Vakaat päivät, vaihtelevat yöt

Yöt, jotka ovat minulle kutakuinkin sama asia kuin unet koska valvominen näin aamuvirkulle on tuskallista, ovat jännä juttu.

Toissa-aamuna heräsin keveänä, yöllä nähdyt kuvat ja tarinat virtasivat kevätpuron riehakkuudella. Aamu hengitti minua, minä aamua. Olin valmis. Valmis työhön, valmis päivään, valmis kaikkeen.

Vaan tänä aamuna olen täynnä hiekkaa. En muista uniani, muistan vain niiden painon. Se vetää minua alaspäin, silmät lupsuvat eikä kahvikaan nosta sellaista sykettä kuin tavallisesti. Ei nosta edes suupieliä.

Tunneissa mitattuna unen määrällä ei ole eroa.

Ihmeitä niin kirja- kuin kukkamuodossa.
(c) J.S. Meresmaa

Sormet naputtavat näppäimistöä silti, naputtavat tämän blogipostauksen ulkopuolellakin. Hitaasti mutta vakaasti tekstimassa kasvaa. Tykkään ajatella kasvien kautta: Päivämitta voi olla riippuvainen auringonpaisteesta, mutta vuodenajan vääjäämätöntä kulkua ei estä mikään. Talvi väistyy ja kevät koittaa siinä missä sinnikkyys voittaa epäilykset ja tarina saa muotonsa.

Itsetuntemus on kirjailijalle ensiarvoisen tärkeää. Omat tavat tehdä täytyy oppia, ja sitten täytyy oppia vielä sekin, että ne voivat vaihdella tarinan myötä. Luova työ on pelkkänä prosessinakin raskas ja vaativa. Lopputulosta ei auta tekovaiheessa liiaksi epäillä, ja siinä puolestaan avuksi tulee itseluottamus. Sekin on kirjailijalle tärkeää.

Niinpä joka päivä on nieltävä suullinen epäilystä, jotta jonakin viikkona ei hukkuisi vuoksen alle.

Kunnon yöunet ovat siinä puuhassa korvaamattomat.

Viimeisiä ja ensimmäisiä

Eilen oli viimeinen työpäivä Niissä Muissa Hommissa. Takaisin palaan joulukuussa, joten erohaikeudesta ei voi oikein puhua. Seuraavat kolme kuukautta saan olla täysipäiväinen kirjailija, mistä on kiittäminen kirjastoapurahalautakuntaa (ja työnantajaa, joka myönsi vapaan). Suunnitelmat ovat suurin piirtein sellaiset, että syyskuun puurran Kuninkaan tahdon parissa ja loka-marraskuun ahkeroin Mifongin kätkemää.

Sieni kuin sämpylä. (c) J.S. Meresmaa

Työkunnosta pitää huolehtia paremmin kuin viime vuonna. Siksi aloitan joogan ja lenkkeilyn. Kollegani Shimo Suntila kirjoitti hyvin Alaston kirjailija -blogissa työhyvinvoinnista. Minulla ongelma ei ole koskaan ollut uni, koska iltaunisena en kykene estämään Nukkumatin tuloa. Hiekkaa ripotellaan silmiin siinä yhdeksän maissa ja yhdeltätoista lyödään jo kokonaisella tiilellä taju pois. (Karkeasti ottaen: kyllähän tässä on joutunut opettelemaan myöhempäänkin valvomista keikkojen, juhlien, leffojen ym. vuoksi. Mutta en minä kovin hyvää seuraa enää siinä vaiheessa ole. Mieluummin menen iltaisin nukkumaan kuin kirjoitan, mikä on aikamoista.)

Mutta se liikunta! Se on aivan liian satunnaista. Ja nyt, kun on ylittänyt kolmenkympin iän, alkaa huomata myös liikkumisen hyödyt. Kremppoja tulee herkemmin, ellei kehostaan huolehdi. Kirjoitustyö on todella raskasta ruumiillisesti -- sen epäluonnollisuuden ihmiselle huomaa varsin nopeasti, kun unohtuu työnsä ääreen. Munakello tuli avuksi jo viime vuonna taukojen ja työn rytmittämisessä, mutta nyt on aloitettava kunto- ja lihashuolto. Voi veljet.

***

Tänään on siis ensimmäinen päivä syksyistä kirjoittamiskauttani. Se lähtee käyntiin Osuuskumma-hommilla: postikorttisuunnittelua ja sitten erään tulevan romaanin oikolukemista. Käyn myös erään vanhan, julkaisemattoman novellini kimppuun ja teen sille muutaman hienosäädön. Eikä sovi unohtaa sitä lenkkiä!

Huomenna Tampereella on muuten Työväenkirjallisuuden päivä ja Oriveden opistolla alkaa jo tänä iltana Uuden kirjan päivät. Ensin mainitussa teemana on hyvinvointi ja jälkimmäisessä mielikuvitus. Mielenkiintoisia ohjelmia!