Toissa-aamuna heräsin keveänä, yöllä nähdyt kuvat ja tarinat virtasivat kevätpuron riehakkuudella. Aamu hengitti minua, minä aamua. Olin valmis. Valmis työhön, valmis päivään, valmis kaikkeen.
Vaan tänä aamuna olen täynnä hiekkaa. En muista uniani, muistan vain niiden painon. Se vetää minua alaspäin, silmät lupsuvat eikä kahvikaan nosta sellaista sykettä kuin tavallisesti. Ei nosta edes suupieliä.
Tunneissa mitattuna unen määrällä ei ole eroa.
 |
| Ihmeitä niin kirja- kuin kukkamuodossa. (c) J.S. Meresmaa |
Sormet naputtavat näppäimistöä silti, naputtavat tämän blogipostauksen ulkopuolellakin. Hitaasti mutta vakaasti tekstimassa kasvaa. Tykkään ajatella kasvien kautta: Päivämitta voi olla riippuvainen auringonpaisteesta, mutta vuodenajan vääjäämätöntä kulkua ei estä mikään. Talvi väistyy ja kevät koittaa siinä missä sinnikkyys voittaa epäilykset ja tarina saa muotonsa.
Itsetuntemus on kirjailijalle ensiarvoisen tärkeää. Omat tavat tehdä täytyy oppia, ja sitten täytyy oppia vielä sekin, että ne voivat vaihdella tarinan myötä. Luova työ on pelkkänä prosessinakin raskas ja vaativa. Lopputulosta ei auta tekovaiheessa liiaksi epäillä, ja siinä puolestaan avuksi tulee itseluottamus. Sekin on kirjailijalle tärkeää.
Niinpä joka päivä on nieltävä suullinen epäilystä, jotta jonakin viikkona ei hukkuisi vuoksen alle.
Kunnon yöunet ovat siinä puuhassa korvaamattomat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti