Duunarikirjailija

Viikko viuhahti vinhasti, sillä palasin duunarisorvin ääreen.

Vaikka Saska Saarikoski esitti Hesari-kolumnissaan huolensa siitä, että nykykirjailijat tuntevat duunariluokan arjen liian teoreettisesti, on meitä sellaisiakin kirjailijoita, jotka elävät sitä. Ihan konkreettisesti. Emme vain välttämättä kirjoita kirjojamme siitä.

Ymmärrän toki, että kun kirjoitan spekulatiivista fiktiota ja pääasiassa vieläpä fantasiaa nuorille, kuulun siihen porukkaan, joka saskasaarikoskilta jää piiloon. Enkä minä tätä sen suuremmin ihmettele, eri kentillä liikutaan. Kiinnostavampaa olisi kuitenkin kysyä, miksi kaikki duunariluokan kirjailijat eivät kirjoita duunariarjesta. Mistä he sitten kirjoittavat?

Hieman tulee mieleen, että tässäkin toimittaja on jättänyt asian tutkimatta, koska kolumnointi ja kommentointi on sallittua mutupohjalta. Yhtä lailla kuin Suvi Aholalle ei ole olemassa kotimaisia mieskirjailijoita, jotka kirjoittaisivat nuorille, Saarikoskelle ei ole olemassa duunariarjesta osaavasti omasta kokemuksestaan kirjoittavia nykykirjailijoita.

Vaan onko asia todella näin?

***

Päivät menevät siis jälleen töissä, mutta kirjoittaminen jatkuu. Tänä viikonloppuna olen editoinut ensi vuoden julkaisuihin tulevia novelleja ja aloittanut taustatyön erään uuden novellin kirjoittamiseksi. Siinä on merkittävässä roolissa kissa, joten mau! mikäs sen mukavampaa.

Salaa naputtelen myös tarinaa, josta haaveilen lastenkirjaa.

Keskilinnan ritareiden yhteisnidoksen ilmestymiseenkään ei ole enää kuin pari kuukautta. Sitä odotan kuin nousevaa kuuta.