjailija kuvittelee, että suurin ponnistus on ohi, koska ei tiedä tulevasta. Yleensä hän ei edes täysin hahmota, miten kiinnostava ja vastustamaton hän kirjamaailmalle on, sillä hän on
uusi kyky
uusi lupaus
uusi ääni
uusi mahdollisuus
uusiuusiuusiuusi
Niin kustantamot, lukijat, kriitikot ja toimittajat intoilevat, hehkuttavat, metsästävät, kokeilevat, odottavat jotain uuttauuttauutta. Jotain mullistavaa, poikkeuksellista, ennennäkemätöntä, raikasta, uudistavaa, Seuraavaa Sensaatiota. Onko tässä uusi sofioksanen? Onko tässä uusi saarikoski? Onko tässä Mitä Suomi Lukee -listan uusi ykkönen?
Uutuudenviehätys on valtava. Esikoisvuosi kuluu sekavassa vuoristoradassa. Ilo ja onnistumisentunne heittelevät ensimmäisten njääh-arvioiden myötä syvään pettymykseen ja epäonnistumisen tunteeseen. Ylös alas, ylös alas. Onnitteluita ropisee, kannustajia ja ihailijoita riittää. Oma suunta on hakusessa, kaikki on avoimena. Tästä se vasta lähtee, ajattelee esikoiskirjailija. Tämä on alku.
Sitten jysähtää hiljaisuus.
Esikoisvuosi on kulutettu loppuun. Toinen kirja ei ole syntyäkseen, kässäri vaatii erikoisponnisteluja. Kustantajaa ei toisinkoinen yhtäkkiä kiinnostakaan. Kustannusjohtaja vaihtuu, kustannustoimittaja vaihtuu. Joskus kustantamo vaihtuu. Toinen kirja julkaistaan, mutta kriitikot lyttäävät sen. Toinen kirja julkaistaan, mutta se katoaa vuoden esikoisten kuohujen alle. Toinen kirja tulee, mutta ei mitään. Hiljaisuus. Ketään ei enää kiinnosta. Ei kustantamoa, ei toimittajia, ei kriitikoita -- ja mikä ehkä pahinta: ei edes lukijoita.
Esikoiskirjailija
voit olla
vain
kerran.
Entisen esikoiskirjailijan, nykyisen kirjailijan, on nieltävä, että uusi on aina kiinnostavampaa. Ei tullut tehtyä hittikirjaa, ei noustua palkintopalleille, ei kirmattua käännöslaitumille, ei muutettua suomalaisen kirjallisuuden historiaa. Ei ollut ihmelapsi, poikkeus, mullistava, jotain uutta. Ei ollut välttämättä edes se, joka olisi saanut kustantamon väen tuen ja uskon tulevaa kirjailijan uraa ajatellen, olikin vain yksi esikoiskiiman ymmärtämätön osanottaja, numero talousosaston laskentataulukossa, hukkakauraa kirjallisuuden heinäpellolla.
Kirjailija oppii, että esikoiset ovat poikkeus. Heihin suhtaudutaan kannustuksella, nostalgialla, odotuksella, lämmöllä, voi-katsokaa-kuinka-hämillään-toiveikkaana-viattomana-se-hymyilee-muistan-kun-minäkin-joskus. He eivät kuulu kustannusmaailman kirjailijaluokituksiin A, B, C, D.
Sillä
myyntilukuja
ei ole
nähty vielä.
Esikoisuuden lumo on särkynyt. On tyydyttävä olemaan rivikirjailija. On tyydyttävä pohtimaan, mitä kirjailijan ammattitaidon kartuttaminen merkitsee kustannusmaailmassa, jos sieltä yhä vahvemmin viestitään, että läpimurto pitäisi tehdä jo esikoiskirjalla; jos kustantamoilla ei riitä resursseja eikä löydy halua pitkäjänteisyyteen niiden kirjailijoiden kohdalla, joihin se esikoisen kohdalla uskoi, mutta jotka se jo toisena vuotena unohti.
Sillä eihän kyse ole siitä, että vain parhaat pärjäävät ja huonot putoavat pois. Ei kirja- eikä kustannusmaailma lepää pelkkien kirjojen varassa: se lepää ihmisten varassa. Ihmiset kirjoittavat kirjat, ihmiset kustantavat kirjat, ihmiset valitsevat ja ihmiset nostavat kirjat toisten ihmisten luettaviksi.
Kirjailija tarvitsee niitä ihmisiä.
Vielä esikoisvuoden jälkeenkin.
Joo, se siinä onkin kummallista, että esikoiskirjailijuudesta touhotetaan niin kauheasti julkisessa sanassa. Sitten jos esikoiskirjailija ei kuulukaan niihin, jotka olisivat kiinnostavia (ei arviota Hesarissa, ei toivoa esikoiskirjapalkinnosta, ei esiintymisiä "esikoiskirjailijana" jne), niin tuntuu että on missannut jotain. Kun tosiaan esikoisen voi kirjoittaa vain kerran. Tai noh, miten sen ottaa. Pitäisi varmaan debytoida nuortenkirjallisuudella, niin sitten voisi taas ilmoittautua esikoiskilpaan kun kirjoittaa ekan aikuistenromaaninsa :P
VastaaPoistaItselle tulee ainakin vahvasti sellainen tunne, että yhä useammin markkinointiosasto määrää, mitä kustantamosta tulee ulos -- ei kustannuspuoli. Ja jostain syystä (ehkä juurikin tuon ekstrahuomion vuoksi) Mullistavia Esikoisia etsitään kuin hyvät kirjat olisivat maailmasta loppumaisillaan.
PoistaEsikoiskirja voi olla todella upea, eipä siinä mitään, mutta hieman ironisesti kyllä kirjailijat tavallisesti myöhemmin kokevat, että ovat sen toisen tai kolmannen kirjan jälkeen paljon parempia ja osaavampia kuin esikoisensa kanssa.
On karua huomata, että jos ei sinuun kukaan markkinointipuolella tai kustantamossa muuten usko, osaamisesi tai kässäri hyvyys ei paljon paina. Voit olla "vanha nimi", "ei-kiinnostava kasvo", ja se siitä. Uusia kirkassilmäisiä esikoiskirjailijoita on jonossa oven takana.
Enkä minä kirjoita näistä katkerana (minullahan on mennyt ja menee hyvin!), enemmän ihmetellen ja miettien, minkälaista tulevaisuutta tällä pedataan.
Ja muistuttaen, että meidän kirjailijoiden on pidettävä yhtä ja tuettava toisiamme, sillä kustantamoiden resurssit eivät riitä kuin muutaman prosentin tukemiseen ammatillisen kehittymisen ja markkinointipanostusten osalta.
Tupla- ja tripladebyytitkin onnistunevat juuri kohderyhmämuutoksilla tai sitten viimeistään kirjailijanimillä. :D
Etsin suoraa lainausta Hannu Mäkelän kirjasta Muistan - Otavan aika, mutta ei nyt löytynyt: idea on kuitenkin, että ensimmäinen kirja ei kuitenkaan yleensä oli kirjailijalta se paras, vaan kustantamot ottavat (ottivat) kirjailijoita talliinsa sen toivossa, että nämä myöhemmin munisivat kultamunia. Näin siis 70-luvulla. Kirjailijan heivaaminen pihalle yhden teoksen jälkeen kuulostaa takaperoiselta kustantamiselta.
PoistaRivikirjailija, höpsis! Rohkea oman tiesi kulkija olet. Jokaisen kirjailijan tehtävä on yrittää kirjoittaa paremmin ja jokainen tarvitsee siihen tukea. Hyvä, jos kustantaja tai kustannustoimittaja on se henkilö, mutta lopulta jokainen itse vastaa tekstistään. Tunsin kollegan, jonka kustantaja oli alalla legenda, ja tämän kollegan jokainen lause alkoi "kustannustoimittajani se-ja-se mielestä..." tai "kustannustoimittajani se-ja-se sanoo...". Ei ole ollenkaan huono juttu, jos kirjoittaja voi vähän seistä omilla jaloillaan. Niillä jaloilla voi sitten kävellä paikkaan, jossa kokee saavansa sitä oikeaa apua ja tukea, ihmisten luo, jotka uskovat kirjoittajaan. Työn iloa ja uskoa kaikille kirjoittajille!
VastaaPoistaKyllähän minäkin jo rivikirjailija olen. :D Lasken sellaiseksi ne, jotka ovat esikoisensa ja toisinkoisensa julkaisseet, ja ovat vakuuttuneita jatkamaan kirjailijuuden tiellä (eli pyrkivät säännölliseen julkaisemiseen).
PoistaOn totta, että loppujen lopuksi kirjailija on omillaan taitojensa ja taidottomuutensa kanssa. Silti kannuksensa ansainneen kirjailijan tulee saada työskennellä kustannustoimittajan ja muun ammattiväen kanssa: laatukirja rakentuu yhteisvoimin. En oikein tiedä, ketä palvelee se, jos lupaavia esikoisia otetaan sisään ovista ja ikkunoista, mutta jos ei pöhinää synny tarpeeksi, unohdetaan sinne huoneistoihin harhailemaan seuraavien käsikirjoitustensa kanssa.
Ihminen kaipaa ja tarvitsee tukea myös kehittyäkseen kirjailijana ja luodakseen työstään vahvemman brändin. Valitettavasti kustantamot eivät sitä kaikille pysty tarjoamaan. Kirjailijoiden on uskallauduttava etsimään tahoja, jotka ammatillista tukea antaisivat. Muodostamaan luottamuksellisia kollegaryhmiä, tsemppareita, ateljeekriitikkopiirejä -- tai tekemään kuten me osuuskummajaiset, perustamaan osuuskunnan.
"Laatukirja rakentuu yhteisvoimin", voisiko sitä paremmin sanoa! Näin se on.
VastaaPoista