Ken tunnetta torjuu, se totuutta kaihtaa

Tunne.

Epämääräinen, estämätön, kutsumaton, kaikkivoipa. Kaikkea tai ei mitään.

Jos jotain olen hämmästellyt, niin sitä miten paljon erilaisia tunteita liittyy kirjailijuuteen. Nimenomaan voimakkaita tunteita. Eikä tässä välttämättä ole kyse siitä kliseisestä taiteilijan herkkyydestä tai temperamentista, vaikka niilläkin voi toki olla osansa. Tunteet syntyvät omassa itsessä, mutta ne yleensä heräävät ulkopuolelta tulleesta kimmokkeesta.

Hyvin merkittävä voimavara kirjailijalle onkin kyetä käsittelemään tunteita, jotka pahimmillaan masentavat, katkeroittavat, aiheuttavat arvottomuuden tunnetta ja ahdistusta. Luomisen hybris ja flow ovat harvinaisia vierailijoita kirjailijan arjessa. Paljon useammin sitä kamppailee kuin kirmailee.

Mistä näitä mustia ajatuksia sitten kumpuaa ja olisiko niille jotain tehtävissä?

***

Kirjoittaminen on kokonaisvaltaista. Luomistyössä sekä mieli että keho tekevät kovasti duunia, vaikka se ei aina työnteolta näyttäisikään. Kirjoittaminen on myös hyvin henkilökohtaista, koska työtä tehdään yksin. Kaikki ideat, ajatukset, juoni- ja sanavalinnat ja henkilöhahmot ovat kirjailijasta lähtöisin. Ilman kirjailijaa ei ole mitään. Helposti kirjailija silloin ajattelee, että jos teksti tai tarina on huono, myös hän itse on huono.

Prosessissa on monia vaiheita, joten tunneskaalakin on laaja. En tunne yhtäkään kirjoittajaa, jolle vuoristoratavertaus ei olisi omakohtaisesti tuttu. Välillä tuntuu, että näppäimistöltä irtoaa maailman parasta tekstiä. Välillä epävarmuus kalvaa niin, ettei saa edes lausetta luotua. Kaikenlaisia epäilyksiä pörrää ympärillä.

Kirjailijalle avautuu julkaisujen myötä aivan uudenlaisia matopurkkeja. Silmät aukeavat näkemään lukuisia epäkohtia niin kustannusmaailmassa kuin kirjan levityksessä ja mahdollisuuksissa löytää lukijoita.

Vertailu alkaa viimeistään tässä vaiheessa, ja se onkin se, johon tartun.

Älä vertaile itseäsi muihin kirjailijoihin.

Hyvä on, vertaile. Olet ihminen. Olisi epäinhimillinen vaade olla vertailematta. Sillä tavalla maailmaa hahmotetaan. Mutta älä vertaile ajatellen, että se mitä toinen tekee on oikein ja se mitä sinä teet on väärin. Analysointi on jees. Jos vertailu sisuunnuttaa tai antaa etenemisaskelmia tai esikuvia, se on jees. Jos se vain ahdistaa ja masentaa, se voi pahimmillaan tyrehdyttää kirjoittamishalun tykkänään.

Mediassa isoimmin esillä ovat kuitenkin ne poikkeukselliset menestystarinat. Hyvää ja vakaata uraa luo moni kirjailija parrasvalojen ulkopuolellakin. On mietittävä omat tavoitteensa ja asetettava kunnianhimonsa realistisiin kehyksiin. (Kehyksiä voi sitten myöhemmin nostaa seinällä korkeammalle, jos siltä tuntuu.)

Uran alussa vertailua tapahtuu varmasti paljon, kun askeleitaan vasta tapailee ja yrittää päästä alan lainalaisuuksista selville. Kirjailijoista jokainen todella on yksilö ja jokaisen ura on yksilöllinen, vaikka näennäisesti samaa työtä tehtäisiinkin. Se tekee vertailusta hyödytöntä muuten kuin sisäisenä peilinä ja oppimisen paikkana omalle tavalleen olla kirjailija. Siksi olisikin tärkeää tutustua monenlaisiin kollegoihin, eikä vain niihin, jotka nyt ovat huipulla tai breikkaamassa.

Yksi vaikeimpia asioita kirjailijuudessa on löytää oma kirjailijanlaatunsa, pysyä sille uskollisena ja pitää päänuppinsa kasassa niin ulkoisen kuin sisäisen epävarmuuden paineessa.

Kaikista ei siihen ole. On lukuisia hienoja kirjoittajia, jotka eivät enää syystä tai toisesta halua olla kirjailijoita.

Jokainen kirjailija kohtaa pettymyksiä, vaikeuksia ja epäonnistumisia jossakin uransa vaiheessa. Näin yksilökohtaisessa työssä sitä ei voi olla ottamatta henkilökohtaisesti. Mielenterveyden vaaliminen on tärkeää, ja minusta kirjailijoiden olisi hyvä puhua myös kipeistä asioista luotettavien kollegoiden kesken.

Yksin ei kannata jäädä.

Vertailun vääristymistä

Taipumus vertailemiseen lienee ihmisluonnon rakennuspalikoita.

Meidät opetetaan siihen hyvin varhain: onko palikka pyöreä vai neliskanttinen? Onko talo sininen vai punainen? Onko koira iso vai pieni? Vertaamalla asioita ja esineitä toisiinsa hahmotamme ne mielessämme ja luokittelemme omiin lokeroihinsa. Voisi sanoa, että vertailemalla luomme käsityksen maailmasta ja omasta itsestämme. Tunnistamme erilaisuuden ja alamme arvottaa sitä.

Ongelmia vertailun kanssa tulee, kun siirrytään hyvin subjektiivisiin kokemuksiin, kuten taiteen parissa, tai silloin kun mittatikku, johon itseään vertaa, on väärää kokoluokkaa kaikkinensa. Piirtäjänä vertaan itseäni muihin piirtäjiin. Kirjoittajana muihin kirjoittajiin. Olenko huono, keskitasoa vai hyvä? Kuinka sen muka osaisi hahmottaa, kun ympäriltä löytyy niin taitavia ihmisiä, kirjoittajia ja piirtäjiä -- kaikki erilaisia? Tarvitaan ulkopuolinen taho antamaan kritiikkiä ja näkemystä siitä, missä taitonsa kanssa menee -- ja silti tämäkin näkemys voi olla vain yhden henkilön näkemys asiasta.

Vertailulla voi kannustaa itseään parempaan suoritukseen, mutta siitä voi myös masentua. Totuus on, että kun tallailee keskitason polkuja kuten minä, löytyy aina niitä, jotka ovat parempia, oli ala mikä hyvänsä. Keskinkertaisuudessa on oma vapautensa, mutta kunnianhimoisen ihmisen on joskus vaikea saavuttaa vapaudentuntua. Vertaileminen on hyvästä vain silloin, kun se poikii positiivisia ajatuksia ja motivoi. Muu katkeroittaa.

Olen yrittänyt kasvaa eroon kaikenmaailman vertailusta itseni ja toisten välillä. Esikoiskirjailijana olo ei helpota asiaa, sillä kirjailijuus on epäreiluakin epäreilumpi ammatti. Kaikille ei riitä kakusta samankokoista palaa elämässä muutenkaan ja jos haluaa korostaa vallitsevia eroja entisestään, kannattaa alkaa kirjoittaa ja julkaista.

Kirjoittaminen on henkilökohtaista, josta tehdään julkista, kaikkien omaa. Kova työ ei tarkoita, että saisit kirjasi julkaistua tai että saisit siitä työtuntien mukaista rahallista korvausta. Loistava kirja ei välttämättä myy lainkaan tai saa ansaitsemaansa huomiota. Genre ja ikäluokka, johon kirjoitat vaikuttaa moneen asiaan, kuten siihen mihin voit olla palkintoehdokkaana, kuinka näkyvälle paikalle kirjasi sijoitetaan kirjakaupoissa, miten työtäsi arvotetaan. Asuinpaikkasi vaikuttaa tukien ja apurahojen saamiseen, messumatkojen kalleuteen (kustantamoiden kuuluu maksaa matkarahoja, joten kovin syrjässä asuva, vähänlaisesti myyvä kirjailija voi jäädä ehdotuslistalta pois) ja sitä myöten näkyvyyteen ja esiintymiskokemuksen kartuttamismahdollisuuksiin. Kustantajallasi on vaikutusta myös: onko se iso vai pieni, arvostettu vai ei, ja niin edelleen.

Tähän kun lisää vielä tosiasian, että kirjoja julkaistaan käsittämättömiä määriä -- mikä tarkoittaa, että samasta elintilasta ja lukijakunnasta taistelevat kotimaiset ja ulkomaiset, uudet ja vanhat -- voi saada käsitystä siitä, minkälainen vertailukurimus kirjailijaa uhkaa.

Vertaillen elämisessä on se ikävä puoli, että harvoinpa vastaan tulee sellainen mitta-asteikko, jonka ylittää räikät rähisten ja konfetit ilmassa kieppuen. Moni ihminen ei ole koskaan tyytyväinen. Aina voisi olla paremmin ja aina voisi olla parempi. Tässä pyrkimyksessä ei ole mitään vikaa, jos ymmärtää, että paras on silloin kun itsellä on hyvä olla ja kun on itse tekemisiinsä tyytyväinen. Ainoa järkevä mitta-asteikko löytyy ihmisestä sisältä.

Ruoho voi näyttää vihreämmältä aidan toiselta puolelta, mutta kaukaa ei voi erottaa, onko se tekonurmea vai ei.