Unien puutarhuri

Viime öinä olen nähnyt erityisen voimakkaita unia. Kuvasto on ollut epätyypillistä. Vaistoni sanoo, että alinen tajuntani se yrittää supattaa symbolein sitä, mikä pitäisi sanallistaa.

En tiedä juuri vaikeampaa kuin yrittää kirjoittaa uni niin kuin se oli, niin kuin se koettiin.

Tilanne on sinänsä tuttu: nyt kun aamuisin en voi nousta aloittamaan kirjoituspäivää, paine sisällä kasvaa. Sanat takertuvat mieleen itsepintaisemmin, ne poukkoilevat pään sisällä, kopistelevat ovella jalkojaan kärsimättöminä. Tarina siellä, toinen täällä. Jotkin on jätettävä näivettymään.

Joululoma tulee sopivasti, joululomalla minä kirjoitan. Olen henkisesti luopunut lomien käsitteestä, ei tämä työ tällä kokoonpanolla ole muuta kuin elämää ja elämä yhtä työtä. Antautuminen kirjailijuudelle on sama kuin köyhyyslupauksen antaisi, se on omistautumista mielikuvituksen muusille (tsih!) ja tarinoiden taik(ina)amaakareille. Läsnä on jatkuva epävarmuus, keskeneräisyys ja räpistelevä toivo ajoittaisen toivottomuuden rinnalla.

Kiva työ, siis.

En tiedä juuri vaikeampaa kuin yrittää totuudenmukaisesti kuvata kirjailijan työtä ihmiselle, joka ei sitä itse tee. Hurmos ja helvetti vuorottelevat, ja kaiken päälle tulee ulkoinen moskapaska, jota pöytälaatikkokirjoittajien ei tarvitse edes miettiä (onnekkaat!).

Toisaalta juuri unien puutarhuri olen mieluummin kuin mitään muuta. Sisäisten totuuksien äärellä ihminen on samaan aikaan sekä vähemmän että enemmän. Tarinat ovat ikuinen virta, eikä ole lainkaan hullumpi tapa viettää elämäänsä siitä virrasta juoden, kertoen ja samalla eläen kymmeniä, jopa satoja, elämiä yhden sijaan.