Pääsiäinen (eli kuinka kirjoitin jotain aivan muuta kuin oli tarkoitus)

Neljä vapaata päivää ja missiona kirjoittaa eräs keskeneräinen novelli valmiiksi.

En kirjoittanut. Kirjoitin ihan uuden novellin, johon sain torstaiaamuna innoituksen. Bussipysäkillä aamupakkasessa värjötellessäni alkusanat virtasivat päähän. Oli otettava laukun pohjalta kortti ja kynä ja kirjoitettava heti siinä seisaalla, välillä vilkuillen joko bussi tulee. Kertojan ääni tuli voimakkaasti läpi. Haki uudenlaista rakennetta, uutta ainakin minulle. En tiedä onko hyvä idea saada idea kolme päivää ennen deadlinea. Ja kas, sehän rimmaa, lukekaa vaikka ääneen. Idea juuri ennen deadlinea.

Kuuntelin kertojaa, kirjoitin ja kärsin. On mahdotonta tietää, kirjoitinko kahdessa päivässä kuraa vai kultaa. Joskus vuosikausia kypsytelty on ollut kuraa ja joskus kolmessa tunnissa kirjoitettu kultaa. Kerran olen ollut ihmistulostin, josta tarina vain printataan ulos. Muutama ruksautus, vinkaisu eikä mustekaan loppunut.

Toivon ettei muste minussa lopu koskaan.

Kahden kirjoituspäivän jälkeen kauhea morkkis. Pitäisi, pitäisi, pitäisi kirjoittaa sitä keskeneräistä. Tiedän missä siinä on virhe, missä kerronta kuivuu kikkareiksi ja rakenne karkaa tarinan tavoittamattomiin. En korjaa. Ei kiinnosta pyyhkiä ja paikata, ratkoa ja neuloa. Tiedän, että minun täytyisi kysyä päähenkilöltä "kuka sinä oikein olet", mutta mieleni ei tee tutustua kehenkään uuteen. Niin paljon henkilöhahmoja päässä, ääniä vaatimassa minä, minä, minä: kirjoita minusta!

Kunpa voisin valita, kenestä kulloinkin kirjoitan. Usein tuntuu, että minulla ei siihen paljon sananvaltaa ole.