Sivusimme alunperin Risingshadow'n keskustelupalstalta ponnahtanutta aihetta Magdalena Hain kanssa Vanhan kirjan talven esiintymisessämme. Keskustelufoorumilla etsittiin kirjoja, joissa esiintyy jotain muuta kuin "heterovaniljavanukasta", vai miten se nyt meni.
Aihe on oman postauksensa arvoinen. Jäin nimittäin miettimään, mikä vähemmistön merkitys fantasiamaailmassa on verrattuna realistisen kirjallisuuden vähemmistöihin, ja mikä sen arvo on. Sekä nuortenkirjallisuudessa että spekulatiivisessa fiktiossa on hyvin tyypillistä käsitellä erilaisuutta. Ennen kuin voi kokea olevansa toimiva osa yhteisöä, yksilön täytyy opetella tuntemaan itsensä ja tunnistaa eroavuutensa ja toisaalta yhteneväisyytensä suhteessa toisiin ihmisiin. Löytää oma paikkansa, kuten sanotaan.
Vähemmistöjä löytyy monenlaisia, kuten uskonnollisia, etnisiä, sukupuolisia, seksuaalisia, vammaisia, kulttuurellisia ja kielellisiä. Ei ole kuitenkaan itsestäänselvää, että fantasiamaailmaan siirtyisi sama vähemmistöasetelma, joka meidän reaalimaailmassamme vallitsee. Kuitenkin sekä kirjailija että lukija rakentavat kirjojen maailmat niiden palikoiden avuilla, jotka meille tässä maailmassa on jaettu.
Yksi kirjallisuuden hienouksista on ajattelemaan herättäminen, totutun ravisteleminen sekä ymmärryksen ja empatian kasvattaminen. Kirjojen avulla voimme nähdä maailmoihin ja tutustua ihmisiin, joidenlaisia emme muuten tapaisi. Fantasian kohdalla (ja spefin ylipäätään) tämä toteutuu erityisen hienosti.
Mifongeista saatua palautetta sulatellessani ja kuunnellessani perinteisen tai eeppisen fantasian lukijoiden ajatuksia olen kuitenkin havainnut, että lukijan mielikuvat fantasiamaailmoihin voivat olla hyvin kaavamaisia, ennakkokäsityksellisiä ja jopa konservatiivisia! Oletusarvona on jonkinlainen feodaalinen valkoisten heteroiden patriarkaalinen yhteiskunta. Niin haltiat kuin kääpiötkin ovat valkoihoisia. Lohikäärme on perinteisen fantasian tavaramerkki. Miehet sotivat, naiset pyykkäävät.
Tolkienin henki totisesti hönkii haudastaan.
***
Voi tietysti olla, että kirjoittajana sitä pitäisi olla tarkemmin kärryillä siitä, mitä oletuksia perinteisen fantasian lukijoilla on. Esimerkiksi moni ajattelee mifongit lohikäärmeinä. Menettävätkö he jotain olennaista luomastani maailmasta, jos he lokeroivat ne näin? Vaikea sanoa. Ajattelen, että mifongit asuttavat samaa ekologista lokeroa kuin lohikäärmeet, mutta onko reilua kumpaakaan kohtaan sekoittaa ne keskenään? Mitä jää oppimatta tai ymmärtämättä, jos niputtaa esimerkiksi siperiantiikerin ja karhun yhdeksi ja samaksi olennoksi? Kummatkin ovat karvapeitteisiä petoja, joilla on neljä jalkaa ja pahanhajuinen hengitys.
Rondestanit ovat sudhaerilaisia, joten heidän ihonvärinsä on kuparinruskea. Piirteet ovat eksoottiset keskimanterelaisen silmissä ja erottavat heidät Keskimantereen kantaväestöstä jo kauas. Mutta kantaako ihonväri samoja merkityksiä kuin meidän maailmassamme? Ei välttämättä. Entä onko ihonvärillä tarinan kannalta niin suurta merkitystä, että sitä pitäisi alleviivata, jotta lukija varmasti huomaa? Ei välttämättä.
Tai seksuaalinen suuntautuminen: jos vaikkapa homous on hyväksyttyä ja sallittua Sudhaerissa, sen kuvaaminen tulee luonnostaan henkilöhahmojen kautta, heidän suhtautumisensa ja ajatustensa kautta. Ei sitä minun mielestäni täydy erikseen selittää, että tämä on nyt ookoo juttu tässä yhteiskunnassa. Ja vaikka homous on Sudhaerissa läpihuutojuttu, se ei välttämättä ole sitä Eteläisillä saarilla. Fantasiamaailmassakin on erilaisia yhteisöjä, kulttuureita ja kehitystasoja: geneerisyys harvoin toimii uskottavasti.
***
Tässä oli nyt vain pieni raapaisu ajatuksistani fantasian vähemmistöistä ja lukijan olettamuksista. Ylipäätään on hieman hämäävää käyttää sanaa "vähemmistö", koska reaalimaailman enemmistö voi olla fantasiamaailman vähemmistö. Tai toisinpäin. Pohdintani ovat vielä kesken. Siksi olisikin kiinnostavaa kuulla ajatuksianne!
Joitain miettimisen juuria: Onko nykyfantasiassa hyödynnetty hyvin monimuotoisuutta, vai jyrääkö jälkitolkienilainen fantasia alleen edelleen? Mitä erilaisuuden kuvausta kaipaisit fantasiaan? Tunnistatko lukevasi tiukasti genren oletusarvojen pohjalta, vai aloitatko aina lukemaan avoimin mielin? Mihin vähemmistöihin olet fantasiassa törmännyt? Entä ovatko ne olleet samoja kuin omassa yhteiskunnassamme?
Veikkaan, että vähän jokainen avaa kirjan jonkinlaisten oletusarvojen kanssa. On sitten eri asia, kuinka vahvoja ne ovat, ja kuinka paljon lukija häiriintyy jos niitä ravistellaankin. Minusta on ainakin hauskaa, jos kirja vähän poikkeaa odotuksistani. Ok, en ehkä halua mitään verimässäilyä jos oletan lukevani romantiikkaa, mutta noin pääosin.
VastaaPoistaToki kaikilla on jotain odotuksia, mutta minusta odotus on hieman eri asia kuin oletus. Sorrun taas analogiaan: oletus on kuin maa, jonka päällä kävelee ja odotus on maisema, jonka odottaa näkevänsä ympärillään.
PoistaJokin vivahde ero niissä on.
Ehkä oletus on myös jotain, mitä ei herkästi tiedosta ennen kuin sitä järkytetään, kun taas odotus on jotain, joka tiedostetaan ja sen täyttymiseen pyritään?
Vahvasti genreytyneissä kirjallisuustyypeissä, joita esimerkiksi whodunnit-dekkari, eeppinen fantasia ja romanttinen viihde edustavat, lukijalla saattaa olla erityisen vahvasti sekä odotuksia (kuten jotakin yllättävää tai virkistävää tarinassa), että oletuksia (esim. romanttisen kirjan heteroseksuaalisuus ellei toisin mainita).
"Ok, en ehkä halua mitään verimässäilyä jos oletan lukevani romantiikkaa, mutta noin pääosin."
PoistaMinulle tällaiset genrejen sekoittelut ovat aina suurta plussaa! Miksei muka tarinassa voisi olla mukana sekä syvän romanttista juonikaarta että k-18 väkivaltakohtauksia? Toki tällöin kyse ei välttämättä olisi enää puhtaasti viihteellistä romanttisesta romaanista, mutta.. no... väliäkös sillä. Väkivalta on asia, joka jakaa mielipiteitä, mutta kyllä meikäläisen kaltaisia "adrenaliinihullujakin" löytyy.
Lukijana toivon saavani yllätyksiä. Mielestäni suomalaisissa nuortenkirjoissa ote fantasiaan on menossa raikkaaseen ja kokeelliseen suuntaan. Loppuratkaisuista ei voi koskaan olla varma.
Luulisin ettei alkuperäisen kommentoijan tarkoitus ollut kieltää genrejen sekoittelu, vaan että lukijan tulisi voida muodostaa aavistus siitä että tällainen sekoittelu saattaa olla edessä. Ei niin että lukee kirjaa puhtaana harlekiinina ja sitten yhtäkkiä sivulla 100 alkavatkin hirveät verikekkerit. Joistakin sellainen yllätysmomentti voisi olla ehkä hauskaakin, mutta monille harlekiinin potentiaalisille lukijoille se taas olisi ihan liikaa. Minä ahdistun väkivaltakohtauksista siinä määrin, että siinä vaiheessa ei vain kirja lentäisi seinään vaan kirjailija päätyisi ikuisesti vihattujen listalle. Jos rajua väkivaltaa on odotettavissa, haluan voida saada tiedon että jotain sellaista saattaa tyyliin kuulua, jotta voin joko jättää kirjan lukematta tai varautua kestämään väkivallan. Ja toisaalta jos kirjasta ei yhtään arvaa (kannen, alkusivujen jne.) perusteella että siinä on mitään tuollaista tulossa, niin eiväthän ne väkivaltajuonen ja romantiikan yhdistämistä kaipaavat lukijat siihen hoksaa tarttua. Ei se tietenkään tarkoita ettei kirjassa saisi olla mitään yllätyksiä, mutta no... Taas kerran se on niitä asioita joissa on hyvä osata tasapainotella oikein. :-)
PoistaTämä lukijan odotusten ja oletusten probleemi saattaa kulminoitua siihen, mikä kunkin kirjan tarkoitus on.
PoistaGenrejen välisiä crossover-kirjoja alkaa löytyä varsin mukavasti (äkkiseltään tuli mieleen nämä Jane Austen ja zombit -tyyppiset kirjat), mutta genret ovat muodostuneet oikeastaan siksi, että ne palvelevat lukijaa, joka haluaa viihtyä jonkin tietyntyyppisen kirjan parissa. Ellei kirja vastaa genreodotuksiin, lukija pettyy.
Toisaalta on sitten kirjoja, joiden ääressä lukija voi aavistaa kohtaavansa epämukavuusalueita: vaikka realistiset romaanit, joissa käsitellään insestiä, syntiä, perheväkivaltaa, juoppoutta jne, Nämä eivät ole varsinaisia genrekirjoja, joihin suuri osa viihdekirjallisuudesta kuuluu. Niiden tarkoitus ei ole viihdyttää.
En esimerkiksi haluaisi kovin äkkiä lukea romanttista viihdettä, jonka keskiössä on insesti. Sellainen kirja voidaan kirjoittaa onnistuneesti ja uskottavasti ja kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, mutta minun kirjoissani sen sullominen romanttiseen viihteeseen olisi mahdotonta.
Olen sattumoisin tänä vuonna lukenut paljon Terry Pratchettia, ja hänen tuotannossaan etnisten ryhmien suhteet näyttävät olevan merkittävä teema. Morporkilaiset vastaan rättip– eikun klatchilaiset, kääpiöt vs. peikot, golemien oikeudet jne.
VastaaPoistaToisaalta yhtään homoa en muista tulleen vastaan. Se on ehkä sukupolvikysymys. Pratchett on syntynyt 1948; hänen nuoruudessaan pinnalla olivat rotuasiat. Seuraava sukupolvi ehkä pitää niitä jo jossain määrin loppuun käsiteltyinä ja keskittyy sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin.
Ihan viime aikoina en ole Pratchettiä lukenut, mutta muistaakseni monasti hänen ideanaan on juurikin parodioida reaalimaailmaa fantasiamaailman keinoin. Eli Pratchett hyödyntää erittäin vahvasti realiteettejamme, uskomuksiamme ja kulttuurihistoriamme piirteitä.
PoistaMielenkiintoinen huomio tuo mahdollinen sukupolven vaikutus!
Olet kirjoittanut aikaisemminkin siitä, että lukijat tulkitsevat mifongin väärin. On ihan hyvä ottaa asia käsittelyyn samalla kun kirjoittaa ennakkoluuloista ja oletuksista. Jokainen tietysti tulkitsee tekstiä omasta näkökulmastaan ja omaan kokemukseensa perustuen. Voisiko olla niin, että lukija ei ole tulkinnut "väärin" vaan sinä vain olet kirjoittanut sellaisen olennon, joka kaiken kulttuurillisen kokemuksen ja kirjallisuudentuntemuksen perusteella on vain yksinkertaisesti tulkittavissa lähinnä lohikäärmeeksi? ;) Omalla fantasiahahmolla on aika paha lähteä taistelemaan vuosituhansia vanhan uskomushahmon ylivaltaa vastaan. Lohikäärme, haltiat jne eivät ole Tokienin keksintöä, vaan paljon vanhempaa perinnettä.
VastaaPoistaToki fantasiakirjallisuudessa on vähemmistöjä ja enemmistöjä jne. Perinne muuttuu, mutta se muuttuu hitaasti. Minun mielestä siinä ei ole mitään outoa eikä väärää. Näin se asia vain menee.
Kiitos kommentista, Lukija!
PoistaEn ole ehkä osannut ilmaista itseäni oikein, sillä olen pohjimmiltani kyllä sitä mieltä, ettei kirjailijalla ole valtaa puuttua siihen, miten lukija tulkitsee hänen kirjoittamaansa tekstiä. Siksi termit "oikein tulkitseminen" tai "väärin tulkitseminen" ovat aivan liian vahvoja ja värittyneitä.
Kuten olen sanonut ennenkin, siihen että lukija ajattelee mifongit lohikäärmeinä ei ole minulla paljon nokan koputtamista. Ymmärrän syyt ja se on ihan okei. Samassa ekologisessa lokerossa ollaan.
Ajatus, jota yritin blogipostauksellani välittää, liittyy sen pohdintaan, kuinka paljon enemmän meidän voisi olla mahdollista saada lukemastamme irti, ellemme takertuisi oletuksiimme (eli oletusarvoihin siitä, että kirjan maailma toistaa oman yhteiskuntamme rakennetta ja arvoja) niin hanakasti.
Menee ehkä filosofian puolelle, mutta tämä oli pohja-ajatuksenani. :)
Tuolla Risingshadow'n keskustelussa tulee aika hyvin ilmi se, että ainakaan suomalaisessa spefissä ei ole pelkoa cishetvaniljavanukkaan ylivallasta. :) Olin vähän aikaa sitten itsekin sitä mieltä, että taitaa olla aika heteropitoista suomalainen spefi, mutta kyse saattoi olla ihan puhtaasti näköharhasta: ehkä etnistä ja seksuaalista toiseutta kirjoitetaan meillä tarinoihin sitä sen suuremmin problematisoimatta. Dantella on tumma iho, so what? Mutta sitten taas, pitäisikö sitä problematisoida? Ei ehkä tarinan kannalta. Jos tarina on seikkailukertomus, jonka miespuolisella sankarilla on poikaystävä tyttöystävän sijaan, homouden problematisoiminen voi olla täysin turhaa ja viedä lukijan huomion ikävästi pois tarinan keskiöstä. Mutta jos kirjailija nimenomaan haluaa kirjoittaa kirjan/novellin, jonka yhtenä teemana on esim. päähenkilön herääminen omaan homoseksuaalisuuteensa (sellaisessa maailmassa, jossa kaapista tulo on ongelma), asian perusteellisempi puiminen lienee olennaista. Tällaista ongelmalähtöistä lähestymistapaa realistisessa nuortenproosassa toteutetaan kaiken aikaa, miksei sitä voisi tehdä fantasiankin puolella? Mietin tätä sen takia, että ehkä tuon Risingin ketjun aloittaja haki nimenomaan spefi-kirjoja, joissa tämäntyyppinen toiseus on yksi tarinan suurista teemoista.
VastaaPoistaSanoisin kyllä, että fantasiakirjoittajan täytyy jonkin verran joka tapauksessa perustella maailmassaan sellaisia asioita, jotka me tässä maailmassa miellämme olevan vahvasti tavalla X. Esim. jos kirjan maailmassa homouteen suhtaudutaan ratkaisevasti eri tavalla kuin meillä (esim. 70% ihmisistä on avoimesti homo/biseksuaaleja ja heteroutta pidetään kummallisena ja vähän paheksuttavana), asiaa täytyy avata lukijalle. Vaivihkaa rivien välistä ehkä, mutta jonkin verran kuitenkin.
Juuri näin: tarinan ehdoilla mennään tässäkin.
PoistaJos vähemmistöys on tarinassa se juttu, totta kai sen tulee olla keskiössä. Mutta jos se on varsin vähäpätöinen tai peräti epäolennainen, ei vähemmistökysymys kyseisessä fantasiamaailmassa ollenkaan, ei alleviivaamisessa tai korostamisessa ole järkeä.
Usein fantasiassahan magian taitaminen tai hallinta (tai sen täydellinen puute) on ominaisuus, joka tekee henkilöhahmosta vähemmistön edustajan -- harvemmin keskitytään vain meidän maailmastamme tuttuihin vähemmistöihin. (Toki näitäkin kuvataan, mutta ehkä ne ovat jopa vähemmän tarinan keskiössä kuin voisi olettaa. Voisi kuvitella juuri fantasian tarjoavan sopivaa etäännytystä. Tai sitten en ole vain lukenut tarpeeksi.)
***
Tuosta maailman perustelun tarpeellisuudesta vielä:
Tietenkin kuuluu hyvään kirjoittamiseen, että lukija saa jonkinlaisen kokonaiskuvan maailmasta. Minun ei ollut tarkoitus vihjata, etteikö tämä olisi tarpeen. Mutta kuten sanoit, se tapahtuu rivien välistä, henkilöhahmojen kautta, pala palalta, osa osalta.
Ei infodumppeja, ei selittelyä tai saarnoja. :)
Kun enimmäkseen saa pysähtyä miettimään, jotta keksisi spefikirjoja, joissa vaikka seksuaaliset tai etniset vähemmistöt ovat tärkeässä osassa, niin ehkä se kertoo jotain siitä ettei mahdollisuuksia ole ihan täysin hyödynnetty - ja varsinkaan kotimaisessa spefissä. Toisaalta on myös hyvä huomio se, että jos vaikka ihonväri ei ole siinä maailmassa mitenkään erikoista huomiota aiheuttava tekijä, niin silloin se ei nouse myöskään tarinassa esille. Eihän nykyaikaan sijoittuvissa kirjoissakaan ruveta kauheasti taivastelemaan jonkun henkilön punatukkaisuutta.
VastaaPoistaKeksin muutamia esimerkkejä siitä, miten johonkin vähemmistöön kuuluvia hahmoja voi tuoda hyvällä tavalla esille, ilman että myöskään tulee kiintiöhomon/kiintiömustan tms. vaikutelmaa. Gail Carrigerin Parasol Protectorate -sarja on ihana mm. siinä, miten tulvillaan se on erilaisia LGBT-hahmoja ilman, että se olisi kauhean alleviivaavaa tai näyttäisi hahmojan pelkästään seksuaalisuuteen/sukupuoleen liittyvän problematiikan kautta. Hahmojen seksuaalisuus (tai yhdessä tapauksessa mieltymys ristiinpukeutumiseen) tulevat kyllä selvästi esille, ja koska eletään viktoriaanisen Britannian steampunk-versiossa, poikkeavuudet saavat jotkut kauhistelemaan, mutta itse tarinassa ei sinänsä keskitytä sen taivasteluun eikä seksuaalinen suuntautuminen sinänsä ole olennainen osa juonta. Sillä on väliä, mitä tapahtuu lordi Akeldaman suosikkipojalle, mutta homorakkaus ei sinänsä ole se pointti. Hahmoissa ei ole tärkeintä vähemmistöön kuulumisen vaikutus vaan heidän persoonallisuutensa ja kehityksensä tarinan aikana. Saman kirjailijan Finishing School -sarjassa taas on tärkeässä sivuroolissa tummaihoinen poika, ja hänet on myös hyvin kuvattu sen sijaan että tuntuisi millään tavoin kiintiötapaukselta. Ihonväri huomioidaan ja myös se, että se tekee pojasta "erilaisen", mutta toisaalta siihen erilaisuuteen yhdistyy myös tuon ajan jyrkkä erottelu hienoston ja ruumiillista työtä tekevien välillä, eli ihonväri ei ole ainut syy miksi tuo poika on epätavallista seuraa hienostotytölle.
Nykyaikaan sijoittuvasta urbaanifantasiasta keksin ainakin Mats Strandbergin ja Sara B. Elfgrenin Engelfors-trilogian, jossa kahdessa ensimmäisessä osassa pedataan romanssia kahden tytön välille, ja jotkut henkilöt kuuluvat etnisiin vähemmistöihin - tosin lähinnä nimien perusteella, iranilaistaustaa tai ruotsinsuomalaisuutta ei siinä problematisoida. Se on varmaan ollut tekijöiden tarkoituskin, näyttää monimuotoisuus ihan normaalina ihmisyhteisöihin kuuluvana asiana, sen sijaan että sitä problematisoidaan ja näytetään aina jonain taisteluna ja syrjintänä. Tyttörakkaudenkin kohdalla tärkeintä on "Voi ei, voiko hän tykätä minusta?" eikä "Voi ei, olenko rakastunut tyttöön?"
Minusta tuollainen on virkistävää, koska vaikka vähemmistöjen kohtaamista ongelmista on hyvä puhua, olisi myös hyvä nähdä vähemmistöt ihan vain ihmisinä joilla voi olla samoja ongelmia kuin kaikilla ihmisiällä on - mutta jotka voi tuoda silti esiin sellaisina mitä he ovat kokonaisuudessaan, ei tehdä kaikista valkoisia cis-heteroita vain siksi, että rotuun, sukupuoleen tai seksuaalisuuteen liittyvät ongelmat eivät ole tarinassa pääosassa.
Kiitos esimerkeistä!
PoistaOlen yrittänyt kartoittaa tätä nimenomaan perinteisen fantasian osalta, joka tuntuu olevan erityisen altis valkoinenheteropatriarkaalisuus-oletusarvoille -- mistä lie johtuen, mutta pidän kyllä Tolkienia merkittävänä vaikuttajana tässä. :)
Scifin puolella erilaisissa yhteiskunta-asetelmissa sen sijaan ryvetään enemmän, ja hyvä niin. Esimerkiksi tuoreista tapauksista Aliette de Bodardilla on tuore, ei-niin-länsimaisesti-suuntautunut maailma.
Olen samaa mieltä siitä, ettei vähemmistökysymyksiä tai mitään muutakaan kannata alleviivata ellei se ole nimenomainen teema kirjassa. Viihteellinen seikkailukertomus, johon väkisin ujutetaan "suurten kysymysten" pohdiskeluja yms. tuntuu vain falskilta. Ei, etteikö viihtteellisyyteen voisi syvällisyyttä yhdistää, mutta jos kirjailija haluaa tehdä pelkkää viihdettä suotakoon se hänelle. Tilanne, jossa kirjaan ympätään ajankohtaisuutta ihan vain yleisen trendin vuoksi ei synnytä hyvää kirjallisuutta. Kirjoittajan on syytä olla selvillä siitä mitä itse haluaa ja ignoroida ulkopuolinen kohina. Jos haluaa vain heterovaniljavanukasta niin siitä vain :D
VastaaPoistaPakko tosin sanoa, että väestökysymyksien käsittelyssä vainuan liian usein poliittisen korrektiuden käryn. Tavanomainen uhriasetelma tai jonkinlainen emansipaatiotarina alkaa olla sen verran kaluttua tavaraa, että semmoinen alkaa lähinnä tympäistä. Fantasiakirjoittajan olisi myös syytä miettiä, mikä on uskottavaa. Jos nimittäin sijoittaa tarinansa pseudokeskiaikaiseen maailmaan, lienee selvää etteivät siellä esimerkiksi seksuaaalivähemmistöt juhlineet. Vammaisia oli vähän tai ei lainkaan, koska he kupsahtivat nopeasti nykyaikaista ankeammissa oloissa. "Me vastaan muut" ajattelu oli sen verran piintynyttä, että nykyihmistä vallan hirvittää.
Ja missä ovat rasistiset hahmot spefissä? Heitä ei nimittäin joko ole tai heidät esitetään naurettavan karrikoidussa valossa. Älkääkä nyt tulkitko väärin, en pidä rasisimia hyvänä juttuna, mutta oletusasetuksiltani sangen ennakkoluuloisena ihmisenä minun on naurettavan helppoa samaistua rasistisiin ajatuksiin. Toisaalta itsekin omintuisena hiihtelijänä pystyn samaistumaan myös altavastaajiin ja uhreihin. Ymmärrän vastakohtia. Spefin kentällä näihin kysymyksiin voisi eittämättä paneutua perusproosaa omalaatuisemmalla ottella ja koettaa varsinkin jotakin muuta kuin moralisoivaa osoittelua, mitä esimerkiksi Johanna Sinisalon uusin tuntuisi edustavan.
Hyvä huomio tuo rasististen, syvällisten henkilöhahmojen puute!
PoistaVoisiko osittain olla kyse siitä, että kussakin ajassa on omat tabunsa? Kirjailijat ovat kuitenkin kiinni oman aikansa hengessä, vaikka toki poikkeuksia löytyy. Lisäksi luulisi, että kunkin aikakauden tulenarat puheenaiheet ja moraali- tai arvokysymykset ilmenisivät kirjallisuudessa jokseenkin jälkijättöisesti. Voi myös olla, että fantasia on genrenä hitaasti reagoiva -- esimerkiksi dekkarit pystyvät hyvin tarttumaan ajankohtaisiin aiheisiin.
(Sivuhuomiona: itse tajusin käsitteleväni Mifongeissa Ardisin kautta yksinhuoltajuutta, joka äkkiseltään tuntui aika modernilta käsitteeltä.)
***
Maailmanaika, jossa fantasiatarina tapahtuu, on aiheuttanut minulle paljonkin hiusten repimistä. Jos on kivinen linna ja kuningas, kaikkien mielessä eletään heti pseudokeskiaikaa. Jos on ritari, ajatellaan heti Lancelotia (tai Heath Ledgeriä haarniskassa, mikä ei kyllä ole yhtään hassumpi mielikuva...)
Mutta kun on suljettu fantasiamaailma, mitä se keskiaika oikeastaan on?
Spefissähän voi toki kertää reaalimaailman asetuksia, vaikka sijoittaisikin tarinansa keskiaikaistyyppiseen maailmaan. Uskottavuudella meinasin lähinnä sitä, että ihmiset ovat joka tapauksessa ihmisiä, joten fantasioitu keskiaikamaailma tuskin olisi kovin erilainen omaamme verrattuna. Geroge R.R. Martin on toteuttanut tällaisen maailman oikein hyvin, ihmiset toimivat ihmisten logiikalla.
PoistaJos tätä haluaa kiertää, sen voisi toteuttaa juuri kuvitteellisten rotujen kautta, jotka biologialtaan ja tavoiltaan poikkeavat olennaisesti ihmisestä. Tällöin olisi helpompaa perustella esimerkiksi muukalaisyhteiskunnan radikaalia seksiaalisuutta ihmsiin verrattuna tai muita ominaisuuksia, jotka ihmisten keskuudessa olisivat marginaalisia. Ja toki kun on fantasiasta kysymys, en pane pahakseni romantisointiakaan ja Heath Ledgerin näköisiä siloposkisia ritareita. Ja kauniita prinsessoja.
Uskottavuuskysymys palautuu lopulta kirjailijan omiin intentioihin. Jos tavoitteena ei ollut alun perinkään luoda realistista maailmaa, niin onko siinä valittamista? Tässä voisi toistaa sen pätevän kliseen, että sisäinen logiikka on tärkeintä. Prinssi Peloton -sarjakuvat ovat hienoja esimerkkejä tästä: täysin anakronistinen, kuvitteellinen keskiajan Eurooppa, jollaista ei koskaan ollut mutta joka tuntuu todelliselta. Raymond E. Feist on myös luonut kirjoihinsa keskiaikaa emuloivan maailman, joka on toivottoman anakronistinen, kuitenkin aivan uskottava (Feistin tuotantoon muuten kannattaa tutustua, jos ei jo ole. Mies kun kirjoittaa sen verran viihdyttävää fantasiaa, että jopa jotkut Tolkien-ripoffit hänen kirjoissaan antaa anteeksi.).
Mifonkeja en ole vielä saanut luettua, vaikka lukulistalla ovatkin olleet jonkin aikaa. Ehdottomasti sen teen jossakin vaiheessa, suomalainen high fantasy kun ei kovin yleistä ole. Sitä tulee ihan odotuksia niiden suhteen.
Kaari Utrio on sanonut, ettemme ymmärtäisi tai tunnistaisi keskiajan ihmistä, jos sellainen tulisi vastaan. Hänen mukaansa ihmiset käsittivät maailman aivan eri tavalla ja toimivat siksi eri logiikalla kuin me. Niinpä hän kansoittaa omat kirjansa oikeastaan nykyihmisillä – paitsi että ”realistisen” keskiaikaishahmon kirjoittaminen olisi vaikeaa, lukijakin kokisi sellaisen toiminnan niin vieraaksi, että se varmasti häiritsisi lukukokemusta.
PoistaHyvää keskustelua, kiitos siitä!
PoistaKeskusteluissa voi kompastella joskus sen vuoksi, että termistöä saattaa kukin käyttää hieman eri tavalla. Esimerkiksi tarinan realistisuus on minulle eri asia kuin sisäinen logiikka: jälkimmäinen on välttämätön uskottavuuden kannalta, edellä mainittu kirjoittajan valintakysymys. :)
Spefin kirjoittamisessa on juuri se hienous, että outoutta, uutuutta ja erilaisuutta voi tuoda tavoilla, joihin realistisessa kirjallisuudessa ei ole mahdollisuutta.
Korppi on oikeus, jos joskus luet Mifongit, olisi kiva kuulla mitä pidit!
Aleksi, muistan kuulleeni Utriolta saman huomion. Se on varmasti noin, mutta toistaalta sama pätee vähän kaikessa fiktiossa: emme voi lopulta tietää mitä toinen ihminen ajattelee tai miten hän maailman kokee. Oikeastaan siksi kirjoja kirjoitetaan: ymmärtämisen tähden.
Fiktiivisten henkilöhahmojen kautta voidaan nähdä kulttuureihin, maailmoihin ja totuuksiin, jotka muuten saattaisivat pysyä piilossa.
Minusta on liikuttavaa, kuinka totuudennälkäisiä ihmiset ovat; kuinka hauraisiin "totuuksiin" he nojaavat.
Steampunk, joka viime aikoina tuntuu olleen erityisesti esillä, olisi varsinkin herkullista kenttää irroittelulle (en ole muuten lukenut esimerkiksi näitä osuuskumman antologioita, pitänee korjata asia). 1800-luvun loppu kun oli rotuajattelun kulta-aikaa ja eugeniikan lähtölaukaus. Olisi hauskaa lukea arroganteista rotutohtoreista tai palavasieluisista imperialisteista, jotka kuularuiskuillaan laskevat neekereitä silmille. Tällaisista asetelmista kun voisi luoda vaikka mitä irvailevasta satiirista vakavahenkiseen draamaan. Niin kusipäitä kuin jotkut tutkimusmatkailijat olivat, niin olihan heidän viidakkoseikkailuissaan sangen runollista seikkailuhenkeäkin. Ymmärrän, että jotkut pitävät tällaista eksotisoivaa tapaa tympeänä ja rasisitisenakin, mutta mielestäni semmoinen on hauskaa. Jules Vernen ja Robert E. Hwardin jutuissa tämä asenne näkyy hykerryttävän selkeästi, heille kun vieraat kulttuurit olivat joko eksoottisen ihmettelyn tai kulttuurisen inhon kohde. Mikä on aikalaiskonteksti huomioiden helposti ymmärrettävä seikka.
VastaaPoistaOn muuten mielenkiintoista, että ainakaan näissä antologioissa selkeää rotuajattelua esiintyi lähinnä Jani Kankaan novelleissa, jotka sijoittuvat kuvitteelliseen Angelinrovaan.
PoistaNykyihmisen (heh, vai pitäisikö sanoa 2000-luvun länsimaisen liberaalin?) voi olla vaikea ymmärtää ja hyväksyä aikaa, jolloin rotuajattelu oli niin itsestäänselvää -- edes fiktiossaan.
Miten mahtaisi olla: jos kirjoittaisi nykypäivänä romaanin, joka kertoisi rasisteista heitä tuomitsematta, päätyisikö kirjailijan oma pää pölkylle? Pidettäisiinkö kirjailijaa rasistina?
Täytyypä sanoa, että minulla ei ole minkäänlaisia vähemmistöihin liittyviä odotuksia kun avaan fantasiakirjan kannet. Oletusarvoisesti tarinan tyhjä paperi on yhtä valkoinen kuin olen tottunut näkemään muissakin kirjoissa (ja rotu/ihonvärit ovat automaattisesti sellaisia kuin oman elämäni kokema, luulisin sen olevan kaikille automaatio). Rasismi, orjuus, oletusarvot ja niiden puute alkavat sitten tulla tekstissä esille jos ovat tullakseen, jos kirjailija on nähnyt maailmassaan sellaisia jännitteitä/ilmiöitä/arkea. Lohikäärmeitäkään en oletusarvoisesti odota näkeväni täysin uudessa maailmassa. Mutta jos sellaisia on, sitten se tulee esiin. Sekin millaisia lohikäärmeitä.
VastaaPoistaEri asia on sitten se, jos koko teoksen kantava voima on orjuudessa, rasismissa, erilaisuudessa ja sen ymmärtämisessä tai kieltämisessä. Silloin kyseinen asetelma lukenee jo takakannessa, jolloin odotuksia on heti alkuun.
En oikeastaan ole koskaan erityisemmin ajatellut fantasiamaailmojen rasismia. Tiedostan tällaiset ainekset luonnollisina ilmiöinä jos niitä on. Esimerkiksi Star Warsin expanded universe -kirjoissa on tuotu mukaan keisari Palpatinen ilmeinen epäluulo ja väheksyntä muita rotuja kuin ihmisiä kohtaan. Tolkienin Keskimaassa rasismi kukoistaa haltioiden ja kääpiöiden välillä. Oikeastaan veikkaan, että on hyvin harvoja teoksia joissa rasismin muotoja ei olisi lainkaan.
Koska en erityisemmin ajattele fantasian rasismia, en myöskään osaa kaivata tai odottaa vähemmistöjä ja rasistisia ongelmia fantasiakirjallisuuteen. Toiset lukijat ja kirjoittajat varmasti kaipaavatkin tällaisia, kenties harvinaisempia, päälinjoja. Minua kiinnostavat muut asetelmat, ja se tulee näkymään - toivottavasti tulevassa..... ... - tuotannossani.
Näitä minua kiinnostavia asetelmia hyvän/pahan ainainen(?) kamppailu, yksityisen henkilön ongelmat, valinnat ja kasvu. Aatteet ja niiden kohtaaminen. Veljeys, sisaruus ja niiden kohtaaminen. Pelot, niiden voittaminen. Jne.
Eli melko "tyypilliset" aihelmat. Niiden sisällä minulle on se ja sama mikä henkilöhahmojen sukupuoli, rotu tai ihonväri, yhteiskuntaluokka tai seksuaalinen suuntautumus on. Rasismi ja vähimmistöisyys liittyvät jollakin tavalla yllä mainittuihin raameihin jos ne ilmenevät merkittävinä teemoina.
Oma lähestymistapasi saattaa olla hyvinkin tyypillinen perinteisessä fantasiassa: yksilön valinnat, merkitys yhteisölle sekä rooliinsa kasvaminen; hyvän ja pahan valtataistelu; perhe, yhteisö ja ihmisten väliset suhteet.
PoistaNäiden pohjalta minäkin Mifonkeja hyvin pitkälle kirjoitan. :)
Toisaalta esimerkiksi sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen ja rotu vaikuttavat merkittävissäkin määrin henkilöhahmon identiteetin muotoutumiseen. Onko hän yhteisössään hyväksytty, vai hyljeksitty? Onko hänellä valtaa, mikä hänen asemansa on? Onko hänellä jokin ruumiinvamma, sieluntahra?
Hyvin usein perinteisessä fantasiassa tarinan sankari lähtee altavastaajana taisteluun, mutta selviää lopulta voittajana.