Eikä sillä oikeastaan tässä vaiheessa ole mitään väliä: tarina on kirjoitettu, se on minusta ulkona, oloni on keventynyt. Helpottunut ja samaan aikaan hiukan kaihoisa, ylpeä.
 |
| Kahvia, kisuja, kirjoittamista. (c) J.S. Meresmaa |
Eniten rakastan valmiiksi saamista.
Tähän olen päätynyt nyt useampia vuosia kirjoitettuani, kymmeniä tarinoita synnytettyäni. Kun tarina on vasta tuloillaan, oloni on toisinaan aika ikäväkin: henkistä turvotusta, ummetusta, ahdistusta. Etsin kertojanääntä ja aikamuotoa. Ongin materiaalia, yksityiskohtia, korostusvärejä, nimiä, tapahtumapaikkoja. Suussa maistuu jo piiras, vaikka marjat ovat raakileita. Kaikki on levällään, vaikka pian pitäisi lähteä.
Vasta kun palaset loksahtavat kohdilleen, kun kertoja alkaa supattaa korvaani, kun oikeat sanat löytyvät, vasta sitten päästään matkaan... ja kohti määränpäätä, mikä minulle tarkoittaa "valmista".
Romaanimittaisissa teksteissä on toki rakastettava myös tekemistä -- tai ainakin niitä huippuja, joita tarinan yllätyskäänteet ja kohokohdat tarjoavat. Sellaista hurmiota kuin tarinan kirjoittamisesta parhaillaan saa, en ole löytänyt muualta.
Joten vaikka raakaversioiden kirjoittaminen on minulle tuskaistakin, on se ainoa tapa saada valmiiksi. Ainoa keino vapautua tarinan painosta. Ainoa tie hurmioon.
Jaahah, kirjoittajilla on eri luonteita: minulle henk.koht. se paras vaihe on nimenomaan suunnitella tarinaa päässä ja punnita eri vaihtoehtoja. Se monen monen version tekeminen on tuskaa sekä minulle - että valitettavasti esilukijoillekin. Oikeastaan vihoviimeisen version tultua julki tunne on, että se on siinä...
VastaaPoistaKyllä, kirjoittajilla on eri luonteita. :)
PoistaLisäksi käsikirjoitusten syntyprosessitkin vaihtelevat: jokin raakaversio voi syntyä kivuttomasti (näin on minullekin käynyt), mutta pääsääntöisesti raakaversiot ovat tällaiselle kärsimättömälle tuskaisia.