1.4.2014

Tapa tehdä -- eli kuinka pimeys johdattaa perille

Kasvuun liittyy kipuilu.

Viime aikoina minulle on kristallisoitunut ymmärrys siitä, että olen julkaissut tekstejäni vasta kaksi vuotta. Kaksi vuotta! Se on ihmiselossa yksi nenänniisto. Olen untuvikko, vasta tapailen askeleitani, verryttelen siipiäni ja ihmettelen näkymää. Ammatti-identiteetti on kehittymisasteella. En tiedä olenko löytänyt omaa ääntäni kirjailijana, en tiedä teenkö asioita oikein. Minä vain teen.

Tähän liittyen olen ajatellut paljon työskentelytapaani. Karkeasti ottaen kirjoittajat voinee lukea kahteen ryhmään: suunnitelmallisiin ja seikkaileviin. Kuulun jälkimmäisiin, kuten blogia pitempään seuranneet voivat päätellä. Kun aloitan kirjoittamaan novellia tai romaania, tuskin koskaan tiedän miten tarina tulee päättymään.

Olen tuntenut tästä huonoa omaatuntoa. Olen kyseenalaistanut tapani tehdä. Nyt mietin miksi. Ei minulle ole kukaan sanonut suoraan, että tekisin jotain väärin. Kukaan ei ole tuominnut. Silti joskus kun kerron minkälaisen usvan keskellä kirjoitan, aistin kollektiivisen hengenvedon. Tiedättehän, sellaisen joka tulee vaistomaisena reaktiona kylmään veteen solahtaessa. "Huiii!"

Reaktiossa on vissi pointti: juuri tuota kirjoittaminen minulle usein on. Hyppy tuntemattomaan, hätkähdyttäviä väreitä ihokarvoissa. Uskallusta antaa veden kannatella ja pimeyden johdattaa perille. Kun kirjoitan, kuljen jotakin kohti. Jokin minussa tietää, mihin mennä. En minä muuten olisi saanut aikaiseksi novelleja, pienoisromaaneja ja romaaneja. Aina olen päässyt perille -- vaikka sitten kiertotien kautta.

Mysteeri pitää minut kiinni tekstissä. Haluan tietää mitä tapahtuu. Tietämättömyys kannattelee jännitettä. Jos sepitän päässäni juonen alusta loppuun, menetän herkästi kiinnostukseni sen kirjoittamiseen. Kuva muodostuu pala kerrallaan, romaani sana kerrallaan.

Kenties yksi syy tekotapani epäammattimaisena pitämiseen piilee siinä, mitä kustannusmaailma tuntuu kaipaavan: ennakkosuunnitelmia työn alla olevista projekteista, usein vuosia etukäteen. Minulla ei ole kokemusta, kuinka sitovina näitä tietoja -- esimerkiksi romaanisarjojen synopsiksia -- pidetään. Jos markkinointia ajatellaan, niin suuria mullistuksia tuskin pidetään hyvinä. Mifonki-sarjan kariutuminen Karistolla sai minut kuitenkin käsittämään, että tiukkoina talousaikoina luovankin työn täytyisi pysyä kaupallisessa lestissä. Minun työskentelytapani ei tue tätä. En tiedä, onko se kohdallani täysin mahdotonta, mutta ajatuskin siitä, että kirjoittaisin itselleni kolmen vuoden kirjoitusaikataulun synopsiksia myöten tuntuu ahdistavalta. Rajoittavalta.

Kun kirjoitan sarjoja, joudun toki suunnittelemaan: milloin kirjoitan mitäkin tekstiä ja missä tahdissa sitä on kirjoitettava, jotta julkaisuaikataulu pysyy kasassa muun elämän ohessa. Tämä ennakkosuunnittelu on kuitenkin tarinan ulkopuolista suunnittelua, enkä koe sitä rajoittavana, vaan pikemminkin tukea antavana.

Mifonki-sarja alkaa olla monisyinen ja laaja kokonaisuus, mutta silti suunnittelen kirjoittaessa luvun tai pari eteenpäin kerralla. Isot juonikuviot ja käänteet putkahtelevat mieleen matkan varrella. Saatan saada etiäisiä tulevasta: tunnelmia, sävyjä, teemojen kirkastumisia, hahmojen tulevia tunnetiloja, paikkatietoja. Mieli rakentaa poikkipuut tikaportaisiin, jotka kohoavat mielikuvituksesta ja tähtäävät tuntemattomiin korkeuksiin.

Pimeän pelko häviää luottamukselle. Se on hyvä ja tyynnyttävä tunne. Varmuus siitä, että jalat tietävät, minne menevät.

***

Miten on teidän laitanne, rakkaat lukijat? Seikkailetteko vai suunnitteletteko kirjoittaessanne -- vai sekä että? Oletteko löytäneet tapanne tehdä?

11 kommenttia:

  1. Juuri pohdin samaa. Tuntuu että pitäisi suunnitella. Toisaalta se tuntuu mahdottomalta ja toisaalta olisi kiva tietää edes hieman, minne tarinaansa vie. Ja sitten joka tapauksessa henkilöhahmot tekevät mitä haluavat ja parhaatkin etukäteen suunnitellut synopsikset muuttuvat täysin. Tässä ollaan varmasti suuren mysteerin äärellä, niin kuin kirjoittaminen nyt muutenkin on. ;) Tärkeintä että tie lopulta löytyy, sama kai miten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onkohan suunnittelevilla kirjoittajilla sama tilanne: tunne, että pitäisi vain heittäytyä, seikkailla ja päästää irti? Vai ovatko he aivan tyytyväisiä.

      Mietin nimittäin, mistä se tunne suunnitelmallisuuden paremmuudesta/oikeammuudesta oikein tihkuu nahan alle. Onko ihminen luonnostaan ohjelmoitu juoksemaan järjestyksen ja täyden hallinnan perässä, vai kasvatetaanko meidät siihen?

      Poista
  2. Mä olen jotain suunnittelijan ja seikkailijan väliltä. Suunnittelen kyllä tarinoitani etukäteen paljonkin. Mun täytyy tietää, minne olen menossa, jotta pääsen alkuun. Kuitenkin tarinat muuttuvat ja hioutuvat matkan varrella. Kirjoittaessa tulee mieleen uusia juonenkäänteitä, ja molempiin romaanikässäreihini on tullut matkalta mukaan myös uusia sivuhenkilöitä. Saatan myös kirjoittaessani todeta jostain aiemmin suunnittelemastani juonenkäänteestä, ettei tämä sittenkään toimi, ja korvata sen toisella.

    En pystyisi kirjoittamaan yhtä suunnittelemattomasti kuin sinä. Mutta kokisin myös hirveän rajoittavana, jos minun pitäisi orjallisesti seurata ennakkoon tehtyä suunnitelmaa, ja varmasti se myös huonontaisi tekstieni laatua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kultainen keskitie!

      Uskon, että tekemisen tapa myös hioutuu ajan mittaan ja voi vaihdella eri kirjoitusprojektien välillä.

      Tekstinkäsittelyohjelmakin voi vaikuttaa. Olen nyt kokeillut Scriveneriä ja sen avulla laatinut eräästä tarinasta juonihahmotelman alusta loppuun. Se tuntui villiltä ja uskaliaalta -- ajatella, että looginen suunnittelu voi sellaiselta tuntua. Vielä en tiedä miten hommassa käy: tuleeko tarinasta ehjä, säilyykö kiinnostus, paraneeko tehokkuus tai työnjälki. Paradoksaalista kyllä, se on seikkailu!

      Poista
  3. Ensinäkin iso kiitos kun keksit suomalaiset nimet näille kirjailijatyypeille, outliners ja discovery writers ei ole tähän mennessä taipunut omassa mielikuvituksessa mitenkään järkevästi. Seikkailija ei ole yhtään huonompi!

    Ja sellainen itsekin olen, ani harvoin tiedän, mitä tulossa on ja miten pitkää. Huomaan kuitenkin sen, että mitä enemmän kirjoitan, sitä aikaisemmin opin tunnistamaan edes sen, minkä pituinen teksti tulee olemaan, ehkä. Näin kirjoittaminen on todella hauskaa ja energistä. On huvittavaa, miten oman tekstin jännittävä kohta voi tulla itselle niin yllätyksenä.

    Sen kyllä sanon, että isoja tekstejä kannattaa suunnitella. Jos kirjoittaa kaksikin kirjaa, on hyvä tietää mihin kaikki loppuu, jotta tätä voi pohjustaa ja vihjata etukäteen. Näin tarina saa paljon kaivattua voimaa, eikä loppu tulee äkkirysäyksellä, kun et enää tiedäkään miten pelastat itsesi nurkasta, johon olet ajautunut.

    Molempia kannattaa hyödyntää. Itse kyllä olen myös huomannut, että varsinkin Suomessa tunnutaan vieroksuvan näitä matkalla keksijöitä.

    VastaaPoista
  4. Eipä kestä! Luulen kyllä, että nuo termit ovat olleet käytössä jossain aikaisemminkin, joten krediitit tuskin kuuluvat meikäläiselle. :)

    Kyllä isojakin tekstejä voi kirjoittaa intuitiolla, mutta todennäköisesti niiden muokkaamisessa on sitten enemmän tekemistä jälkeenpäin. En ole itse esimerkiksi tiennyt yhdenkään Mifonki-sarjan kirjan lopetusta ennen kuin se on alkanut lähestyä itse tekstissä. Kummasti mieli on yleensä järjestellyt eri väriset langat juoksemaan vieretysten tarinassa, ja itselle jää tehtäväksi vain solmia ne lopussa yhteen haluamallaan tavalla (tai jättää osan solmimatta). Kukin tavallaan.

    Ei kannata kuitenkaan pelätä sitä, jos ensikirjoittamalla käsikirjoitus on vielä hutera: uudelleenkirjoittaminen, muokkaaminen ja kyky palata saman tarinan äärelle kerta toisensa jälkeen ovat jokaisen kirjailijan peruskauraa.

    VastaaPoista
  5. Minä suunnittelen aina tarinan kunnolla etukäteen, mutta vannoutuneena harrastelijana kirjoitankin hyvin lyhyitä tekstejä. Seikkailijuus vaikuttaa minusta siinä mielessä omituiselta, että yleensä lähden liikkeelle tarinan sanomasta, ja suunnittelen sitten kaiken sen ympärille. En oikein tiedä, kuinka tätä voisi toteuttaa seikkailija-kontekstissa.

    Toisaalta en suunnittele kuin yhden tekstin etukäteen, ja ajatus sen pidemmistä suunnitelmista tai - herra paratkoon - aikatauluista tuntuisi ahdistavalta. Ei ideoiden saamista voi aikatauluttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tärkeintä on kai löytää oma tapansa tehdä -- ja yrittää ymmärtää ja hyväksyä myös toisenlaiset tekotavat! :)

      Poista
  6. Syntymätavaltaan erikoisin - ja tähän mennessä suosituin - tarinani on ollut foorumeilla pari vuotta.

    Yleensä suunnittelen idean saatuani tarinaa aika lailla, mutta ko. tarina yleisötapahtumassa vammautuneesta tytöstä oli ensimmäisen - ja toistaiseksi viimeisen - kerran vain stöx ja koko homma oli kerralla nupissa ja loput oli pelkkää hiomista. Ja homma kesti tosiaankin vain 1,5 versiota.

    Sellaista saisi sattua useammin. Mutta ikävä kyllä nuppi hoitaa itse idean kehittämisen omalla tavallaan, toiveistani riippumatta... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joidenkin tekstien kohdalla on helpompaa, joidenkin vaikeampaa. On kuitenkin hienoa huomata, että kovatkaan synnytystuskat eivät välttämättä näy lopputuloksessa.

      Joskus itse kirjoitusprosessi on vähintään yhtä kiinnostava kuin tarina, jota kirjoittaa -- kirjoittajalle itselleen ainakin.

      Poista
  7. Kun ei tiennyt, mihin tämän kommentin sijoittaisi, niin tulkoon tähän sitten :) :

    Käytän musiikkia aina taustalla kirjoittaessani. Lääkärituttuni ja esilukijani totesi, että "toihan on novellin teema". Se oli Agnes Obelin Riverside ja minä että hmmmm.....

    VastaaPoista