Ken tunnetta torjuu, se totuutta kaihtaa

Tunne.

Epämääräinen, estämätön, kutsumaton, kaikkivoipa. Kaikkea tai ei mitään.

Jos jotain olen hämmästellyt, niin sitä miten paljon erilaisia tunteita liittyy kirjailijuuteen. Nimenomaan voimakkaita tunteita. Eikä tässä välttämättä ole kyse siitä kliseisestä taiteilijan herkkyydestä tai temperamentista, vaikka niilläkin voi toki olla osansa. Tunteet syntyvät omassa itsessä, mutta ne yleensä heräävät ulkopuolelta tulleesta kimmokkeesta.

Hyvin merkittävä voimavara kirjailijalle onkin kyetä käsittelemään tunteita, jotka pahimmillaan masentavat, katkeroittavat, aiheuttavat arvottomuuden tunnetta ja ahdistusta. Luomisen hybris ja flow ovat harvinaisia vierailijoita kirjailijan arjessa. Paljon useammin sitä kamppailee kuin kirmailee.

Mistä näitä mustia ajatuksia sitten kumpuaa ja olisiko niille jotain tehtävissä?

***

Kirjoittaminen on kokonaisvaltaista. Luomistyössä sekä mieli että keho tekevät kovasti duunia, vaikka se ei aina työnteolta näyttäisikään. Kirjoittaminen on myös hyvin henkilökohtaista, koska työtä tehdään yksin. Kaikki ideat, ajatukset, juoni- ja sanavalinnat ja henkilöhahmot ovat kirjailijasta lähtöisin. Ilman kirjailijaa ei ole mitään. Helposti kirjailija silloin ajattelee, että jos teksti tai tarina on huono, myös hän itse on huono.

Prosessissa on monia vaiheita, joten tunneskaalakin on laaja. En tunne yhtäkään kirjoittajaa, jolle vuoristoratavertaus ei olisi omakohtaisesti tuttu. Välillä tuntuu, että näppäimistöltä irtoaa maailman parasta tekstiä. Välillä epävarmuus kalvaa niin, ettei saa edes lausetta luotua. Kaikenlaisia epäilyksiä pörrää ympärillä.

Kirjailijalle avautuu julkaisujen myötä aivan uudenlaisia matopurkkeja. Silmät aukeavat näkemään lukuisia epäkohtia niin kustannusmaailmassa kuin kirjan levityksessä ja mahdollisuuksissa löytää lukijoita.

Vertailu alkaa viimeistään tässä vaiheessa, ja se onkin se, johon tartun.

Älä vertaile itseäsi muihin kirjailijoihin.

Hyvä on, vertaile. Olet ihminen. Olisi epäinhimillinen vaade olla vertailematta. Sillä tavalla maailmaa hahmotetaan. Mutta älä vertaile ajatellen, että se mitä toinen tekee on oikein ja se mitä sinä teet on väärin. Analysointi on jees. Jos vertailu sisuunnuttaa tai antaa etenemisaskelmia tai esikuvia, se on jees. Jos se vain ahdistaa ja masentaa, se voi pahimmillaan tyrehdyttää kirjoittamishalun tykkänään.

Mediassa isoimmin esillä ovat kuitenkin ne poikkeukselliset menestystarinat. Hyvää ja vakaata uraa luo moni kirjailija parrasvalojen ulkopuolellakin. On mietittävä omat tavoitteensa ja asetettava kunnianhimonsa realistisiin kehyksiin. (Kehyksiä voi sitten myöhemmin nostaa seinällä korkeammalle, jos siltä tuntuu.)

Uran alussa vertailua tapahtuu varmasti paljon, kun askeleitaan vasta tapailee ja yrittää päästä alan lainalaisuuksista selville. Kirjailijoista jokainen todella on yksilö ja jokaisen ura on yksilöllinen, vaikka näennäisesti samaa työtä tehtäisiinkin. Se tekee vertailusta hyödytöntä muuten kuin sisäisenä peilinä ja oppimisen paikkana omalle tavalleen olla kirjailija. Siksi olisikin tärkeää tutustua monenlaisiin kollegoihin, eikä vain niihin, jotka nyt ovat huipulla tai breikkaamassa.

Yksi vaikeimpia asioita kirjailijuudessa on löytää oma kirjailijanlaatunsa, pysyä sille uskollisena ja pitää päänuppinsa kasassa niin ulkoisen kuin sisäisen epävarmuuden paineessa.

Kaikista ei siihen ole. On lukuisia hienoja kirjoittajia, jotka eivät enää syystä tai toisesta halua olla kirjailijoita.

Jokainen kirjailija kohtaa pettymyksiä, vaikeuksia ja epäonnistumisia jossakin uransa vaiheessa. Näin yksilökohtaisessa työssä sitä ei voi olla ottamatta henkilökohtaisesti. Mielenterveyden vaaliminen on tärkeää, ja minusta kirjailijoiden olisi hyvä puhua myös kipeistä asioista luotettavien kollegoiden kesken.

Yksin ei kannata jäädä.

Morkkiksia

Sitä kuvittelisi, että mahdollisuus kirjoittaa on kaikki mitä kirjailija kaipaa. Aika, resurssit ja tila -- "oma huone" -- kas siinä riittämiin tavoitetta ja saavutusta. Niin moni kirjoittaja joutuu taistelemaan saavuttaakseen edes jonkin yllä mainituista.

Vuosien tavoitteellisen työn jälkeen minulla alkaa olla nyt ne kaikki, ja siitä olen ihan huikean onnellinen, jopa häikäistynyt. Silti minua vaivaa tuon tuostakin morkkis.

Miksi?

Koska en lue tarpeeksi.

Haluaisin lukea enemmän. Kollegojen uutuusteoksia, vanhoja klassikoita, suosituksia, käännöskirjallisuutta, tietokirjallisuutta, runoja... you name it. Ja luenhan minä, mutta en koskaan koe, että lukisin tarpeeksi. Olen lukenut paljon enemmän ennen kuin aloin kirjoittaa, mutta nykyään tuntuu ettei päässä riitä tilaa. Kaikki ne tarinat, joita haluan itse kirjoittaa ja luoda, täyttävät käytävät.

Onko tunne totta vai harhaa?

***

En lue edes kirjaa viikossa. Se hävettää. Tuntuu jotenkin valheelliselta olla lukemisen puolestapuhuja, tarinoiden merkityksellisyyden hehkuttaja. Kirjailija, hemmetti vieköön.

Eikä kyse ole siitä, ettenkö rakastaisi lukemista. Voi, rakastanhan minä. Pystyn yhä uppoutumaan tarinoihin ja hengästymään lauseiden hienoudesta, sanojen taiasta. Kirjahyllyni pursuavat kirjoja. Lattiani pursuavat kirjoja. Se ahdistaa, kun tuntuu ettei lukemiselle ole koskaan riittävästi aikaa.

Ja sitten, sitten toisaalta... Voisiko se, että luon kirjallisuutta, lieventää asianhaaroja? Olenko liian ankara itselleni? Vai liittyykö lukumorkkikseeni suru siitä, etten fyysisesti tunne pystyväni ahmimaan kaikkia niitä kirjoja, joita haluaisin?

Kyvyttömyyden tunteeseen liittyy häpeän lisäksi sosiaalinen paine. "Oletko lukenut kirjan X?" kysytään. Pudistan päätäni ja sydämeeni asettuu paino. Ei, en ole. Itse asiassa en ole lukenut kyseiseltä kirjailijalta mitään. Laitan uuden ruksin "Lue vielä tämä" -listaan. Ei, en tunne kirjailija Y:nkään tuotantoa. Pitäisi varmaan, kun niin oletetaan. Spefikirjailijana minun kai kuuluisi tuntea himolukijan tarkkuudella julkaistu ja julkaistava spefi, ainakin kaikki muut vaikuttavat paljon lukeneemmilta. Aah, milloin ikinä ehdin lukea kaikki ne merkittävät teokset, joita jengi on lukenut -80-luvulta alkaen?

Ahdistus. Häpeä. Morkkis.

***

Tilannetta ei helpota se, että olen hidas lukija. Voin kyllä lukea alle 300-sivuisen kirjan päivässä, mutta sen päivän aikana en sitten muuta teekään. Lisäksi muistini ominaisuudet ovat niin rajoittuneet, että unohdan lukemani nopeasti. Joskus jää tunnemuisto, joskus jokin yksittäinen kohta. Mutta mikäli minun pitäisi kertoa vähääkään yksityiskohtaisemmin, mitä kirjassa tapahtuu ja analysoida sitä, se ei kovin helposti käykään. Ei, ellen ole tehnyt muistiinpanoja tietäen, että kirjasta on kyettävä puhumaan. Vaikutuksenkin tekevä kirja solahtaa lävitseni kuin vesi somerikosta. Se virkistää, innostaa ja ravistaa, mutta se ei säily.

Minussa ei ole tarpeeksi tilkettä kannattelemaan toisten tarinoita sillä intensiteetillä, mikä joillain lukijoilla tuntuu olevan, ja se saa minut tuntemaan itseni huonoksi kirjailijaksi.

Aivan kuin en kunnioittaisi toisten kirjailijoiden tarinoita.

Onko se totta?

Voiko olla hyvä kirjailija mutta huono lukija?

***

Itsekeskeisyydellä on varmasti sijansa. Minä olen itsekäs, enkä sitä kiellä, mutta en ole siitä mitenkään ylpeä. Se vain on totuus, että juuri tässä ja juuri nyt kirjoittaminen on minulle tärkeintä, ja olen tehnyt valintoja, jotka tukevat elämäntapaa, jota tavoittelen. Ei ole väärin, jos tietää mitä haluaa ja toimii sen eteen. Järjellä tiedän sen.

Silti huomaan taistelevani itseni syyllistämistä vastaan, koska meidän yhteiskunnassamme uraorientoitunut nainen on edelleen vähän outo ilmestys. Niitä on, ja se hyväksytään ainakin pintapuolisesti, mutta sisälle istutettu muiden naisten joskus kuviteltukin syyllistämisdialogi rullaa itsepintaisesti aina vain. Ja kyllä sekin vain joitakin jaksaa ihmetyttää, etten tahdo lapsia; että olen tietoisesti vela ja haluan omistautua kirjoittamiselle.

Sen aistii, että se on naiselle vähemmän sallittua kuin miehelle. Vaikka kukaan ei välttämättä haasta päin näköä, vaikka kukaan ei varsinaisesti vihamielinen olisikaan, pienet eleet ja äänensävyt joskus paljastavat, että uranainen on epäilyttävä, joidenkin mielestä vähän säälittävä, koska eihän nainen nyt voi oikeasti olla onnellinen (lue: kokonainen)  ilman äitiyttä.

***

Morkkiksia siis on. Kysymyksiä enemmän kuin vastauksia. Mutta ehkä joskus on tärkeämpää kysyä kuin vastata.

Muistutus kaikille ajankulkijoille

(c) J.S. Meresmaa

Vedä henkeä. Sinä pystyt siihen.

Älä ajattele aikaa vain kellotauluna tai kalenterimitoissa, muista miten se on sopeutuvainen. Miten sinä olet sopeutuvainen. Älä murehdi montako päivää tästäkin viikosta menee muuhun kuin kirjoittamiseen. Älä murehdi, sillä sinä olet oman aikasi mestari.

Keskity. Siinä piilee avain. Älä suotta kuluta aikaasi laskemalla tekemättömiä töitä, napsi niitä työlistalta pois yksi kerrallaan. Pysy suunnitelmassa. Älä kanna huolta siitä, mikä vasta on edessä. Ole tässä. Nyt.

Älä unohda, että sinä itse olet arvokkain instrumentti. Olet työllesi korvaamaton. Syö hyvin. Liiku.

Hengitä.

Rakasta.