Puolivuotisen tilinpäätös

Loppu alkaa olla käsillä.

Ensi viikolla palaan Niihin Toisiin Töihin, eli kuukausipalkkalaiseksi työntekijäksi. Olo on samaan aikaan sekä haikea että odottava. Pidän kummastakin työstä, kirjoittamisesta ja siitä toisesta. Jos olisi enemmän aivokapasiteettia ja staminaa, ne olisivat tietysti parhaat yhdessä. Tähän mennessä on ollut sula mahdottomuus kirjoittaa romaania samaan aikaan, kun tekee kahdeksantuntista työpäivää. Joiltakin kirjailijoilta se onnistuu, mutta minä en esimerkiksi pysty tinkimään yöunistani. Uni tulee, ja se tulee vääjäämättömästi kuin verottaja.

Mifongin aikaa kirjoittaessani olin tosin päivätyössä samaan aikaan, mutta sillä erotuksella, että tein kuusituntista päivää ja olin iltavuorossa (eli kolmesta yhdeksään). Silloin aamukirjoittaminen onnistui. Muuta elämää ei kyllä ollut.

Mitä ensimmäinen apurahakauteni on opettanut?

(c) J. S. Meresmaa

Pidä työtaakka realistisena.

Jälkiviisaana tajuan, että tavoitteeni olivat aivan liian korkealla: kunnianhimoisesti tähtäsin siihen, että puolessa vuodessa kirjoittaisin n. 80 000 sanaisen fantasiaromaanin ja saisin kasaan raakaversion nuortenromaanikässäristä, joka on pitkään hautunut takaliedellä. Kun sitten apurahamyöntöjen jälkeen sain tietää, että Ritarin ansio mahtuu Osuuskumman julkaisuohjelmaan, lisäsin vielä pienoisromaanin pinon päällimmäiseksi. Tässä ohella luonnollisesti on käynnissä Mifongin mahdin käsikirjoituksen editointi.

Kahden viikon loma, jonka pidin marraskuussa, sai minut pysähtymään totaalisesti, ja aloin tajuta miten lähellä loppuunpalamista keikuin. (Se oli muuten ensimmäinen lomani moneen vuoteen.) Olin uuvuksissa henkisesti ja fyysesti jo lähtötelineissä. Luova työ edellyttää, että kuppi (eli päänuppi) ei ole ihan tyhjä.

Niinpä puolivuotinen kirjoittamiskauteni on opettanut minulle armollisuutta itseä kohtaan. Ehkä on ihan riittävää, että Mifongin kätkemän käsikirjoitus on puoliväliin kirjoitettu, Ritarin ansio on stilisointia vailla, nuortenromaanikässäri alulle saatettu ja kotikirjastoon kerätty varsin kattava pohjatyömateriaali; rillumapunk-novelli kirjoitettu ja antologiaan hyväksytty, sekä yksi tilattu, pitkä artikkeli on viimeistelyä vaille valmis.

Voimavarojaan ei kannata ylimitoittaa, sillä kirjailijan tärkein työväline on toimiva pää. Ja jokaisella meistä on yksilölliset reservit käytettävissä. Ei ole kenenkään eduksi alkaa vertailla omaa työtahtiaan toisten tahtiin sillä ajatuksella, että pitäisi yltää samaan tai muuten on huono.

Oman jaksamisen rajallisuuden käsittämisen rinnalla olen joutunut opettelemaan itselleni uudenlaista arkirutiinia ja työtapaa. Voisin esimerkiksi kuvitella, että toimittajataustaisilla kirjailijoilla on hioutunut jonkinlainen kirjoittamisen työrutiini. Sen sijaan minulla, joka on vuosikaudet yrittänyt sovitella kirjoitusaikojaan milloin mihinkin rakoon ja tavallisesti fyysisen päivätyön ohessa, omien työskentelytapojen löytämiseen on täytynyt käyttää jonkin verran ylimääräistä aikaa ja voimia, joita ei tosiaan ole ollut tuhlattavaksi asti. (Voin olla toki väärässäkin, ja toimittajataustaiset joutuvat yhtä lailla etsimään kaunokirjoittamiselleen uudenlaiset työtavat.)

Yläkerran uusi työpiste. (c) J.S. Meresmaa

Summa summarum: maaliskuun aikana olen alkanut tuntea viimein syvää tyytyväisyyttä ja tulevaisuudentoivoa. Talvi oli aika synkkä; jonkinlainen ammatillinen kriisi oli selvästi päällä. Liekö valo (tai sen puute) ollut taustavaikuttajana, mutta olo tuntuu tällä hetkellä henkisesti vahvemmalta. Osaan ja pystyn ja tahdon.

Tulevan muutoksen pohjalle siirsin työpisteen alakerrasta yläkertaan. Suunnittelen hiljaa mielessäni pieniä tavoitteita: kuinka osaisin kirjoittaa päivätyöni ohessa edes vähäsen? Liuska, pari päivässä. Kohtuudella, mutta luovuuden liekkiä ylläpitäen.