Viikko viuhahti vinhasti, sillä palasin duunarisorvin ääreen.
Vaikka Saska Saarikoski esitti Hesari-kolumnissaan huolensa siitä, että nykykirjailijat tuntevat duunariluokan arjen liian teoreettisesti, on meitä sellaisiakin kirjailijoita, jotka elävät sitä. Ihan konkreettisesti. Emme vain välttämättä kirjoita kirjojamme siitä.
Ymmärrän toki, että kun kirjoitan spekulatiivista fiktiota ja pääasiassa vieläpä fantasiaa nuorille, kuulun siihen porukkaan, joka saskasaarikoskilta jää piiloon. Enkä minä tätä sen suuremmin ihmettele, eri kentillä liikutaan. Kiinnostavampaa olisi kuitenkin kysyä, miksi kaikki duunariluokan kirjailijat eivät kirjoita duunariarjesta. Mistä he sitten kirjoittavat?
Hieman tulee mieleen, että tässäkin toimittaja on jättänyt asian tutkimatta, koska kolumnointi ja kommentointi on sallittua mutupohjalta. Yhtä lailla kuin Suvi Aholalle ei ole olemassa kotimaisia mieskirjailijoita, jotka kirjoittaisivat nuorille, Saarikoskelle ei ole olemassa duunariarjesta osaavasti omasta kokemuksestaan kirjoittavia nykykirjailijoita.
Vaan onko asia todella näin?
***
Päivät menevät siis jälleen töissä, mutta kirjoittaminen jatkuu. Tänä viikonloppuna olen editoinut ensi vuoden julkaisuihin tulevia novelleja ja aloittanut taustatyön erään uuden novellin kirjoittamiseksi. Siinä on merkittävässä roolissa kissa, joten mau! mikäs sen mukavampaa.
Salaa naputtelen myös tarinaa, josta haaveilen lastenkirjaa.
Keskilinnan ritareiden yhteisnidoksen ilmestymiseenkään ei ole enää kuin pari kuukautta. Sitä odotan kuin nousevaa kuuta.
"Kiinnostavampaa olisi kuitenkin kysyä, miksi kaikki duunariluokan kirjailijat eivät kirjoita duunariarjesta"
VastaaPoistaEn ole duunari, mutta kommentoin silti. Minusta yksi parhaita ja kiehtovimpia asioita kirjoittamisessa on se, että tavallaan voi hetkeksi hypätä jonkun toisen nahkoihin ja olla jotakin sellaista, mitä ei tosielämässä voisi koskaan olla. Miksi siis kirjoittaisin työ- tai opiskeluarjestani, kun voin kirjoittaa ihan mistä vain?
"Kirjailijaliiton tutkimuksessa vain 16 prosenttia kirjailijoista kertoi tekevänsä muita vakituisia töitä."
Tässä ei selvästikään huomioida, että vakituisia työpaikkoja ei ylipäänsäkään kasva puissa. Luku olisi varmasti paljon suurempi, jos mukaan olisi laskettu erinäisissä määräaikaisissa työsuhteissa muilla aloilla työskentelevät kirjailijat. Terveisin: 10 vuotta määräaikaisissa töissä kärvistellyt ja nyt toista ammattia opiskeleva esikoiskirjailija.
Tuossa Saarikosken kirjoituksessa oli luku hieman harhaanjohtavasti, sillä samainen tutkimus, josta tuo luku on otettu, kertoo peräti 52 prosentin tekevän muita kuin kirjailijan töitä.
PoistaKirjasfäärin Taika kirjoitti siitä hyvin:
http://kirjasfaari.fi/2015/12/kirjalappaa-hesarin-paakirjoituksessa-faktat-pielessa/
Osuvasti kirjoitettu! :-)
VastaaPoistaKomppaan Lilianaa. Kuka nyt haluaisi kirjoittaa omasta arjestaan? Kirjoittaessa ihaninta on hypätä ihan uuteen ulottuvuuteen, ei takaisin omalle työpaikalleen.
Kiitos, Linda. :)
PoistaEhkä jotkut kirjailijat haluavat kirjoittaa siitä, mitä näkevät arjessaan ja mitä haluavat ymmärtää paremmin, mutta spefikirjailija yleensä lähestyy näitä teemoja ja aiheita epäsuorasti.
Jos todella "työläiskirjailijamme" ovat päässeet sukupuuton partaalle, kertooko se enemmän yhteiskunnan ja työelämän muutoksesta vai kirjailijuuden muutoksesta?
Nykyään työ ei määritä ihmistä enää samalla tavalla kuin työläiskirjallisuuden kulta-aikana. Duunarikin on duunari vain työpaikalla, ei sen ulkopuolella. Omasta arjesta kirjoittaminen menee herkästi oppikirjamaiseksi, kun keskittyy taustaan eikä itse aiheeseen.
VastaaPoistaEhkä tosiaan ei määritä samalla tavalla. Maailma on avartunut, aiheita pursuaa joka suunnalta muualtakin kuin vain lähipiiristä.
Poista"Yhteiskunnallisesti kantaaottavat" työläisromaanit ovat osaltaan muuttaneet ehkä muotoaan, piiloutuneet genrekaapuihin (dekkarit, dystopiat) tai menettäneet merkittävyyttään kirjoittajien/kustantamoiden/lukijoiden parissa.
Mene ja tiedä.