Pelosta, rohkeudesta ja itsesensuurista

Olen usein saanut kuulla olevani rohkea. Ehkä olenkin, monessa asiassa. Minulla on hyvä itsetuntemus, vankka itseluottamus ja ilmeisen paksu nahka, mikä kirjailijalle on ihan helmi homma.

Mutta mitä rohkeus on? Joku voi ajatella, että se on pelon poissa oloa, mutta ei se oikeastaan ole. Rohkeus on sitä, että tekee vaikka pelottaakin.

Jokainen tarinan alku on hyppy ilman laskuvarjoa. On luotettava siihen, että tuuli kantaa, että selkään puhkeavat siivet, että ilmalaiva lipuu ohi ja poimii kyytiin. Että jostain tulee käsi ja tarttuu kädestä. Jostain kantautuu ääni, joka kannustaa.

Pelko ja rohkeus ovat erottamaton osa kirjailijan elämää. Aina kun on pelkoa, on etsittävä rohkeutta ylittää se.

Pelon ominaisuus on, että se estää. Se pitää meitä paikoillaan, kun pitäisi tanssia tai juosta tai lentää. Kirjoittaa. Kertoa niin kuin kerrottava on.

***

Tämä kirjoitus kumpuaa keskustelusta, jonka Koko Hubaran blogikirjoitus (oikeastaan kaksi) tönäisi liikkeelle somen eri nurkissa. Aihe on monitahoinen, kiinnostava, eikä siitä ole taidettu ihan hirveästi Suomessa keskustella ainakaan näin julkisella alustalla ja näin laajasti. Sinänsä ei ihme, sillä Suomi on edelleen niin monilta osin valkoinen ja heterokin. Tiivistettynä: Onko oikein, että enemmistön edustaja kirjoittaa vähemmistöhahmoista? Jos valkoihoinen keski-ikäinen mies kirjoittaa tummaihoisen tytön näkökulmasta, syyllistyykö hän riistoon, hyväksikäyttöön, toisen äänen viemiseen? Saako marginaalista kirjoittaa marginaaliin kuulumaton? Saako valtaportaiden alimmille askelmille pakotettujen tarinoita kertoa se, joka itse kuuluu huipulle?

Näihin kysymyksiin vastattakoon toisaalla. Lukuisat minua viisaammat ovatkin jo aiheesta kirjoittaneet, kuten esimerkiksi Jenny Kangasvuo ja Marko Hautala.

Keskityn tässä pelkoon, tunteeseen, joka voi johtaa itsesensuuriin ja estää kirjoittamasta siitä, mille kokee pakottavaa tarvetta.

Pieni pelko on kirjailijalle hyvästä. Pelko kertoo, että ollaan tärkeän äärellä. Pelko saa miettimään, pohtimaan, kyseenalaistamaan. Voinko kirjoittaa näin? Saanko kirjoittaa tästä? Teenkö tämän oikein? Olenko uskollinen henkilöhahmolleni, kuuntelenko häntä oikein? Ja ehkä ennen kaikkea: ymmärränkö oikeasti.

Kun kuvaa toiseutta, ytimessä on aina halu ymmärtää. Löytää se, mikä yhdistää. Se, miten eri lailla maailman voi nähdä tai miten eri tavoin maailma voi kohdella.

Mutta kirjailija voi kerralla kertoa vain rajallisen määrän tarinoita. Hän joutuu rajaamaan aina jotain pois, jättämään kuvasta jonkun tai jonkin. Kunnes tulee uusi kirja, uusi tarina, uudet henkilöhahmot. Ja silti koskaan, koskaan ei saa kuuluviin kuin äänen kerrallaan.

Pieni pelko on hyvästä, mutta vain jos kirjailijalta löytyy tarpeeksi rohkeutta selättää se. Rohkeutta vapaapudotukseen, rohkeutta kestää kriittisetkin sanat, joita väistämättä saa osakseen.

Itsesensuuri tappaa moniäänisyyden. Se tappaa luovuuden. Itsesensuuri on mielikuvituksen myrkkyä.

Enkä minä ainakaan halua heittää hukkaan ihmisen parasta lahjaa pelkän pelon takia.

Fantasian vähemmistöistä ja oletusarvoista

Sivusimme alunperin Risingshadow'n keskustelupalstalta ponnahtanutta aihetta Magdalena Hain kanssa Vanhan kirjan talven esiintymisessämme. Keskustelufoorumilla etsittiin kirjoja, joissa esiintyy jotain muuta kuin "heterovaniljavanukasta", vai miten se nyt meni.

Aihe on oman postauksensa arvoinen. Jäin nimittäin miettimään, mikä vähemmistön merkitys fantasiamaailmassa on verrattuna realistisen kirjallisuuden vähemmistöihin, ja mikä sen arvo on. Sekä nuortenkirjallisuudessa että spekulatiivisessa fiktiossa on hyvin tyypillistä käsitellä erilaisuutta. Ennen kuin voi kokea olevansa toimiva osa yhteisöä, yksilön täytyy opetella tuntemaan itsensä ja tunnistaa eroavuutensa ja toisaalta yhteneväisyytensä suhteessa toisiin ihmisiin. Löytää oma paikkansa, kuten sanotaan.

Vähemmistöjä löytyy monenlaisia, kuten uskonnollisia, etnisiä, sukupuolisia, seksuaalisia, vammaisia, kulttuurellisia ja kielellisiä. Ei ole kuitenkaan itsestäänselvää, että fantasiamaailmaan siirtyisi sama vähemmistöasetelma, joka meidän reaalimaailmassamme vallitsee. Kuitenkin sekä kirjailija että lukija rakentavat kirjojen maailmat niiden palikoiden avuilla, jotka meille tässä maailmassa on jaettu.

Yksi kirjallisuuden hienouksista on ajattelemaan herättäminen, totutun ravisteleminen sekä ymmärryksen ja empatian kasvattaminen. Kirjojen avulla voimme nähdä maailmoihin ja tutustua ihmisiin, joidenlaisia emme muuten tapaisi. Fantasian kohdalla  (ja spefin ylipäätään) tämä toteutuu erityisen hienosti.

Mifongeista saatua palautetta sulatellessani ja kuunnellessani perinteisen tai eeppisen fantasian lukijoiden ajatuksia olen kuitenkin havainnut, että lukijan mielikuvat fantasiamaailmoihin voivat olla hyvin kaavamaisia, ennakkokäsityksellisiä ja jopa konservatiivisia! Oletusarvona on jonkinlainen feodaalinen valkoisten heteroiden patriarkaalinen yhteiskunta. Niin haltiat kuin kääpiötkin ovat valkoihoisia. Lohikäärme on perinteisen fantasian tavaramerkki. Miehet sotivat, naiset pyykkäävät.

Tolkienin henki totisesti hönkii haudastaan.

***

Voi tietysti olla, että kirjoittajana sitä pitäisi olla tarkemmin kärryillä siitä, mitä oletuksia perinteisen fantasian lukijoilla on. Esimerkiksi moni ajattelee mifongit lohikäärmeinä. Menettävätkö he jotain olennaista luomastani maailmasta, jos he lokeroivat ne näin? Vaikea sanoa. Ajattelen, että mifongit asuttavat samaa ekologista lokeroa kuin lohikäärmeet, mutta onko reilua kumpaakaan kohtaan sekoittaa ne keskenään? Mitä jää oppimatta tai ymmärtämättä, jos niputtaa esimerkiksi siperiantiikerin ja karhun yhdeksi ja samaksi olennoksi? Kummatkin ovat karvapeitteisiä petoja, joilla on neljä jalkaa ja pahanhajuinen hengitys.

Rondestanit ovat sudhaerilaisia, joten heidän ihonvärinsä on kuparinruskea. Piirteet ovat eksoottiset keskimanterelaisen silmissä ja erottavat heidät Keskimantereen kantaväestöstä jo kauas. Mutta kantaako ihonväri samoja merkityksiä kuin meidän maailmassamme? Ei välttämättä. Entä onko ihonvärillä tarinan kannalta niin suurta merkitystä, että sitä pitäisi alleviivata, jotta lukija varmasti huomaa? Ei välttämättä.

Tai seksuaalinen suuntautuminen: jos vaikkapa homous on hyväksyttyä ja sallittua Sudhaerissa, sen kuvaaminen tulee luonnostaan henkilöhahmojen kautta, heidän suhtautumisensa ja ajatustensa kautta. Ei sitä minun mielestäni täydy erikseen selittää, että tämä on nyt ookoo juttu tässä yhteiskunnassa. Ja vaikka homous on Sudhaerissa läpihuutojuttu, se ei välttämättä ole sitä Eteläisillä saarilla. Fantasiamaailmassakin on erilaisia yhteisöjä, kulttuureita ja kehitystasoja: geneerisyys harvoin toimii uskottavasti.

***

Tässä oli  nyt vain pieni raapaisu ajatuksistani fantasian vähemmistöistä ja lukijan olettamuksista. Ylipäätään on hieman hämäävää käyttää sanaa "vähemmistö", koska reaalimaailman enemmistö voi olla fantasiamaailman vähemmistö. Tai toisinpäin. Pohdintani ovat vielä kesken. Siksi olisikin kiinnostavaa kuulla ajatuksianne!

Joitain miettimisen juuria: Onko nykyfantasiassa hyödynnetty hyvin monimuotoisuutta, vai jyrääkö jälkitolkienilainen fantasia alleen edelleen? Mitä erilaisuuden kuvausta kaipaisit fantasiaan? Tunnistatko lukevasi tiukasti genren oletusarvojen pohjalta, vai aloitatko aina lukemaan avoimin mielin? Mihin vähemmistöihin olet fantasiassa törmännyt? Entä ovatko ne olleet samoja kuin omassa yhteiskunnassamme?