Olen usein saanut kuulla olevani rohkea. Ehkä olenkin, monessa asiassa. Minulla on hyvä itsetuntemus, vankka itseluottamus ja ilmeisen paksu nahka, mikä kirjailijalle on ihan helmi homma.
Mutta mitä rohkeus on? Joku voi ajatella, että se on pelon poissa oloa, mutta ei se oikeastaan ole. Rohkeus on sitä, että tekee vaikka pelottaakin.
Jokainen tarinan alku on hyppy ilman laskuvarjoa. On luotettava siihen, että tuuli kantaa, että selkään puhkeavat siivet, että ilmalaiva lipuu ohi ja poimii kyytiin. Että jostain tulee käsi ja tarttuu kädestä. Jostain kantautuu ääni, joka kannustaa.
Pelko ja rohkeus ovat erottamaton osa kirjailijan elämää. Aina kun on pelkoa, on etsittävä rohkeutta ylittää se.
Pelon ominaisuus on, että se estää. Se pitää meitä paikoillaan, kun pitäisi tanssia tai juosta tai lentää. Kirjoittaa. Kertoa niin kuin kerrottava on.
***
Tämä kirjoitus kumpuaa keskustelusta, jonka Koko Hubaran blogikirjoitus (oikeastaan kaksi) tönäisi liikkeelle somen eri nurkissa. Aihe on monitahoinen, kiinnostava, eikä siitä ole taidettu ihan hirveästi Suomessa keskustella ainakaan näin julkisella alustalla ja näin laajasti. Sinänsä ei ihme, sillä Suomi on edelleen niin monilta osin valkoinen ja heterokin. Tiivistettynä: Onko oikein, että enemmistön edustaja kirjoittaa vähemmistöhahmoista? Jos valkoihoinen keski-ikäinen mies kirjoittaa tummaihoisen tytön näkökulmasta, syyllistyykö hän riistoon, hyväksikäyttöön, toisen äänen viemiseen? Saako marginaalista kirjoittaa marginaaliin kuulumaton? Saako valtaportaiden alimmille askelmille pakotettujen tarinoita kertoa se, joka itse kuuluu huipulle?
Näihin kysymyksiin vastattakoon toisaalla. Lukuisat minua viisaammat ovatkin jo aiheesta kirjoittaneet, kuten esimerkiksi Jenny Kangasvuo ja Marko Hautala.
Keskityn tässä pelkoon, tunteeseen, joka voi johtaa itsesensuuriin ja estää kirjoittamasta siitä, mille kokee pakottavaa tarvetta.
Pieni pelko on kirjailijalle hyvästä. Pelko kertoo, että ollaan tärkeän äärellä. Pelko saa miettimään, pohtimaan, kyseenalaistamaan. Voinko kirjoittaa näin? Saanko kirjoittaa tästä? Teenkö tämän oikein? Olenko uskollinen henkilöhahmolleni, kuuntelenko häntä oikein? Ja ehkä ennen kaikkea: ymmärränkö oikeasti.
Kun kuvaa toiseutta, ytimessä on aina halu ymmärtää. Löytää se, mikä yhdistää. Se, miten eri lailla maailman voi nähdä tai miten eri tavoin maailma voi kohdella.
Mutta kirjailija voi kerralla kertoa vain rajallisen määrän tarinoita. Hän joutuu rajaamaan aina jotain pois, jättämään kuvasta jonkun tai jonkin. Kunnes tulee uusi kirja, uusi tarina, uudet henkilöhahmot. Ja silti koskaan, koskaan ei saa kuuluviin kuin äänen kerrallaan.
Pieni pelko on hyvästä, mutta vain jos kirjailijalta löytyy tarpeeksi rohkeutta selättää se. Rohkeutta vapaapudotukseen, rohkeutta kestää kriittisetkin sanat, joita väistämättä saa osakseen.
Itsesensuuri tappaa moniäänisyyden. Se tappaa luovuuden. Itsesensuuri on mielikuvituksen myrkkyä.
Enkä minä ainakaan halua heittää hukkaan ihmisen parasta lahjaa pelkän pelon takia.
Tuo on minusta erittäin hyvä pointti, että tekstin näkökulma on aina rajallinen. Yksi vähemmistöhahmo ei voi mitenkään edustaa kaikkia vähemmistön edustajia tai puhutella jokaista.
VastaaPoistaOn sitten eri asia erikseen, jos hahmon käytöksessä tai yhteisön kuvauksessa on ihan selkeitä virheitä. Niitä kuuluukin tuoda keskusteluun ja kritisoida.
Jos sallittuja aiheita lähdetään rajaamaan, tulee eteen pian tilanne, että kukaan ei kirjoita vähemmistöstä. Kirjailijat jotka tulevat ko. vähemmistöstä eivät välttämättä kirjoita siitä. Ei näkymättömyyskään taida olla haluttava tilanne?
On ihan todellinen ongelma, jos kirjoissa ja tarinoissa toistetaan vain yksipuolisia näkemyksiä tai stereotypioita, eikä maailman todellinen moninaisuus pääse näkymään. Toisaalta joissain tarinoissa jollakin hahmolla saattaa ihan perustellusti olla stereotyyppiseksi luokiteltavia piirteitä (esiintyyhän niitä todellisuudessakin, johonkin stereotypiat perustuvat), eli ei sekään ole suoraan väärin tehty.
PoistaVirheet fiktiossa ovat muuten mielenkiintoinen aihe. Milloin todella on kyse virheestä ja milloin vain kokemusten erilaisuudesta? Validoiko omakohtainen kokemus kirjailijan automaattisesti, vaikka kohtalotoverit eivät tunnistaisi kuvauksesta omia kokemuksiaan?
On pakko tarjota seuraavat pointit: kun olen nyt joutunut ja päässyt uudelleen tekemisiin 8-10 vuotta sitten kirjoittamieni tarinoitten kanssa, muistan hirveän tietojen etsimisen määrän. Ja kuitenkin sen jälkeen on saanut aiheesta niin paljon uutta materiaalia käsiinsä, että nytyy kirjoittaisi ne tarinat ihan eri lailla. Toinen pointti; itsetunto lienee kirjoittaville ihmisille ainakin jonkinlaista luksusta. Tunnen pari todella huippuluokkaa lahjakkuuden suhteen olevaa kirjoittajaa. Heidän ongelmansa on, että he eivät ole päässeet yli siitä kustannustoimittajan ensimmäisestä ympäripyöreästä kirjeestä.... Selvyyden vuoksi; kumpikaan ei ole minä, olen tyytyväinen vanha lehtiavustaja ja nykyinen foorumikirjoittaja.
VastaaPoista