Kirjoittajan pulmia, osa 13. Tahmea tarinan keskivaihe.

Olen kuullut, että muillakin kirjoittajilla on samansuuntaista ongelmaa: tarinan alkuvaiheessa kirjoittaminen kulkee rasvatuilla raiteilla, mutta sitten kun lähestytään keskivaiheen kaarretta, kitka kasvaa ja vauhti hyytyy. Keskivaiheen kanssa ähelletään ja pukerretaan paljon enemmän kuin alun tai lopun, joiden merkitystä toki ei sovi väheksyä, mutta minua ei kyllä lukijana kiinnosta tarinan loppu, jos keskivaiheilla kyllästytetään puolikuoliaaksi tai muuten eksytään keskelle pöheikköä, josta ei ole toivoa päästä päivänvaloon.

Missä vika ja mistä apu?

Voisi sanoa, että vika voi löytyä moneltakin suunnalta: rakenteesta, suunnittelemattomuudesta, alkusysäyksen antaman puhdin lopahtamisesta tai mielekkyyden katoamisesta.

Tarinan keskikohta on kuin talon katto, jota ei saa päästää notkahtamaan keskeltä. Sen luonteeseen kuuluu painua, mutta kirjoittajan tehtävä on jämäköittää se. Yleisin ongelma, mikä tarinan keskikohtaa vaivaa, on mielestäni tyhjäkäynti. Se jää kohdaksi, josta lukijallekin käy ilmi, että kirjoittaja on viivytellyt, märehtinyt ja punnaillut alkutilanteen tai ongelman viemistä loppuratkaisua kohti -- mutta jättänyt palaamatta myöhemmin poistamaan märepalansa. Itse sovellan käytäntöön seuraavanlaista: sallin löperön tekstin tulla ja avittaa minut lähemmäs loppuratkaisua. Hyväksyn etukäteen sen, että nyt tulee runsaasti ensiluokkaista kuraa, mutta useimmiten on kuratekstin lomaan eksynyt niitäkin palasia, joista keskiosa lopulta rakentuu. Ellei, niin tiedänpähän deletoidessani, mikä ei ainakaan toimi.

Joskus syynä voi olla myös se, että suvantovaiheen kirjoittaminen ei tarinan kohokohtien jälkeen kirjoittajaa jaksa inspiroida. Karkeasti yleistettynä tarinan keskikohtahan on se vaihe, joka seuraa alun tsädäm-vaihetta ja edeltää lopun tadaa-vaihetta. Sitä voisi kutsua vaikka hyminävaiheeksi. Ei kuulosta kovin mielenkiintoiselta, vai mitä? Suvantovaiheita voi kuitenkin suositella tarinaan kuin tarinaan. Ne ovat tärkeitä syventämisen vuoksi, tunnelman- ja kontrastinluojina, ja antavat lukijalle mahdollisuuden hengähtää, omaksua ja aavistella tulevia koitoksia. Virhe on, jos suvantoon unohdutaan liian pitkäksi aikaa, ja ellei se liity oleellisesti tarinaan.

Toinen seikka, mikä auttaa kirjoittajaa keskivaiheen suon poikki, on sivujuonten eriaikaisuus pääjuonen kanssa. Silloin kun pääjuonen kanssa vaivutaan suvantoon, voi sivujuoni piristää kirjoittajaa ja kantaa tarinaa eteenpäin. Vaara piilee siinä, että sivujuoni voi ryöpsähtää suureksi rönsyksi, jolla ei ole mitään tekemistä pääjuonen kanssa, tai siinä, että sivujuoni jää vain pieneksi kainalosauvaksi, jonka merkitystä ei koskaan kirkasteta tai se unohdetaan loppuratkaisuista kokonaan.

Tahmean keskivaiheen osasyynä on omalla kohdallani myös laiskuus. Se kummallinen suuruuksiltaan omavaltaisesti vaihteleva vastavoima, joka edeltää kaikkea tekemistä, oli se sitten luovaa tai mekaanista. Nimittäin keskivaiheen kohdilla ymmärtää sen, että työtä on edessä vielä niin helkkaristi, mutta toisaalta on edennyt jo niin pitkälle, ettei luovuttaminen tule kysymykseenkään.

Keskikohdasta selviytyminen määrittää kohdallani sen, kirjoitanko tarinaa koskaan loppuun asti -- näin ainakin tähän asti.

Miten te muut? Putoileeko teillä ärräpäitä huulilta keskivaiheen tienoilla, vai sujuuko se ihan yhtä hyvin tai huonosti kuin tarinan muutkin vaiheet? Entä löytyykö vinkkejä niille, jotka keskiosassa tuskailevat?